Olin aikeissa kirjoittaa tänään näin:

”Nyt alkaa loppua kestävyys.

Jos nyt kysyisit, miten sairastuvalla nyt voidaan, näin sinulle vastaisin. 

Oikeastaan lasken täällä jo tunteja. Viisi päivää leikkaukseen, ja minä olen ihan valmis. Se on jotenkin sellainen hekinen raja. Pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voi aloittaa parantumisen, vaikka sekin pitkä tie on.

Mutta nyt pää ja kroppa on hetkeksi puristettu täysin tyhjiin.

Jos seuraavien päivien aikana ei tapahdu jotain merkittävää tai mieleen tuli tärkeitä ajatuksia, älä ihmettele, jos palaan vasta leikkauksen jälkeen.”

Mutta sitten ystäväni otti yhteyttä. Kysyi, tarvitsisinko jotain apua, hänellä kun oli tänään auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta).

En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu. Kuinka kiitollinen olenkaan, kun on tällaista lämpöä ympärillä!  Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.

Niin. Jos seuraavien päivien aikana ei tapahdu muuta merkittävää tai mieleen tuli tärkeitä ajatuksia, älä ihmettele, jos palaan vasta leikkauksen jälkeen.

Niin ja tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Tällaista viestintää vaan tapahtuu Snapchatissa (oikeastaan tämä on tapahtunut yli kuukausi sitten lokakuussa), kun ihminen on yksin kotona rikkinäisen polven kanssa. Tästä on huumori kaukana. Taidat sinäkin olla onnellinen, että kohta alan parantua…

/Äm