Sähköpostini pursuaa viestejänne. ”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyshätä yhdessä”, kirjoitin torstaina, ja hauska trampoliinihaasteeni on saanut teidät liikkeelle.

Teidät naiset.

Sähköpostissani on valtava määrä jakamianne tarinoita yksinäisyydestä sekä 12 ilmoittautumista tapahtumaan. Kaikki naisilta. En ole vielä kerryttänyt kovin suurta aineistoa tutkimuksiini yksinäisyyden ilmenemisestä yhteiskunnassa, mutta silti en voi pysähtyä miettimään: eikö kukaan mies ole yksinäinen? Miksi yksikään omaani vastakkaisen sukupuolen edustaja ei ole ilmoittautunut mukaan? Tiedän, että lukijakunnassani on valtava määrä miehiä ja tämä kutsuni näyttää tavoittaneen kymmeniä tuhansia ihmisiä, joten on kovin ihmeellistä että en kuule sinusta, mies!

Miksi?

Jaken kanssa oltiin jo lähellä, mutta hänkin epäröi:  ”…tuntisin oloni ehkä vielä yksinäisemmäksi. Tämäkö minusta on tullut – 40-vuotias mies kaikkien näitten yksinäisten seurassa”, hän kirjoitti minulle. Joko luit tämän keskustelumme?

* * *

En usko, että niin on, mutta ihmettelen: ovatko naiset miehiä yksinäisempiä?

En tiedä, onko näin todella, mutta pohdin: eivätkö miehet uskalla tunnustaa olevansa yksin?

En oleta, että tämä olisi tapaus, mutta kysyn: mies, miksi yksinäisyys hävettää?

En odota, että tämänkään kirjoituksen jälkeen kukaan mies yksinäisyydestään avautuu, mutta toivon. Toivon, että ajatukseni ja toimintani antavat yksinäisille sukupuolesta riippumatta rohkaisua ja voimaa kohdata toisia ihmisiä – vaikka oman haavoittuvuuden ääneen sanominen pelottaisikin ja tuntuisi helpommalta kääntää selkä eteen tulevalta mahdollisuudelta.

* * *

Sähköpostissani on vielä kolme paikkaa avoinna uusille ilmoittautumisille. Tulethan mukaan? Minä haluan kohdata sinut!

/Äm