Miten tässä maassa pitää olla ettei saa päälleen tarpeetonta somevihaa?

”Mitä Äitiammaa sä oikein yrität yrität esittää, kun toitotat vaan, mitä kaikkea keksit ”auttaaksesi muita”? Etkö sä tajua, että toi on läpinäkyvää! Sä haluat vaan nostaa itseäs esiin ja kiillottaa julkisuuskuvaasi muitten kustannuksella. V**tu mitä pa**aa! Sano suoraan, että sulla k*see hommat, sä tarttisit jonkun auttamaan ja sun on päästävä keinolla millä hyvänsä esiin.”

Jotakuinkin tällaista viime päivinä.

Olen viime aikoina kirjoittanut (liikaa?) asioista, joissa olen tarjonnut apuani muille, muiden muassa tämän. Sanomattakin lienee selvää, että lukiessani yllä kuvattua minulle suunnattua palautetta olen päässyt tutkimaan rajaa provosoimisen ja provosoitumisen välillä. Että mistä kannattaa välittää silloin, kun ajattelee itse olevansa oikealla asialla.

elämä2

Olen tässä blogissani päästänyt sinut matkalle romahduksesta kohti tuntematonta. En kutsu matkani suuntaa ”uudeksi nousuksi” tai ”kukoistukseksi”, sillä en tiedä mihin polkuni on menossa. Olen tehnyt sen, minkä perään olen itsekin kuuluttanut; pyrkinyt kertomaan matkasta, en perinteiseksi mielletystä ”sankaritarinasta” pohjalta huipulle – enhän nyt edes tiedä tuleeko tarinassani huippua. Olen kuvannut elämää inhimillisenä ja haavoittuvaisena ihmisenä, joka elää hyvää elämää niillä resurssein, jotka hänelle on juuri kyseisellä hetkellä annettu.

”Entäpä jos sankaritarina olisikin se, kuinka ihminen hädässä hakeutuu apuun? Tai se rohkeus, kun tukeudumme toinen toisiimme?”, näin kirjoitin sinulle taannoin tekstissäni ”Joskus se, mikä tappaa, yksinkertaisesti tappaa”.

Olen matkalla. Nyt tarinani on vaiheessa, jossa muotoudun ammatillisesti uudelleen. Se on vaikeaa ja vaatii paljon työtä. Oma tavoitteeni on tulla ”Suomen naispuoliseksi Arman Alizadiksi”, siis naiseksi joka elää sillä, että kertoo mediassa tarinoita inhimillisimmästä ihmisyydestä ja henkisten ja fyysisten rajojen ylityksistä. Sen minä osaan ja sitä minä rakastan – nämä asiat olen sinulle jo todentanut esimerkiksi blogissani. Suurin unelmani on oma seikkailu- ja luonto-ohjelma. Tässä prosessissa olen pohtinut paljon sitä missä menee nöyryyden ja toisten auttaisen sekä itsensä itsevarman esiintuomisen ja omiin tavoitteisiin pyrkimisen raja. Siis, sitä, miten menestys oikeastaan syntyy; onko se työntö- vai vetoliikettä.

Kun on tällaisella matkalla, jossain kohtaa tulee hetki, jossa tajuaa, ettei kyse ole minusta – ei sinustakaan. Tajuaa, että kyse on meistä: siitä miten voimme tukea toinen toisiamme kulkiessamme kohti kunkin omia tavoitteitamme ja unelmiamme. Olen itse kaivannut (ja kaipaan edelleen) paljon apua. Mutta vaiheessa, jossa omat voimat ovat kasvaneet riittävän suuriksi, ymmärtää, että on aika auttaa muita. Jos tämä on oman julkisuuskuvan kiillottamista, niin kai se sitten on.

* * *

Suomessa nöyryys on hyve. Usein erityisesti omaa uraansa systemaattisesti ja aktiivisesti edistämään pyrkivät ihmiset koetaan pyrkyreiksi, itserakkaiksi, räksyttäviksi akoiksi ja ukoiksi. Nyt saamieni kommenttien jälkeen olen kovin ihmeissäni, ettei sekään ole ”hyväksyttävää”, jos pyrkii jakamaan itse saamastaan ja haluaa aidosti auttaa.

Miten täällä sitten pitäisi olla, ettei saa päällee tarpeetonta somevihaa?

