Arkiston aarre: Marraskuun mekkala

En osaa kirjoittaa tähän johdantoa. En osaa sanoa mitään muuta kuin sen, että olen nyt vollottanut tunnin putkeen luettuani tämän tekstin vuoden takaa Norjasta. Se kosketti kauneudellaan. Hassua miten itse kirjoittama teksti voi tehdä niin. Tuntuu tavallaan kuin lukisi aivan jonkun muun kirjoittamaa tarinaa.

Mutta sitten taas tavallaan teksti on tutuinta tuttua. Vie minut takaisin Norjaan, ja saa huomaamaan, miten paljon kaipaankaan takaisin ja tuota aikaa. Kaikki on nyt toisin, mutta sitten… mikään ei ole muuttunut.

”Onko maailma todella noin yksinkertainen? Vai olenko minä liian kaukana? Ja yksinkertainen?”, kysyn tekstissäni. Ehkä juuri sitä minä haluan tänään kysyä myös sinulta. Ehkä haluan vain sanoa sen, kuinka paljon toivon että sinäkin voisit katsoa omaa elämääsi eri kanteilta, kokea itsesi toisessa ympäristössä, kaukana tästä uomasta – ja huomata, ettei kaikki olekaan niin toisin, vaikka olosuhteet vaihtuisivatkin.

Millainen on sinun marraskuun mekkalasi nyt? Minun on monelta osin aivan samanlainen, kuin tässä….

* * *

Kello 8.02

Huoltoaseman autopesu on yksi maailman mielenkiintoisimmista ja hienoimmista paikoista. Jo pienestä pitäen olen rakastanut sitä tunnelmaa, kun istuu sisällä autossa autopesussa. Kun värikkäät harjat pyörivät auton ympärillä ja joka puolelta kuuluu hurinaa. Olen aina tuntenut olevani turvassa autopesussa. Pienten seinien sisällä maailman tuulten pauhatessa ulkopuolella.

Kello 8.03

Olen maannut sängyssä hereillä jo pitkään. Painepesurisade pyyhkii kattoa. Kun painan silmät kiinni oikein tiukkaan ja antaudun äänelle, on kuin olisi autopesussa. Palaan mielessäni lapsuuteen. Esson autopesuun. Nyt tuntuu samalta. Nyt kuulostaa samalta. Nousen laiskasti sängystä ja huomaan, että juuri nyt maailma ympärilläni näyttääkin aivan samalta kuin autopesussa. Harmaata. Pimeää.

Kello 8.05

Pesen hampaat. Koira käpertyy yhä pienemmälle rullalle sohvalla. Se ei näytä haluavan minnekään, vaikka se pitäisi pissattaa. Keitän kahvia. Ei tuonne sateeseen kukaan halua. Ei varsinkaan tuo minun pikku metsästäjäni. Se on tehty sokerista. Neiti, vaikkei olekaan. Äijää se yrittää esittää, mutta tällaisina hetkinä siitä on äijä kaukana. Painepesurisateella.

Kello 8.15

Syön aamiaista ja päätän: tänään minun on oltava yksin. Hassu, mutta hyvin vahva tunne. Että on linnoittauduttava näiden seinien sisälle ja seurattava, mitä sielunmaisemassani tapahtuu, kun ulkona myrskyää. Tänään leikin, että istun yksin autossa autopesussa.

Rullaan Facebookin ylös ja alas, katson Twitteristä ja Hesarista tuoreimmat ja huokaan.

IMG_8275

Kello 9.30

Raahaan koiran ulos. Se suostuu kulkemaan muutaman kymmenen metrin matkan. Juuri sen verran, että saan kuvattua takapihaltani kohoavan Nato-vuoren vartta laskeutuvan sadepilven. Kohta rysähtää. Tulee mieleen vaihto-oppilasvuosi Las Vegasissa. Sielläkin vuoret toimivat sateen sääntelijöinä. Eihän siellä koskaan satanut, mutta sen kerran vuodessa kun vettä tuli, tuntui, että taivas rysähti päälle kerralla. Vuoret keräsivät kaikki pilvet taakseen ja kun paine kasvoi liian suureksi, ne räjähtivät.

