”Ihan törkee zombie-mättö” – päivä leikkauspotilaan elämää

Noin niinku ihmiseks, joka on yhdeksän päivää maannut 95 % ajastaan sängyssä, olen itsekin yllättynyt kuinka paljon yhdessä päivässä voi tapahtua. Tänään oli aamulla vähän ”kirkkaampi” hetki, ja päätin avata yhden päivän leikkauspotilaan arkea näyttää. Tämä kaikki tapahtui eilen, keskiviikkona 7.12.2016…

* * *

Kello 2.49

”Hyvä luoja anna minun vielä nukkua”, ajattelen ja siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan.

 

Kello 4.20

Kuulen seinän läpi, kun naapuri kuorsaa. ”Voi hyvä luoja”, ajattelen, ja siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan. Surisee, puristaa, kuumottaa. Jalka on tulessa.

 

Kello 5.59

”Anna ny saatana mun vielä nukkua!” Siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan. Jää on ainoa, joka todella auttaa, joten jopa nukun yöni jääpalapussi jalallani.

 

Kello 7.03

Jäistä huolimatta tämä on nyt ollut aika rankka yö. Olen nukahtanut vasta yö-yhden aikaan ja heräillyt puolentoista tunnin välein. Tuntuu, kuin oltaisiin menty takapakkia. En enää jaksa taistella itseäni uneen, vaan päätän herätä.

 

Kello 7.15

Kerrostalossamme on kummallisen ohuet seinät. Kuulen, kun naapurin herätyskello soi ja hän alkaa aamutoimiinsa. Minä toivon, ettei tarvitsisi nousta ollenkaan, sillä ylösnousemisesta seuraa järjetön kipu. Nesteet valuvat alas leikatun jalan säärtä ja saavat sen kokemaan sellaista kipua, jota en ikimaailmassa ole osannut ymmärtää olevan olemassa. Nilkka on pallon muotoinen.

Yhtään ylimääräistä kertaa en halua nousta aloiltani.

Vilkaisen sängyn vieressä olevaa pöytää, jolle olen kasannut kaikki elämäni tärkeimmät asiat juuri nyt. Toissa päivänä ystäväni on tuonut apteekista pullon.

 

img_4620

 

Kahdeksan päivän vahvako lääkitys tekee tehtävänsä. Tällä hetkellä en tunnista kehossani yhtään osaa, joka voisi hyvin. Se pistää välillä kestävyyden koville.

Ja vatsan.

Siksi Levolac. Otan ohjeiden mukaan ensiannostuksen tyhjään vatsaan. Vähän jännittää mitä se tekee. Aineenvaihdutani normaalioloissa on niin vilkas, ettei tälläisiin ole tarvinnut aiemmin turvautua. Ohjeissa arvioidaan lääkkeen vaikuttavan kahdessa tunnissa.

 

Kello 7.27

Naapuri suristaa smoothieta blenderillä.

 

Kello 7.50

On pakko nousta. Jännää jalassa on se, että vaikka sen laskeminen maahan on pahin tunne maailmassa, silti tämän haluaa tehdä aika ajoin. Keho pakottaa siihen jollain kummalla tavalla.

Nyt keho tosin pakottaa minut kaksinkerroin vasemmalle jalalle keppeihin tukeutuen. Käveleminen on aamukivuissa lähes mahdotonta.

 

Kello 7.55

”Uuh. Auuuh. Jumalauta. Uuuuuu. Huuuuhhh. Aijjaiiajjajiiiii….”

Ja niin edelleen.

Naapurissa ei enää surise blenderi. Istuukohan se päivät seinän vieressä kuuntelemassa minun touhujani? Sillä jos istuisi, eikä tietäisi, mitä minun luukussani todella tapahtuu, voisi äänistä päätellen kuvitella, että täällä onkin meneillään ihan jotain muuta kuin kuntoutuminen eturistisideleikkauksesta.

Mutta minun luukussani eivät muut ole mielessä. Täällä on nyt kuljettu kahden metrin mittainen matka viidessä minuutissa. Olen yltäpäältä hiessä. Hampaidenpesu ja aamupala on päivän kovimpia koetoksia.

Eturistisiteeni on ollut täysin poikki, eikä polvella ole ollut sen tarvitsemaa tukea. Leikkauksessa ortopedi on ottanut palan omaa takareittäni ja muovannut siitä uuden ristisitten. Noin niinku maallikkokielellä selitettynä.

 

Kello 8.07

Jos jaksaisin nauraa itselleni, tässä kohtaa olisi hyvä paikka. Kahvi keittyy ja kanamuna paistuu kovan ähinän säestämänä. Homma kestää ikuisuuden ja jalka huutaa hoosiannaa. Kepit lentelevät pitkin lattioita ja minä kiljun perkelettä.

Sillai balanssissa nämä paikat, josta pelastusta nyt huudetaan.

 

img_3761

Tarjoiluvaunu… Tämä kuva on otettu tosin jo aiemmin syksyllä, mutta mihinkäs se meno olisi muuttunut. Edelleen lykitään tavaroita kepeillä eteenpäin pitkin lattiaa.