Provosoitumatta, sanoisin, pohdittuani omaa keissiäni ja viime aikoina nousseita someviha- ja provokaatiotapauksia. Ja näin minä haluaisin tämän asian kiteyttää:

Voi kun me muistaisimme sen, että on niin kovin turhaa provosoida ja provosoitua – huudella turhia ja tuhoavia pelkoja turvallisen tietokoneen näytön takaa. Voi, kun oppisimme ottamaan asiat asioina, emmekä ottaisi kaikkea kiinni itseemme. Ettemme olisi liian vakavissaan, kiihkoilisi turhaan ja osaisimme olla antamatta väärien impulssien iskeä syvimpään. Loukata. Ja loukkaantuessamme hyökätä puolustamaan. Iskeä takaisin. Antaa egon taistella vastaan toista.

Kaiken tuon energian voisimme käyttää yhdessä toimimiseen, yhteisen hyvän luomiseen.

Toisten auttaminen on suurin oppi, jonka olen viime aikoina sisäistänyt. Huolimatta ulkopuolisesta höpötyksestä olen päättänyt päästä omiin tavoitteisiini ja unelmiini tällä tavoin: Auttamalla ja pyytämällä itse apua.

Minua voi auttaa vaikka tarjoamalla minulle kesätöitä, jotka veisivät minua kohti unelmaani.

Rakkaudella,
Maija

Mainokset

2 thoughts on “Miten tässä maassa pitää olla ettei saa päälleen tarpeetonta somevihaa?

  1. Eihän kukaan voi kirjoittaa vilpittömästi mistään muusta kuin siitä mitä on itse kokenut. Ja sinä koet sitä mistä kirjoitat. Jos on alamäki, kirjoitat siitä, jos Ilo ratkeaa riemuksi, niin kirjoitat siitä.
    Eihän se voikaan osua yhteen kaikkien muitten ihmisten olotilojen kanssa, eikä ole tarkoituskaan. Ihmisten kommentointi, varsinkin tuollainen hyvin negatiivinen, kertoo kirjoittajansa huonosta vaiheesta. Silloin voisi vain katsoa peiliin ja pitää ainakin näppinsä kurissa ennen kommentointia. Kaikkea ei tarvitse kommentoida, kaikkea ei tarvitse lukea. Senkun etsii toisen itselleen sillä hetkellä sopivamman tekstin. Maailma kun on täynnä kaikenlaisia mielentiloja. Mutta eivät mitkään niistä ole tehty miellyttämään kanssaihmisiä. Ne kuvastavat vain kirjoittajan maailmaa, that’s it.
    Minulla ei olisi kanttia omana itsenäni kirjoittaa blogia, jos saisin vastaavanlaista kommenttia. Minun tämänhetkinen heikkouteni ja itsetuntoni ei kestäisi ja jaksaisi. Jos kaivaisin sen positiivisen asenteen esille, koska niitäkin hetkiä on, ja joku tulisi väittämään minua teeskentelijäksi, niin murtuisin takaisin kuoppaani. Olisiko se sitten kovin ihailtavaa sen kommentoijan mielestä? Ihmisen voi lyödä niin monella tapaa kuin kärpäsen kuoliaaksi.
    Miettikääpä nyt sitä, kommentoijat, joilla ei ole mitään mukavaa sanottavaa. Usein on parempi vain olla hiljaa tai kirjoittaa se ihan oma blogi jos kantti kestää.

  2. Vau, oot sä Maija upea. Ihanan rehellinen esikuva, kuinka seistä oman jutun takana someaggressioista huolimatta. Että pidät ja luot tarvittaessa omat rajasi. Respect.

    Nimimerkin takaa on helppo huudella. Ja nykyään kyllä ihan oman nimenkin takaa. Mm. rasismikeskustelu on pelottavasti osoittanut sen, että mitä vain on ookoo (ja pahimmillaan jopa omasta mielestä tosi cool) huudella julkisesti.

    Mutta kai täällä ollaan itse kukin oppimassa ja opettamassa toisiamme, huutamassa apua tavalla tai toisella, kuten tämä postaus osoitti. Jokaisella meistä on omat egotaistelunsa, jotka murennetaan pienillä teoilla. Vaikka tällaisilla teksteillä.

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s