Kesäkuu käynnistyi valtavalla vauhdilla. Paljon asioita tapahtuu, ja välillä on vaikea pysyä niiden perässä.

Vaikea on pysyä perässä myös tässä elämän ironisessa logiikkassa. Ensin kuluu kuukausia hämärässä hiljiaisuudessa ja sitten yhtäkkiä kaikki rysähtää kerralla vauhtiin. Äänet, rytmi, syke; kaikki muuttuu kuin taikaiskusta.

Tyyntä myrskyn edellä – oi kuinka kohdallaan tuo kammottava klishee onkaan. Kärsimätön ei pysähtyneisyyden keskellä tätä tyynen ja myrskyn katkeamatonta liittoa voi käsittää. Mutta kun tyven muuttuu tyrskyiksi, sen muistaa: elämä kulkee kummallisia polkujaan äärilaitojen kautta oikeaan.

Hiljaisuuden äärilaidalla on melske. Kysymyksiä vasten vastaukset. Musta muuttuu väriliukumolla valkeaan, ja sille, joka luopuu, annetaan.

Upeaa kesää enteilevät minun tyrskyni. Ne ovat aaltoja, jotka huutavat kutsua harjalleen, kehottavat heittäytymään päälleen ja haastavat lipumaan soljuvassa liikkeessä uuteen seikkailuun. Ne vaativat ottamaan rohkeana vastaan pyynnön, johon hiljaisuudessa on päänsä päivin painanut.

Ne huomauttavat hellästi, että nyt on aika.

/Äm, joka ei viime aikoina ole ehtinyt edes oikein ottaa kuvia. Eikä näköjään kammata tukkaansakaan.