Jos olenkin yleensä hyvä kuvaamaan kokemuksia ja tunteita sanoin, en ole varma pystynkö siihen tällä kertaa. Eilen oli hieno päivä, jonka jäljiltä olen vieläkin vähän ihmeissäni.

Menneisyys, tärkeä elämänvaihe, aikuiseksi kasvaminen, itsenäistyminen, elämäni hienoin vuosi, uudet kulttuurit, uudet maat, seikkailu, rakkaus, kiitollisuus, aika, jolloin minusta tuli minä… Nuo sanat purkautuivat ensimmäisenä näppäimille, kun päästän ulos tunteet ja ajatukset, jotka liittyvät eiliseen.

Lähes kaksikymmentä vuotta sitten Cindy, tämä upea nainen, neljän lapsen yksinhuoltaja Las Vegasin esikaupungista, otti minut, villin nuoren naisen vieraasta maasta osaksi perhettään ja tarjosi minulle elämäni vuoden; ajanjakson, jonka edelleen rankkaa yhdeksi elämäni hienoimmista ja tärkeimmistä vuosista – edelleen. Hän lähti mukaan vaihto-oppilasohjelmaan ja tarjosi minulle ehdottomasti upeimman kodin ja perheen, jonka olisin koskaan voinut saada. Hän vei minua paikkoihin, matkustimme monissa eri amerikkalaisissa kaupungeissa, jutteli kanssani elämästä, oli tukeni ja turvani, mutta ennen kaikkea; hän rakasti minua aivan kuten yhtä omista lapsistaan.

Ja sitten eilen minä tapasin hänet! Viimeksi olemme nähneet kymmenen vuotta sitten kun vierailin Vegasissa viimeksi.

Ja nyt tullaan siihen osaan, jota en osaa kiteyttää sanoiksi.

Oletko sinä tavannut joskus jonkun tärkeän, jossain vaiheessa elämääsi hyvin merkittävänä osana olleen ihmisen vuosien jälkeen?

Vaikka minäkin olen tehnyt elämässä uskaliaasti jos jotain, eilen lähtiessäni ajamaan kohti Cindyn kotia minua jännitti ihan hirvästi. Paljon enemmän kuin monesti muulloin. En oikeastaan tiedä miksi. Mutta sen tiedän, että en osaa kuvata noita tunteita näpyttämällä näitä nappuloita.

Jännitys syntyy kai aina siitä odottamattoman tunteesta; kun ei tiedä mitä tapahtuu ja kuinka reagoi näihin tilanteisiin. Jännityksen tunne tarvitaan onpa kyse sitten mistä tahansa Minulla jännitys purkaantuu aina ennen h-hetkeä kummallisella ajatuksella; haluan jättää koko asian tekemättä. Aivan kuten eilen. Ajattele! Mietin, että en haluaisi lähteä Cindyn luokse ollenkaan, että olisi vain helpompi olla menemättä, ettei tarvitsisi jännittää.

Jännää. Jännitys on jännää. Miksi ihmeessä ihminen jännittää? Mikä on jännittämisen tarkoitus? Ehkä me emme ilman jännityksen tunnetta saisi koskaan mitään aikaan. Jos ei tarvitsisi vähän puskea itseään jonkin jännityksen kynnyksen ylö kohti tuntematonta.

Ja sitten tajuta, kuinka turhaa jännittäminen oli. Kun astuin Cindyn ovesta eilen sisään, oli kuin välissämme ei olisi ollut vuosia lainkaan. Juttu jatkui kuin ennen.

Lounaalla meksikolaisessa ravintolassa tapasimme mys Amerikan vaihto-oppilasperheeni tyttären, Carrien. Me olimme vaihto-oppilasvuotenani erottamattomat.

Ja tämä on syntinen salaisuuteni: meksikolainen ruoka. Mitä lähemmäs Amerikassa menee Meksikon rajaa, sitä autenttisempaa ja parempaa meksikolaista saa. Tähän ruokaan minä rakastuin parikymmentä vuotta sitten.

Ihana ja jännityksen sekainen päivä eilen. Onneksi reissua on jäljellä vielä kuukausi, ja ehdimme nähdä lähes koko perheen voimin vielä monta kertaa. Olen menossa viettämään myös joulua heidän kanssaan.

/Ämmä, maailman kiitollisin tästä mahdollisuudesta olla Amerikassa ja tavata rakkaita ihmisiä