IMG_8285

Kello 9.54

Tajuan, että keittiön ikkunan verhot ovat kiinni. Ne on avattava. Nyt on saatava kaikki mahdollinen valo sisään. Kovin montaa tuntia tuota ei ole enää tarjolla.

Kotka on taas kukkulallaan! Ryntään hakemaan kameraa ja otan kotkasta ainakin sata kuvaa ikkunan läpi. Ei onnistu, vaikka kuinka zoomaan. Kotka näyttää pieneltä kökkeröltä. Tuijotan sitä ja sen ympärillä pyöriviä lokkeja huumaantuneena. Nuo kaverit ne eivät hellitä rankimmallakaan sateella. Minulla on hirveä hinku ymmärtää luontoa paremmin. Joka päivä huumaannun siitä ja villeistä eläimistä yhä enemmän.

IMG_6771

Kotieläimiin mittani on suhteellisen täysi. Kello on 10.01 ja Hermanni pesee itseään. Taas! Siihen menee hermo. Hirveä ääni kun se litkuttaa ja lutkuttaa koipiaan. Päätäni särkee. Kaaduin pari päivää sitten liukkaissa portaissa aika hurjasti ja sain lievän aivotärähdyksen. Sellaisen riittävän kovan tällin, että muutaman päivän ajan on särkenyt päätä ja etonut. Ja kaikki pienet rasahdukset ovat kuuluneet kymmenkertaisina korvissani. Kuten naapurissa asuvien latvialaisten rakennusmiesten musiikin pauhe. Basso, joka paukuttaa pitkin yötä.

Täällä on aikaa havainnoida. Tehdä tarkkoja huomioita pienistä asioista. Tuntuu kuin aistini olisivat jo parissa viikossa terävöityneet valtavasti. Täällä olen koko ajan valppaana. Impulsseja tulee vastaan niin valtavia määriä, että ne kantautuvat uniin asti. En tiedä olenko koskaan uneksinut näin paljon. Mielikuvitus jyllää koko ajan ja päässä syntyy valtava määrä tarinoita. Syntyisi enemmänkin, jos tämä ärsyttävä päänsärky laantuisi.

Kello 10.30

Tunteetkin tuntuvat terävöityneen ja moninkertaistuneen täällä ollessani.

Sytytän kynttilöitä.

Se lähti siitä kävelystä aallonmurtajalla. Auringonlaskusta ja sen jälkeen taivaalle kohonneista revontulista. Läheisyydenkaipuu. Käsittämätöntä. Se on kova. Nämä ovat juuri niitä hetkiä. Kun hämärtää ja kynttilät sytytetään. Niitä pikkuruisia lämpimiä tuokioita, jotka kuuluu jakaa rakkaimman kanssa. Miltä tuntuisi, jos olisi jollekin aidosti merkityksellinen ja rakastettu? Että saisi jakaa jotain toisen kanssa? Että toinen ei vain haluaisi itselleen jotain jakamatta aidosti mitään? Sitä ei ole tapahtunut vuosiin. Ja sitä kaipuuta ei näköjään pääse karkuun.

Sieltä se taas napsahti.

Napsahti kysymys elämän tarkoituksesta. Se ei jätä rauhaan. Miksi asiat tapahtuvat kuten ne tapahtuvat? Mitä minä oikeastaan etsin? Etsinkö mitään? Miksi sitten en saa rauhaa tässä?

IMG_6787

Kello 10.59

Vuoret ovat hävinneet horisontista. Välillä horisontti häviää elämässäkin. Hyi. En halua toistaa klisheitä. Hitto kun sitä osaisi kirjoittaa jotain omaperäistä ja mielenkiintoista. Osaisi kätkeä sanoihin tunteen ja kokemuksen.

Kello 11.08

Huono tuuli valtaa minut yhtäkkiä. Veri ei kierrä. En saa happea. Avaan keittiön ikkunan. Ilma humahtaa sisään. Lihakset ovat jumissa korvista varpaisiin. Kiroilen ja venyttelen. Sade suhisee tasaisesti. Aallot lyövät rantakivikkoon yhä kovempaa. Kotka sojottaa paikoillaan. Suhteellisen vähän sekään näyttää olevan kiinnostunut. Mistään.

