Tunnustan. Tänään tuli vedettyä överit. Mutta itsensä käpertymisen ja toisen huomioimien lisäksi opin tänään kautta kävelykeppieni, että joskus omat voimansa voi tunnistaa vasta kun niiden rajat ylittää.

Ja sitä paitsi juuri tänään tämä oli kokeiltava, sillä kohta, jos ja kun leikkaukseni pian tulee, en varmaan taas hetkeen pääse liikkumaan kuin muutaman metrin. Tämä vapauden tunne (kamala sellainen) oli koettava ennen kuin on taas hetkeksi liian myöhäistä.

Niin. Tämän maanantain haaste on suoritettu. Lähdin kampaajalle yksin klo 16 ruuhkassa bussilla kahdella vaihdolla ja luvattomalla maarällä kävelyä. Paluu samaan malliin, ni, vielä ruokakaupan kautta. Olipa jännä tunne laittaa ostoksia täynnä oleva, vähän painava reppu lisäpainoksi selkään. Kaikenlaisia kummia kokemuksia näinä aikoina…

Mutta tunnustan. Kotiovelle päästyäni tirautin itkun. Ja matkalla kaksi. Mut voiton puolella ollaan: edelleen elossa, hiukset heleästi hehkuen ja einespastaa syöden.

Ja sitä paitsi oli tämän reissun jälkeen ehkä kovin nälkä kuin pariin kuukauteen! Täytyy joku kerta laittaa Suuntoni mittaamaan kulutustustani, sillä aloin mielenkiinnolla pohtimaan kuinka paljon tämä kävelykeppielämäni itseassaa kuluttaa. Rankkaa se nimittäin on.

Mutta hei: Millaisesta haasteesta sinä suoriuduit tänään ja mitä se sinulle opetti? Voitko sinä tehdä tänään jonkin lupauksen?

Nyt on huonot kuvapäivät, ei juuri tule napsittua kuvia kun liikkuessaan ei voi ja suurimman ajan viettää kotona. Tämä on viimeinen kännykästäni löytyvä kuva, joka on otettu aikana, jolloin minulla oli vielä kaksi koipea. Tässä surullisen kuuluisaan Tough Viking -kisani alkuun on vain tunti. Ilme kertonee monta tarinaa…

/Äm, joka taitaa nukahtaa nyt pystyyn. Huh, mikä päivä.