”Nousen sohvalta. Olen maannut siinä jo monta tuntia tuijottaen hitaasti tikittävää kelloa ja aistien harmaan sumuista lauantai-iltapäivää. Kuljen huoneesta toiseen; näitä seiniä olen tuijottanut monta kuukautta. Avaan sälekaihtimet, ehkä on jo aika, kello käy kahta. Päivästä toiseen ihmettelen tätä pienen kaupungin maisemaa, pilkahdusta merestä, joka avautuu ikkunastamme.

Keittiön kaapinovet ovat vihreät. Vihreät! Vuokraisäntämme on tehnyt remontin juuri ennen muuttoamme enkä voi ymmärtää miksi kukaan maalaisi vanhat 60-luvun kaapit noin kammottavaksi vielä 2010-luvulla. Saimme luvan maalata ovet uudelleen vaaleiksi, sillä en voi sietää niitä. Mutta edelleen avaan ne kammottavassa värissään ja otan esiin kahvikupin. Asiat etenevät hitaasti.”

* * *

Näin minä kirjoitin tasan kaksi vuotta sitten Ruotsissa. Oli pakko tänään penkoa blogia ajassa taaksepäin, sillä halusin muistaa ajan ja paikan, jotka juuri nyt tuntuvat kovin kaukaisilta. Ajan 180 astetta tästä, paikan vastakkaisella äärilaidalla.

Tällä äärilaidalla sälekaihtimet avataan joka aamu ennen kuutta. Syksy on tempaissut tämän tytön tahtiinsa kovalla kouralla. Jos to do -listoilla kotinsa sisustaminen olisi halutuinta designia, olisi tämä pikkuruinen pesä Rakkauden Saarella jokaisessa sisustuslehdessä mallikappaleena. Työtä, työtä, työtä, työtä. Ei muuta. Ei yhtään mitään muuta.

Asiat etenevät liian nopeasti.

* * *

”Autot ajavat talomme ohi vesisateessa. Hän soittaa työmatkaltaan Tukholmasta ja minä tiuskin kiukkuani puhelimeen. Päätän puhelun lyhyeen. Mietin miksi hänelle tapahtuu koko ajan jotain ja miksi minä tuijotan näitä samoja seiniä. Vedän hupparini hupun päähäni. Palelee.

Keitän kupin teetä. Kurkkuni on kipeä, päätä särkee. Flunssa. Katson televisiosta ohjelmaa, jossa nelikymppiset, vielä kotonaan asuvat neitsyet etsivät sitä oikeaa. Odotan amerikkalaisten tosielämän kotirouvien hyppäävän ruutuuni – mitä ihanaa draamaa! Tuijotan imuria. Siivous saa vielä hetken odottaa. Anoppi Suomesta on tulossa huomenna kylään.”

* * *

Ei ole ketään, joka soittaisi. Jos olisi joku joka soittaisi, en varmasti tiuskisi. Minulle tapahtuu koko ajan jotain. Päivät täyttävät pään. Ideoita synnytetään solkenaan. Unelmoin illallisesta ystävän kanssa mutten jaksa. Joskus on voitava tuijottaa seiniä hiljaa pimeässä. Otan pois hupparin. On kuuma. Kroppa käy ylivireessä.

* * *

”Kuinka nopeasti ihmisen aivot surkastuvat? En ole puoleen vuoteen tehnyt mitään järkevää aivotyötä. Tätä huoneesta toiseen vaeltelua arkeni on – ja vähän Facebookia siihen päälle. Katson uutta Ikean Billy-hyllyämme, ja olen aikeissa ottaa sieltä kirjan, mutta pyörrän päätökseni. En jaksa lukea elämäntaito-oppaita.

En ole kirjoittanutkaan yli kuukauteen. Aika on vain huomaamatta lipunut silmieni ohitse. Ollakseni rehellinen, olen viimeisten viikkojen ajan keskittynyt vain siihen että aika menisi eteenpäin. Että tulisi joulu, tulisi uusi vuosi. Tulisi jotain. Olen antanut itselleni luvan olla ajattelematta, analysoimatta, tulkitsematta, tuomitsematta – keskittynyt vain kuuntelemaan sillä pohtiminen ja pyörittäminen tuntuvat turhalta. Nyt on vain keskityttävä elämään jokainen päivä ja otettava vastaan jokainen tunne; kuunneltava mitä ne minulle haluavat sanoa, ja päästettävä niistä irti.”

* * *

Kuinka nopeasti aivot ylikuormittuvat ja posahtavat kappaleiksi? Aika lipuu liian lujaa, olen kahdessa kuukaudessa tehnyt enemmän kuin pieni ihminen vuodessa. En ehdi Facebookiin, en jaksa kirjoittaa blogiini.

Kuukausi. Humps.

Toinen. Meni jo.

Tulee paljon ja kovaa vauhtia. En ehdi kuunnella ajatuksia tai tuntea tunteita.

Humps. Meni jo.

* * *

”Suvantovaihe. Vihreiden keittiönkaappien tuijottamista, nelikymppisiä neitsyitä televisiossa. Tungen pölynimurin siivouskaappiin ja suljen oven. En ole oma itseni, mutta samalla en tiedä kuka olen – jännittävä ristiriita! Otan jääkaapista palan pitsaa ja jälkiruoaksi suklaakonvehdin.

Minä, joka ennen lauantaiaamunakin laitoin kellon soimaan aamuseitsemältä peläten että elämä ajaisi muuten ohitseni, menen takaisin sohvalle odottamaan amerikkalaisia kotirouvia. Ihana vapaus! Ei tarvitse ahdistua omista ajatuksista. Ei tarvitse porautua niihin, tuntea huonoa omatuntoa siitä, ettei tee mitään järkevää.

Taidan antaa itselleni armon.”

* * *

Kiire ja kiireettömyys. Vauhti ja verkkaisuus. Turbulenssi ja tyyneys. Myrsky ja tyven. Mekkala ja äänettömyys. Kaasu ja jarru.

Elämäni äärilaidat nyt ja kaksi vuotta sitten. 180 asteen päässä toisistaan.

Mitä on tasapaino ja kultainen keskitie, kysyn täältä laitojen ääreltä? Äärilaidalta, jolla ei ole nyt muuta kuin yksi jumala: työ.

Onko elämä sittenkin loputon sarja toisiaan seuraavia äärilaitoja, joilla voi palvella vain yhtä jumalaa kerrallaan? Ja tasapaino tavoittamaton illuusio?

Kuka määrittää milloin paino on tasan? Kuka päättää mistä käy keskitie?

Kuka antaa armon?

Mikä sinun äärilaitasi on?

/Ämmä, katsellen näitä kuvia kahden vuoden ja 180 asteen takaa nyt suurella kiitollisuudella