Tehtäköön se nyt selväksi: uusi hellittelynimeni ”Viiden Tuuman Naulanainen” sisältää pieniä kettuilun elementtejä. Sen ymmärsin eilen päiväpatikallamme Martimojärvelle ja Kivalon autiotuvalle.

Nääs paljastui, että eivät ne naulat olleetkaan viiden tuuman, vaan kuuden! Mutta koska blondi on koko viikon luullut hakkaavansa lankkuun viittä tuumaa (mistä lie se päähän on tullut), lempinimi on sen mukainen. Työnjohtaja-Aimo väitti hokeneensa minulle koko viikon, että tuumalukuni ovat vinksinvonksin, mutta minä väitän, että pojat tahallaan huijasivat.

Yksi tuuma on vuodesta 1959 lähtien määritelty ja kansainvälisesti hyväksytty vastaamaan 25.4 millimetriä (tarkistin asian internetistä, ettei mene enää mikään vikaan), ja millimetrieron ollessa merkittävä, koen hyvin tärkeäksi korjata naulan koon nyt oikeaksi. Se, että olenkin koko viikon hakannut KUUDEN tuuman nauloja lankkuun, tekee minusta naisena vieläkin uskottavamman. Kuusi tuumaa on iso naula, ja se mimmi, jonka kuudentuumannaulan lankkuun iskee, on… huhhuh!

Voisin vaatia lempinimenmuutosta, mutta ei: ”Viiden Tuuman Naulanainen kuvannee minua just hyvin”. Onhan Viiden Tuuman Naulanainen kuitenkin vähän vajaa hahmo; aina se jää vähän kuudesta tuumasta vajaaksi. Mutta ei nakuttamisessa, sillä kuusi tuuma on iskeytynyt puuhun, ja siksi minun uskottavuuteni silmissäsi on nyt VALTAVA! Eikö?

Tajuatko miten iso naula on kuudentuumannaula? (Jos et nyt yhtään tajua mistä puhun (en ehkä enää itsekään…), lue tämä toissapäiväinen kirjoitukseni.)

Valtavat naulat ovat ehkä viikkoni kovimpia juttuja ja saaneet minut pitkospuunrakennustyön pauloihin, mutta kyllä se suoluontokin sai minut tällä viikolla valtaansa. En tiedä olisinko koskaan tullut lähteneeksi näin kauas maailman ääriin suolle ilman tätä talkooleiriä, aiemmin kun minua ovat innostaneet enemmän vuoret ja tunturit sekä meri. Nämä ovat niitä yllättävien seikkailujen suurimpia saavutuksia; mahdollisuus tutustua maailmaan, johon ei välttämättä koskaan muuten tulisi tutustuneeksi.

Ja kaunis maailma se onkin. Suolla luonto on yllättävän monipuolista. Ennallistettujen kauhumetsien lisäksi Martimoaavalta löytyi monta mielenkiintoista paikkaa. Eilen vietimme päivää patikoiden Martimojärvellä sekä kuljimme Keski-Penikan näkötornille ja Kivalon autiotuvalle, jonne osa matkasta kulkee suhteellisen vaativaa kivilouhosta pitkin. Näkötorni on entinen palovartijan torni, josta avautuu upeat maisemat joka ilmansuuntaan.

Tänään olen aika väsynyt, enkä oikein osaa sanoiksi pukea sitä kuinka hieno päivä eilen oli. Ehkä nämä kuvat kauniista luonnosta ja uusista ystävistäni kertovat sinulle siitä, kuinka kiitollinen olen tästä seikkailustani.

Martimojärven rantaan, Valkaman laavulle, pääsee pienen, luontopolulta poikkeavan pistopolun päästä.

Martimojärveltä kuljimme lintutornille, josta näkee kauas suolle. Reitin varrella näkee hyvin moninaista luontoa; niin rimmikkoista ja aavaa aapasuota kuin rehevää lehtokorpea.

Reitti palotarkastajan tornille ja Kivalon autiotuvalle on kivikkoinen. Crossfit leirimme taito- ja tasapaino-osuus pienille lihaksille suoritettiin tässä louhoksessa.

Näkymä palotornista on huima. Tuolla jossain kaukan siintää meidän pitkospuutyömaamme.

Kivalon autiotuvalla viihdyimme pitkään lounastaen ja nauttien upean lämpimästä päivästä.

Pojat ne siinä hilentyvät upean maiseman äärellä.

Ja Naulanainen -viidellä tai kuudella tuumalla – ei voi enää paljon onnellisempi olla.

/Äm, joka menee nyt päiväunille, jutun tasosta päätellen taitavat tulla tarpeeseen.