Tämä viikko on ollut minulle hyvin kummallinen. Kummallisen kaunis. Se johtuu monesta tekijästä, mutta ensisijaisesti teistä, ystäväni, te uudet ja vanhat! Jotain on kai maailmassa kliksahtanut paikoilleen. Jokin pieni ajatuksen siemen. Jokin pala toimintaa, otettu askel, jota eivät ohjaa pelot, vaan usko mahdollisuuksiin. Sähköpostini, Facebookini ja puhelimeni pursuavat yhteydenottoja teiltä.

Olen valtavan kiitollinen kaikesta siitä luottamuksesta, jota minulle osoitatte. Että otatte aikaa ja jaatte tarinoitanne! Se saa minut uskomaan, että työlle, jota on tehty, on tärkeä sija ja tilaus. Kun yksi ihminen avautuu, heittäytyy koko sielullaan, on myös muiden helpompi toimia. Sen minä olen tällä viikolla ymmärtänyt.

Kohtaaminen. Sitä te jokainen kerrotte minulle kaipaavanne. Ja minä haluan kohdata, enemmän kuin mitään muuta, haluan toimia. Silti pieni ihminen tuntee itsensä riittämättömäksi. Tuntuu, että joillekin teistä en oikein edes osaa vastata. On pakko ottaa aikaa ja ajatella rauhassa jokaista vastausta, sillä välitän. Toivon, että maltat odottaa vastaustani, se kyllä tulee. Mutta yksinäisyyshätä on suurempi, kuin olen osannut kuvitellakaan, enkä ehkä itse voi jokaista auttaa.

Siksi kysynkin tänään sinulta, ystäväni; kenelle sinä voisit tarjota tänä viikonloppuna jonkin kummallisen kauniin kohtaamisen? Hän saattaa tarvita sitä enemmän kuin uskotkaan.

“Kukaan meistä ei voi keksiä itsekseen olevansa arvokas” – tämän lauseen sanoi minulle eräs henkilö tällä viikolla. Mitä se sinulle tarkoittaa?

Kävin tällä viikolla minigolfaamassa Helsinki Mission tukinuoreni kanssa, ja tämä oli ratamme 18. reikä.

/Äm, lämpöisin lauantaiajatuksin