Surua ei voi punnita

Kaiken, AIVAN kaiken, pysäyttää tieto kauniin ystävän ja upean sielun poismenosta. Aivan liian yllättäen ja ikuisuuksia liian aikaisin. Pysäytys on niin uskomaton ja suuri, että se on kirjoitettava myös sinun nähtävillesi. ”Muista mittasuhteet”, se sanoo, ”älä murehdi asioista, joilla ei ole mitään merkitystä.”

Sain kuulla toissapäivänä eräässä elämänvaiheessa minulle hyvin tärkeän ja läheisen ihmisen kuolemasta. Niin, pysäytys kaiken kaaoksen keskelle. Monella asialla ei ole juuri nyt mitään väliä.

Minä pysähdyin, ja jäin miettimään surua. On se kummallinen juttu. Tämä ihminen oli minulle hyvin tärkeä hetken elämässäni. En ehtinyt tuntea häntä pitkään, enkä kuulunut hänen lähimpään piiriin. Ja silti minuun sattuu aivan valtavasti. Suru puskee ulos pyrskähdyksin.

Eilen itkiessäni kaipuutani ulos, tuli kummallisen kohtuuton olo; mikä oikeus minulla on surra näin, saati ottaa vastaan kenekään osanottoja tai ikävästäni täällä kirjoittaa, sillä on vieläkin lähempiä ihmisiä hänelle on, joita suru koskettaa syvältä

Kohtuuttomuus?

Puhuin mietteestäni eräälle ystävälleni ja hän sanoi: ”Käännäpä tuo ajatus toisin päin. Hänellä on ollut sinuun hyvä ja suuri vaikutus aikana, jolloin te olette olleet yhdessä ja lähellä. Hänellä on taatusti ollut suuri vaikutus myös muihin. Kyllä sellaista ihmistä saa surra.”

Niin, ei kai surua voi punnita tai mitata. Se on jokaiselle oma, henkilökohtainen kokemus. Vaikka olisimme yhdessä hetken, voimme jättää toisiimme syvän ja tärkeän jäljen. Sellaisen, joka ei koskaan lähde pois. Sellaisen, jossa rakkaamme elävät ikuisesti.

Sillä sinä jätit sen, rakas ystäväni. Nuku rauhassa!

Mainokset

4 thoughts on “Surua ei voi punnita

  1. Minäkin mietin asiaa eilen enemmän, eri näkökulmasta tosin. Tällä viikolla on ollut puhetta sinkkuuden itsekkyydestä, mutta mä olen ajatellut myös surun olevan melko usein itsekästä. Jos oikein rehellisiä ollaan, aika iso osa siitä surusta tulee siitä, kun MINUN on paha olla, kun MINUA itkettää ja kun MINÄ olen menettänyt lopullisesti läheisen tai tärkeän ihmisen. Mua helpottaa (teen sitä aina hautajaisissakin) se, että pyrin muistelemaan edesmennyttä hymyillen, muistellen hänen parhaita puoliaan ja hetkiään. Elettyä elämää. Muutahan meillä ei ehkä edes ole, kuka tietää…Tarkoitan siis edelleen, että ketä tahansa on lupa surra, mutta ehkä voi tehdä itselleen armeliaammin?

    • Niin. Mutta eikös se suru tavallaan ole juuri sitä; jokaisen oma ja henkilökohtainen tapa tuntea. Eihän sitä kai oikeastaan voikaan edes surra muuta kuin ”itsekkäästi”. Ja ehdottomasti minustakin katse kannattaa kääntää menetyksen sijaan siihen mitä on saanut. Siis millaisia hetkiä ja kokemuksia jakanut edesmenneen kanssa. Ehkä se on sellaista armeliaammin ottamista?

  2. Saa surra, onhan aivan valtavan käsittämätöntä, että ystävää ei vain enää ole. Vierellä kulkemassa. Ajatuksia vaihtamassa. Omaan elämään vaikuttamassa. Koskaan enää.Vaikka yhteistä polkua olisikin kuljettu vain hetken. Siis oikeasti ei koskaan enää, mitään, sen ihmisen kanssa. Kuoöeman lopullisuus, sen lopullisuuden oivaltaminen, sitä on vaikea pienen ihmisen käsittää. Mieli voi yrittää sitä käsitellä, mutta voiko sitä lopullisuutta koskaan edes oikeasti käsittääkään? Sen kanssa kyllä oppii elämään, vuosien päästä paljon on painunut taka-alalle, mutta kun kuoleman lopullisuus ja ihmisen menetys hetkittäin pulpahtaa pintaan, se tunteiden voima, suru, ja kaiken käsittämättömyys on vieläkin yhtä kova juttu kuin silloin vuosia sitten.

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s