Miksi kukaan ei laita viestiä? Miksi kukaan ei kiinnostu minusta? Minä olen perhana yksin täällä mökissä höperöitymässä kun kaikki muut siellä viilettävät kiireisenä pitkin kaupunkien katuja. Miten kiire minulla olisi jos olisin siellä? Olisinko minä onnellisempi jos kiitäisin niitä myös? Olisinko tärkeämpi jos kiitäisin siellä? Tarvitsisitko joku minua sitten enemmän?

Kotka vaihtoi paikkaa kukkulalla. Ihan kuin se olisi arvannut mitä siitä ajattelen.

Minä haluaisin olla merkityksellinen ja tarvittu, mutta… niin, en ole. Kyllä se maailma pyörii ilman minua sujuvasti.

Miksi tarvitsen huomiotasi niin paljon? Miksi minä haluan olla kiinnostava ja tarvittu? Eikö riitä, että olen tässä nyt itseni kanssa? Enkö riitä itselleni, vaikka muuta huutelen? Että kyllä minä yksin pärjään. Miksi tarvitsee olla koko ajan näkyvillä?

IMG_6785

Kello 12.06

Plärään taas Facebookia. Siellä ei tapahdu mitään, mikään siellä oleva ei kiinnosta minua. Hyvin olen kyllä viime päivät pysynyt kärryillä siitä mikä sielä puhuttaa. KAIKKI ovat olleet hurjiksi hahmoiksi pukeutuneina Halloween-juhlissa, Kissi Vähä-Hiilari on kohta Suomen kuningatar ja seuraavaksi Elastinen rokkaa stadionin, niin vuolaita kyynelmeriä Suomi vuodattaa. Ja kyneleet näyttävät valuvan tänään erityisesti, kun kaikkien naapureiden tienestit on julkistettu.

Suuri osa Facebooktuttavuuksistani on bisnesporukkaa. Puhutaan johtamisesta, somesta, markkinoinnista, myynnistä, yrittämisestä. Vielä muutama marraskuu taaksepäin olen ollut tuossa maailmassa ja hehkunut noita samoja asioita, mutta nyt kun katson keskustelua, näyttää siltä kuin kaikki toistaisi vain samaa. Onko maailma todella noin yksinkertainen? Vai olenko minä niin kaukana? Ja yksinkertainen.

Minulla ei ole televisiota. Nettikin takkuilee, läppärin pitää olla juuri oikeassa kohdassa keittiön pöytää, jotta yhteys on auki. Puhelin ei toimi ollenkaan. Wifiin sen saa kun tuulet ovat oikeat.

Päätän, että tämän yksinäisyyskirjoituksen jälkeen en postaa enää hetkeen mitään Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin. Mitä järkeä! Ehkä se on vähän marttyyriuttakin. Ketä minä nyt niin paljon kiinnostaisin, kun ei minulla ole mitään sanottavaa?

Kello 13.15

Nyt tuulee oikeaan suuntaan sillä kännykän WhatsApp piippaa. Raskaana oleva ystäväni lähettää ultraäänikuvan katkaravun näköisestä ötökästä. Kyyneleet nousevat silmiini. Olen onnellinen. Onnellinen, vaikka elämäntarkoitusmonsteri hyppää taas silmilleni. Ihan kuin se vähän nauraisi.

En halua nyt käsitellä tätä ajatusta. Avaan Yle Areenasta uuden suomalaisen sairaalasarjan toisen jakson. Muutaman erä- ja luontoaiheisen ohjelman sekä Imettäjät-sarjan lisäksi se on ainoita Suomen ohjelmia, joita netissä pystyn katsomaan maa-asetusten takia.

”Mut tiedätsä, mitä jos tää on nyt se mun viimeinen mahdollisuus? Nonni, nyt menee sitten hyvä äitiaines hukkaan”, sarjan ensimmäisessä kohtauksessa sanotaan.

