Tänään on muuten tyttöjen päivä, tiesitkö? Siksipä onkin ihana palata helmikuuhun ja aikaan, jolloin minäkin pystyin vielä hyppäämään mäkihyppyä. Kirjoitin tuolloin tämän blogipostauksen otsikolla: ”Ei kyseenalaiststa, vaan kannustusta – because I’m a Pikkumäkihyppääjätär”. 

* * *

””Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”…

Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia…

Tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.”

(Lainaus tekstistä, lue koko juttu täältä!

Tunnelmia helmikuisista Salpausselän kisoista. 

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Hei sinä, tyttö tai poika: mihin sinä pystyt juuri tänään? Ketä voisit tänään kannustaa? Minä koetan tänään pystyä pystymään pystyssä, mutta sitäkin enemmän kannustan sinua – rokkaa sä tänään ja kovaa!

* * *

Henkilökohtaisella tasolla ja tästä vammaiselämäni näkökulmasta on pakko sanoa, että olipa mielenkiintoista myös lukea omia motivaatiosanojani; viime päivinä kuin omat unelmani ja tavoitteeni sekä niiden horjuminen loukkaantumiseni takia on ollut isosti pinnalla oleva aihe. Et varmasti yhtään ihmety kun sanon, että snadisti on myös ottanut päähän se voima, jolla tämä tilanne on horjuttanut omaa uskoani omiin kykyihini.

Mutta ehkä juuri siksihän meille ehkä matkan varrelle näitä asetetaan – että joutuisimme hetkittäin pysähtymään pohtimaan unelmiemme ydintä ja kirkastamaan sitä edelleen. Kun joutuu riisumaan kaiken turhan hössötyksen pois, kun ei ole voimia mihinkään ylimääräiseen tai turhaan, suuntaa täytyy punnita. Minä olen ainakin viime päivinä taas piirun verran varmempi siitä, että tie, jolla olen, on aivan oikea. Esteistä viis!

Oi ihana helmikuu ja jalat, jotka kantavat! 

/Ämmä, joka rokkaa nyt itsensä polven aamujumpalle, jotta se kohta olisi taas mäkihyppykunnossa