Päivä kääntyy iltaan. Pitkästä aikaa on ollut vähän sellainen epäuskoinen olo. Kaikenlaista, niin sanotusti. Kerron tarkemmin joidenkin päivien kuluessa.

Eilen kävin lenkkeilemässä Helsingin Paloheinässä. Testailin polveani, joka nyt tuntuu antavan periksi. Jos tämän päivän tuntemuksella pitäisi päättää, joutuisin jättämään suununtaisen kisan väliin. En usko, että polvessa on mitään pahemapaa vikana, mutta lepoa se taitaa nyt kaivata, jokin sitä vaivaa. No, kisaosallistumiseni jää seuraavan parin päivän aikana päätettäväksi, niin pitkään on toivoa.

Mutta eilen. Kävelin Paloheinässä ja epäusko iski. Olin tarkalleen – jos olet siellä käynyt, tiedät paikan – täyttömäen juurella. Tuntui, että jälleen kerran on hukassa se mistä tässä kaikessa oikeastaan on kyse. Onko koskaan mistään muusta kyse kuin alituisesta epäonnistumisesta? Hylkäämisistä, vääristä suunnista?

Kapusin täyttömäen laelle epätoivoisiin ajatuksiini käpertyneenä (polvi niistä vähäisin) ja käännyin katsomaan maisemaa

Samalla hetkellä aivan äkillisesti jostain olkapäälleni lehahti lintu! Se kävi olallani ja räpytti siipiään ylläni hetken ennen kuin ehdin säpsähtää ja säikähtää. Sitten se suhahti maahan jääden vielä vierelleni seisomaan. Minä vain tärisin hämmennyksestä.

Sinähän tiedät. Lintu! Juuri sillä hetkellä, kun olin menettämässä toivoni. Edelleen tuntuu kuin tuo olisi ollut unta. Mutta se on totta, kaksi naista tapahtumapaikalla voivat todistaa. Outo hetki.

Mitä lie nyt tapahtuu? Sillä jotainhan tästä nyt seuraa…

/Ämmä, toivoen supernaisen voimia tämän viikon touhuihin

Ps Jos et aiemmin ole kuullut kohtaamisistani lintujen kanssa, ja ihmettelet, lue vaikka tämä kirjoitukseni.