Kyllä se monsteri nauraa. Suhteellisen kovaa. Minäkin hymähdän osuvalle sattumalle ja siirrän nopeasti huomioni eroottissävytteiseen kurkunpääleikkauskohtaukseen.

Kello 13.30

Valmistan lounasta. Tätä olen odottanut aamiaisesta asti. Välissä söin omenan. Ja suklaata. Ja leipää. Voisin syödä mitä tahansa ja koko ajan. Nämä pari Norjassa vietettyä viikkoa olen syönyt, syönyt ja syönyt. En tiedä tarvitsenko todella kaiken tämän energian?

Myrsky kalastajakylässä näyttää tarkoittavan sitä, että joko sitä juo ölsseniä tai sitten sitä syö koko ajan. Minä olen valinnut jälkimmäisen. Ihan kaikki purtava menee tähän viemäriin. Suklaata on kulunut varmaan monta kiloa. Päätin, etten enää osta maitosuklaata. Vain yli 70-prosenttinen tumma suklaa on ookoo. Syön puoli levyä tummaa suklaata kahvin kanssa. Tekisi mieli joulutorttua.

IMG_6803

Kello 14.30

Muistan, että sain lainaan kiikarit. Juoksen hakemaan ne makuuhuoneesta ja suuntaan kakkulat kohti kotkaa. Kuin taikaiskusta samalla hetkellä kukkulalle lehahtaa toinen kotka. Siinä ne kököttävät nyt vierekkäin. Ovat vain, kunnes toinen kotka ponnahtaa lentoon. Se kaartelee taivaalla ja saa kaikki lokit ja varikset pyrähtämään liikkeelle. Tuijotan lintujen tanssia taivaalla lumoutuneena. Pitkään. En olisi ikinä uskonut pääseväni näkemään tällaista.

Haluan nähdä lisää villejä eläimiä.

Kello 15.10

Päivä on koostunut pääsääntöisesti ikkunoista ulos tuijottelusta. Ei tämä yksin oleminen ole yhtään kamalaa. Eikä tässä ole oikeastaan mitään muutakaan kamalaa. Mutta nyt tuntuu, että sanat loppuvat. Että tätä ei voi kuvata. Sanoin tai valokuvin. Haluaisin vain, että istuisit tässä kanssani, ihan hiljaa, sanomatta mitään ja seuraisit kuinka tuuli yltyy, myrsky voimistuu, ja sadapisarat muuttuvat yhä piiskaavammiksi samalla kun päivä alkaa hiljalleen pimentyä. Tämän hienompaa elämystä saa hakea. Luonnon voimia kauniimpaa ei ole. Voi kun me muistaisimme sen vähän useammin.

Mitähän teet juuri nyt? Suunnittelet kohta töistä lähtemistä? Ruokakauppaa? Illan harrastuksia? Jatkuuko kiireesi?

Täällä ei ole kiire minnekään.

Millainen on sinun marraskuun mekkalasi? Tällainen on minun.

Kello 15.50

Huh, miten upea tunne on raukea kaipuu. En tiedä mitä kaipaan, mutta kaihoa tunnen aina tällaisella säällä.

Yritän ottaa päiväunet, mutta en saa nukuttua. Mielessä pyörii joku ajatuksen aihio. Tuuli voimistuu voimistumistaan eikä kotkakaan ole ollut enää pitkään aikaan kukkulallaan.

Miten kaukana maailmamme ovatkaan? Yritän palata ajatuksissani johonkin kiireiseen marraskuuhun vuosien taakse. Tajuan, että en viettänyt Suomessa marraskuuta kolmeen vuoteen. Viimeiset kaksi on mennyt Ruotsissa, nyt tämä täällä. Olen ollut kiertolainen, joka on vähän hukannut kosketuksen marraskuun mekkalaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Mietin vain miksi näin on ollut. Kolme marraskuuta taaksepäin elämä oli aivan toisenlaista. Jännää miten kaikki muuttuu. Minä tiedän, että enää ei tule sellaisia marraskuita. Viimeiset vuodet ovat hioneet esiin jotain uutta. Mitä? En tiedä vielä. Mutta toivon.

