Näin se on taas yksi viikko ihmiselämää taputtelua vaille vaihtumassa uuteen. Pakko tunnustaa, että vaikka toisaalta on hurjaa, miten viikot vain valuvat vauhdilla, juuri nyt olen tästä ajan kulumisesta kovin tyytyväinen. Odotan marraskuun alkua ja siellä häämöttävää lääkärikäyntiäni sekä sitä, että saisin tietää kuinka polveni hoidon jatko tulee menemään. Nyt joudun elämään elämää päivä kerrallaan voimatta suunnitella juuri mitään, töitäni tai muita menojani. Se pistää välillä pään koetukselle.

On ollut hurjaa huomata miten suuri vaikutus oman fysiikan heikkenemisellä on. Pienetkin arjen asiat ovat hankalia ja ne väsyttävät valtavasti. Mutta samalla juuri ne pienet arjen asiat ovat maailman hienoimpia – sen minä nyt taas ymmärrän.

Vanhempani olivat taas eilen minua auttamassa. Pääsin käymään Ikeassa ja ruokakaupassa, kävimme jopa lounaalla ravintolassa! Ja minä olin pikkulapsi karkkikaupassa; mikä vapauden tunne! Jo pelkästään autossa matkustaminen ja muun liikenteen seuraaminen tuntuu nyt hienoimmalta huvilta. Oli mukavaa viettää aikaa vanhempieni kanssa ja istua rauhassa lounaalla pitkästä aikaa. Olen kovin kiitollinen vanhemmilleni, että he vaivautuvat ajamaan kolme tuntia luokseni ja saman takaisin vain auttaakseen minua. Jos jonkin tämä onnettomuuteni on opettanut, niin sen, kuinka tärkeä oma perhe on.

Tänään pienistä asioista nauttiminen (ja niistä väsyminen) on jatkunut. Valmistin lounaaksi ison (ja hyvän!) kaalilaatikon (kyllä, minä, ihan itse, eikä edes palohälytin alkanyt soida!!), keitin hyvät kahvit, kävin pienellä (minimaalisella) päiväköpöttelyllä sauvoineni kauniissa syyssäässä ja nyt istun sohvalla kauniista kynttilänvalosta nauttien. Nyt tosin väsyttää kuin viimeistä päivää, mutta onneksi tänään on tämän viikon viimeinen päivä.

Vanhempani olivat myös hommanneet minulle kuntopyörän, jonka lääkäri määräsi minulle kuntoutukseen!

Näillä energioin ensi viikkoon! Vähän nyt kirjoittaminenkin takkuaa, tässsä kaikki tällä erää minusta irtoava