Huh. Onpa hassua. Eilinen kirjoitukseni oli taas niitä isoja juttuja, joita julkaistessa sydän pamppaili pientä pelkoa. Mitä tästä seuraa, se kai näiden osalta aina mietityttää, vaikka kuinka rohkea olisikin. Kirjoitus oli rakentunut ajatuksissani muutaman päivän ajan, ja sillä sekunnilla, kun sain sen valmiiksi ja julkaistua, pärähti päälle vähän lämpöä ja flunssa. Ehkä jokin jännite purkautui, ja täällä kotona kaikissa muissa jo riehunut pöpö otti nyt minussakin vallan. Latasin kaikkeni kirjoitukseen ja kun se oli poissa käsistäni, kroppa antoi hetkeksi periksi.

Eilinen meni siis vaakatasossa, mutta tänään en jaksa antaa sairastelulle valtaa. Ei tee mieli olla sisällä, kun ympärillä on kokonainen maailma odottamassa.

Uskot varmaan, että pääni on eilisen kirjoituksen jäljiltä hyvin tyhjä. Siksi keskityn nyt vain kiittämään kaikista minulle tulleista ajatuksista ja viesteistä. Eilen Facebookissa esitin toiveen, että sinä välittäisit kirjoitustani sellaiselle läheisellesi, joka saattaa juuri nyt käydä läpi jotain vaikeaa elämäntilannetta.

Toivon, että teet niin, sillä itse ollessani pahimassa paikassa tarvitsin eniten toisia ihmisiä. Yksin en olisi selvinnyt. Ja minä olin onnekas, sillä sain apua monesta suunnasta. Ja nyt on minun vuoroni antaa takaisin. Kaikkia en voi auttaa fyysisesti, mutta toivottavasti tästä mahdollisimman moni saa mahdollisimman paljon apua ja toivoa. Minä myös tiedän, että apua on vaikea pyytää, sillä se pelottaa. Toisille ihmisille heikkouden tunnustaminen ja heidän apunsa vastaanottaminen on kummallisen vaikea juttu. Mutta sitten taas toisaalta, pahimmassa paikassa ei voi muuta kuin antautua kaikelle hyvyydelle, jonka voi saada. Senkin olen huomannut, että pahimmassa paikassa moni ympärillä säikähtää, ja voi olla, että avun antajia ei ole tarjolla montaa. Siksi on tärkeää, että me annamme toisillemme myös vertaistukea. Se parantaa!

Muistathan siis, että minulle voit jakaa ajatuksiasi joko yksityisesti tai julkisesti kommentoimalla kirjoituksiani. Olen täällä sinua varten, ja tasan kaksi vuotta sitten ymmärsin, että blogini on olemassa juuri tätä tarkoitusta varten; ehkä tarinani ja elämäni kulku antaa sinulle tai läheisellesi voimaa? Hienointa ovat ne keskustelut, joita olen päässyt kanssanne käymään, ne kohtaamiset, jotka ovat blogissani syntyneet!

* * *

Siitä huolimatta, että pieni sairaus meinaa vaivata, Amerikassa tapahtuu. Toissa päivänä kävimme Red Rock Canyonilla. Se on upea paikka ihan tässä lähellämme. Nyt keskityimme turistitouhuihin ja poseeraamiseen, mutta joulun jälkeen aion lähteä sinne vaeltamaan ja pyöräilemään; Red Rock Canyon on nimittäin (näin talvella) ulkoilmaihmien paratiisi. Upeita vaellus- ja pyöräilyreittejä, jotka saavat urheilujalan kutisemaan…

Turistit behind the scenes

Terhi ja minä

Ja koko ihana perhe!

Viime päivinä olemme myös valmistelleet joulua. Red Rock -reissun jälkeen pistettiin pystyyn varsinainen joulukuusishow, ja ostettiin hieno kuusi kotiin. Tässä sitten Nannyn iltapuhde reissun jälkeen: 101 joulukuusen koristetta, joihin kaikkiin piti pujottaa langat, jotta ne sai ripustettua kuuseen… Jep.

Onneksi oli kolme apulaista: kaksi pikkutyttöä ja yksi (tai ehkä kaksi…) lasi punaviiniä…

Lopputuote. Ja on muuten aito!

Näin lipuvat päivät kohti joulua.  On hyvä olla, edelleen, vaikka vähän kyllä vielä kipeä olo. Lupaan ottaa tänään rauhallisesti, mutta kotiin en aio jäädä makaamaan…

/Ämmä, täällä sinua varten