Mitä sinä toivot nyt? MItä toivoit kolme marraskuuta taaksepäin? Missä sinä olet nyt?

Kello 16.00

Minä olen nyt jääkaapilla.

Kello 16.02

Minä syön leipää ja juon omenamehua. Rakas, susta on tullut läski. Syöppö!

Ei haittaa. Täällä prioriteetit menevät uusiksi. Kohta myrsky hajottaa ikkunat. Alkaa jo huolestuttaa, kun kalastajat eivät pääse merelle. Miten he tulevat toimeen ilman saalista? Minultakin loppuu kohta rahat.

Kello 16.06

Otan vielä jogurttia ja mysliä. Omenahillolla. Syödään nyt, kun vielä rahaa on.

Kello 16.11

Vähän vielä salmiakkia. Sitäkin on pakko syödä kun sitä vielä on. Illalla on takuuvarma närästys. Ja nyt on täysi myräkkä. Tuulta 20 metriä sekunnissa. Kuuntelen jazzia. Kaunista saksofonia. Tuijotan kynttilän liekkiä. Nyt viimeistään tarvittaisiin se kainalo tähän. Nappaan koiran syliin ja rutistan kovaa.

Kolme marraskuuta tästä eteenpäin. Hauska leikkiä ajatuksella: missä olen silloin? Näkymä sinne on yhtä hämärän peitossa kuin maisema nyt. Hyvä niin.

IMG_6791 IMG_6793

Kello 17.30

Herään. Nukahdin. Yritin lukea kirjaa. Myrskyluoto-trilogiaa, jonka sain äidiltä. Nyt on pikkopimeää. Tulee jo tuossa puoli viiden aikaan. Koira pitäisi käyttää taas ulkona, mutta en uskalla lähteä. Tuuli on taas koventunut. Sisällä alkaa olla kylmä, ikkunat päästävät läpi. Pää on unen jäljiltä kirkkaampi, mutta ajatuksia siellä ei juuri liiku. Ehkä on hyvä niin. Yksinäisyys sopii minulle. Tavallaan. Ainoastaan tuon ruoan syömisen takia se ei sovi. Maha on sekaisin.

Kello 18.12

Autopesussa aina mietin, miten kävisi jos auton oven avaisi kesken pesun. Monta kertaa olen meinannut kokeilla, mutta rohkeus ei ole riittänyt. Mutta nyt avaan kodin ulko-oven ja luulen heti tietäväni miltä autopesussa auton oven avaaminen tuntuisi. Kastun läpimäräksi saman tien. Tuuli meinaa kaataa minut ja nostaa koiran ilmaan. Kaikkialla humisee. Jännää. Täällä en ole pelännyt kertaakaan. En pimeydessä, en tuulessa. En kulkiessani yksin. Koko ajan tuntuu kuin olisi auton sisällä autopesussa. Turvassa.

Käymme hakemassa postin. Siellä on kirje, jossa lukee ”Finne Maija”. ENSIMMÄINEN RAKKAUSKIRJE!? Tulemme nopeasti takaisin sisälle. Revin kirjekuoren auki.

FullSizeRender

Kello 18.31

Kuinkakohan kauan jaksan näin? Että elän tällä tavalla? Onneksi siihen ei tarvitse tänään saada vastausta. Parempi on antaa ajan näyttää.

Kello 19.00

Iltaa kohti ajatusvirta on hidastunut. Yksinäisyyskokeeni on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rauhoittanut! Nyt vaan tuijotan rauhassa päivän mittaan kirjoittamaani tekstiä ja mietin, miten se oikeastaan syntyi. Miten juuri nämä ajatukset nousivat esiin tämän päivän aikana?

Tässä vaiheessa päivää alan aina suunnitella nukkumaanmenoa. Kun kello lyö 21, olen jo nukkumassa. Niin on mennyt päivieni virta. Aikaa on niin paljon päivällä, ettei sitä turhaan tarvitse yöhön venyttää. Tämän haluan muistaa sitten kun elämä on taas toisella mallilla. Kun on niin kiire, ettei ehdi nukkuakaan.

Nyt ehtii.

Mainokset

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s