En ole vielä saanut napattua siitä kuvaa. Ajattelin, että kirjoitan sinulle vasta, kun saan tallennettua sen kännykkäni kuvavirtaan. Jotta näkisit! Se on nähtävä.

Se hetki olisi ikuistettava. Mutta ei. Se tulee aina niin yllättäen. Hetkellä, jolla minä olen syvällä omissa ajatuksissani. Sekunnilla, jolla minä olen upppoutunut työhöni. Minuutilla, jolla minä matkustan maailmoissani. Päivinä, jolloin minä ajattelen sinua.

Ei. Se tulee yllättäen. Nopeasti ja arvaamatta.

Mutta kun se tulee, kaikki pysähtyy.

Talitintti.

Niin. Viime päivät olen työskennellyt paljon kotona ja istunut tuntikausia tietokoneeni edessä keittiönpöydän ääressä. Ja siihen ikkunani taakse se on alkanut tasaisin väliajoin lehahtaa aivan yllättäen.

Kun se ensimmäisen kerran ropsahti ikkunaani vasten, minä säikähdin. Tiedät tunteen? Kun keskittyy tarkkaan, ja huomio yhtäkkiä repäistään irti jollain yllättävällä, salakavalalla tavalla.

Kyllähän minä arvasin heti, että lintu siinä taas on. Sinäkin tiedät jo. Ne tulevat aina. Merkityksellisimmillä hetkillä. Lehahtavat, ja minä säikähdän ja tiedän, että tässä hetkessä on jotain.

Tässä Talitintissä on jotain. Erilaista. Jotain erilaista kuin muissa linnuissa. Jotain, mikä saa minut ihmettymään. Se hohkaa upean sinisenä ja keltaisena ja merkillepantavaa on se, ettei se koskaan pysähdy istahtamaan ikkunalaudalle tai tukemaan jalkojaan ikkunan karmiin. Se ei lepuuta, vaan lepattaa. Siipiään se lepattaa vimmatusti ilmassa ja pysyy paikallaan ilmassa pitkiä aikoja. Katsoo sisään ja räpyttää niin kovaa vauhtia, ettei silmä pysy perässä ja näyttää siltä, kuin sillä ei olisi siipiä lainkaan.

Minä mietin, näkeekö se kasvoni? Ymmärtääkö se, että ikkunan toisella puolella olen minä, ihminen? Siksikö se siihen tulee? Vai haluaako se sisään; turvaan kylmeneviltä ja pimeneviltä päiviltä?

Ja minä kummastelen, miksi se ei istahada alas ikkunalaudalle tai lepuuta jalkojaan ikkunan karmilla. Se lepattaa. Ei lepuuta.

Voisinko minä komentaa sen seisahtamaan hetkeksi? Sanoa, että ”pysähdy nyt, ystäväni”? Voiko linnun kutsua kanssaan kahvikupin ääreen hengähtämään kiireiltään? Voisinko minä pelastaa sen pimeydeltä ja kylmyydeltä? Kutsua sen sisään, napata häkkiin, ripustaa kattoon ja ihailla sitä joka päivä? Syöttää siemeniä ja laulaa talitinttiä maaliskuussa? Katsoa televisiota sen kanssa? Ja aina sunnuntaisin ruokkia sitä madoilla?

Ei.

Talitintti syöksähtää pois juuri sillä hetkellä, kun ehdin nostaa kameran käteeni. Kun painan nappulaa, ja kuuluu naks.

Naks. Talitintti on pois, enkä minä saa siitä sinulle kuvaa.

Ei.

Talitinttiä ei voi kahlita. Sen täytyy antaa lehahtaa ikkunalleni silloin kun se haluaa; tulla luokseni juuri sillä hetkellä, jolla minä olen syvällä omissa ajatuksissani, ekunnilla, jolla minä olen upppoutunut työhöni, minuutilla, jolla minä matkustan maailmoissani, päivinä, jolloin minä ajattelen sinua. Juuri silloin, kun sille on parhain. Talitintin täytyy antaa lepattaa paikallaan ilmassa ja syöksähtää pois juuri sen omaan tahtiin. Sen täytyy antaa räpyttää ja löytää oma turva pimenevissä ja kylmenevissä päivissä.

Mutta silloin, kun se tulee ikkunalleni, minun on oltava tarkkana; laskettava työni, katsottava Talitinttiä suoraan silmiin ja koetettava ymmärtää näkeekö se minut. Sanottava sille ääneen: “Minä näen sinut, ystäväni.”

Minun on annettava sen lehahtaa ikkunalleni, ja ihmetellä näkemääni. Sillä minä näen sen.

Ihmetteleeköhän Talitintti minua? Lehahtaako se sinunkin ikkunallesi? Näetkö sinä sen?

Koska en saanut sitä kuvattua tänäänkään, tässä kännykän kuvavirtaani tallentunut hetki. Millaisia hetkiä sinun kuvavirtaasi on tänään tallentunut?

/Äm, toivottaen rauhaa sunnuntaihin ja reippautta alkavaan viikkoon