”Hei, älä huoli, tämäkin tapahtuu tarkoituksella nyt. Tälle kaikelle on jokin syy.”

Lohdutus, jonka olen kuullut viime päivinä lukuisia kertoja. Asia, jota olen miettinyt niin monessa käänteessä aiemminkin.

Blääh.

Syksyni alkoi positiivisella vauhdilla, hienoilla uutisilla, uusilla mahdollisuuksilla. Pitkän vaikean ajan jälkeen tuntui, että vihdoin suunta oli muuttunut.

Sitten yhtäkkiä pieni lipsahdus, joka muutti elämi rytmin hetkeksi täysin.

Lue tästä mitä tapahtui.

Jos olisin kyyninen, sanoisin, että olihan jo aikakin tälle tytölle kohdata uusi vastoinkäyminen – eihän minulle liikaa hyvää kuulu tapahtuman. Jos pelkäisin, itkisin tällä hetkellä yrittäjän suojatonta elämää ja menetettyjä työkeikkojani. Jos pysähtyisin väsyneenä pohtimaan, kiroaisin kohtaloani ja kyseenalaistaisin kaiken:

Miksi minä? Miksi taas mennään askeleita taaksepäin?

VOI POJAT, olen minä pohtinut! Tarkoitusta. Sen tapahtumista. Voinut jopa pahoin, sillä en minä pysty suhtautumaan jokaiseen vastoinkäymiseen yltiöpositiivisesti tai uskomaan silmittömästi tähtiin kirjoitettuun maagiseen johdatusvoimaan. Tarvitaanko kaikkeen aina suuri selitys? Tuoko usko siihen turvan ja pelastuksen?

Blää-äh.

Olen päätynyt pohtimaan kysymystä toisin päin: Entä jos kaikki ei tapahdu tarkoituksella? Entä jos tarkoitus löytyykin kaikesta tapahtuneesta?

Ehkä kyse onkin ennemmin ihmisen kyvystä löytää tarkoitus tapahtuneesta; siitä, että ihminen itse luo irrallisista tapahtumista niiden merkityksen elämäänsä? Ehkä kyse on siitä, että osaa ottaa kunkin hetken vastaan sellaisenaan, hyväksyä pelkäämättä ja pakenematta muutokset ja ohjata niiden mukaisesti elämänsä eteenpäin?

Siis rautalangasta väännettynä: ehkä kaikkeen ei tarvitse yrittää löytää suurta syytä ja suunnitelmaa; kenties parhaan selviytymisen vastoinkäymisistä tuo hyväksyntä. Joskus asiat vain tapahtuvat ja olennaisinta on se, kuinka vastoinkäymisiin suhtautuu, miten elämänsä suuntaa ja järjestää uudelleen sekä millaisen tarkoituksen tapahtuneelle elämässään antaa.

OLEN ITKENYT viime päivinä pari kertaa, mutta jostain syystä minua ei pelota lainkaan. En oikeastaan osaa juuri nyt ajatella yhtään mitään.  Tuntuu, että pelko sekä syiden ja seurauksien etsiminen ovat tarpeettomia pakomekanismeja, jotka vain johtavat usein tosiasioiden kohtaamisen ja toimeen tarttumisen välttelyyn. Kokemani vastoinkäymiset ovat minulle opettaneet, että kyse on toiminnasta sekä siitä kuinka reagoin ja suhtaudun vastoinkäymisiin

Yksi teko johtaa toiseen ja tarkoitus rakentuu joka hetki uudelleen. Yllättävä muutos arjen virrassa pistää minut nyt pohtimaan toimintaani uudelleen ja ohjaa valintojani – vie elämääni jollain tavalla uuteen, tarkennettuun suuntaan.

Eteenpäin!

Entä jos kaiken tarkoitus on vain mennä eteenpäin askel kerrallaan?

Ei ole viime päivinä tullut otettua muita kuvia kun polvesta. Tältä näytin päivää ennen surullisen kuuluisaa Tough Viking -kisaani. Onneksi en vielä tuolloin tiennyt mitä tuleman pitää…

Tällainen kävi mielessä tänään.

/Ämmäsi