 

Kello 8.15

Kuten aina, kun haluan liikuttaa tavaroita paikasta toiseen, kasaan aamupalatarvikkeet jakkaralle ja alan lykkiä sitä kepeilläni eteenpäin. Kynnystä ylittäessä kahvikuppi läikähtää. Kahvit lentävät seinille ja lattialle.

Taas pyydän pelastusta – nyt enemmän tuolta manan maan osastolta.

 

Kello 8.30

Olisipa jännää jos ois joku, joka voisi tämän aamupalarumban hoitaa minulle. Nyt juuri en jaksaisi selviytyä. Tulee ikävä sairaalaan.

 

Kello 8.35

Istun sängyssä jääpalapussi jalalla juoden jäähtynyttä kahvia ja näykkien kylmää paistettua kanamunaa.

Oispa jännää.

 

Kello 10.45

Yöllä vessassa käydessäni unenpöpperöissä iski äkillinen pelko. Se muistuttelee taas itsestään. Entä jos tämä kipu ei olekaan normaalia? Jalka on nilkasta puoleen sääreen tunnoton ja turvoksissa, kivut infernaaliset.

Epävarmuus on pahin vihollinen. Kun ei ole koskaan kokenut tällaista tilannetta, ei yksinkertaisesti tiedä miten asioiden kuuluisi olla. Enhän minä tiedä edes milloin uskallan luvata kenellekään voivani poistua kotoa. Sen tiedän, että keppien varassa normaalitilassa ollaan noin kuukausi, mutta muu on hämärän peitossa.

Ja jos ei ole ketään keneltä kysyä, huh, siitä tulee jännä jännite elämään.

 

Kello 10.50

Mutta sanonpa vaan mistä tulee erityisen jännä jännite elämään.

No LEVOLACISTA!

Ylösnousemiskivut jäävät tässä kohtaa kakkoseksi. Siitä toisesta kakkosesta tulee elämän ykkönen just nyt. Aine on, lupaustensa mukaisesti, alkanut vaikuttaa…

 

img_4608

Työkaveri toi piristystä päivään.

 

Kello 11.05

Työkaveri tulee käymään tuomaan projektiimme liittyviä juttuja. Hän tuo mukanaan myös kirjan, joka kertoo huumorisarja Kummelin synnystä. Sanoo, että minun on luettava kirja siksi että se muistuttaa kovin paljon meidän työprojektiamme.

Mietin äskeistä kohtausta Levolacin kanssa ja totean koko elämäni muistuttavan Kummeli-showta.

 

Kello 11.30

On ihan hirveän vaikea ajatella nyt töitä. Tai oikeastaan mitään mikä suuntautuu tulevaisuuteen, pois tästä käsillä olevasta hetkestä.

Loukkaantumisestani on jo kolme kuukautta ja sinä aikana koko elämäni on mennyt täysin uusiksi. Koko aikana en ole kyennyt normaaliin elämään, mikä on yksin elävänä yrittäjänä aika haasteellinen asetelma. Olenhan minä jos jonkinlaisia haastavia aikoja joutunut viime vuosina taklaamaan, mutta kyllä tämä kokemus nousee niidenkin joukossa aika korkealle mittakaavassaan.

Suurin voimani vaikeuksista selviytymisessä on ollut aina se, että osaan hahmottaa isomman kuvan. Mielikuvitus, joka auttaa minua näkemään tulevaan, eikä jäämään kiinni vaikean hetken epätoivoon. Unelmat, jotka häämöttävät edessäni, vaikka kyseinen hetki niitä haastaisikin.

Mutta tässä kokemuksessa, ajassa leikkauksen jälkeen, on tuossa suhteessa jotain kovin poikkeuksellista. Nyt minä en ole edes nähnyt tulevaisuuteen. En ole saanut valtavaa voimaa unelmistani, sillä en ole voinut keskittyä niihin. Kaikki voimat ovat kiinni tässä hetkessä.

Ei, en puhu masennuksesta. En ole edes stressannut tulevasta tai itkenyt väsymystäni. Olen vain pakotettu keskittymään tässä hetkessä olennaisimpaan; polven ja itseni hyvinvointiin. Kaikki muu tuntuu nyt hyvällä tavalla tarpeettomalta. Jos olisin kovin elämänfilosofisella tuulella, vetäisin tästäkin jonkin tärkeän opetuksen, mutta nyt en osaaa kiteyttää. Kenenkään en toivo joutuvan kokevan näitä kipuja, mutta en siltikään voi välttyä pohtimasta, mitä muutkin ihmiset voisivat oppia, jos joutuisivat kokemaan ja ajattelemaan jotain tällaista.

 

Kello 12.02

Ajatukset katkeavat. Puhelin soi. Tuntematon numero. Hypähdän riemusta. Ei ole viime päivinä soinut. Aika yksinäistä on ollut, vaikka toisaalta en ole ylimääräisiä jaksanutkaan. Kivut ja väsymys ovat olleet riittäviä kavereita.

Vastaan puhelimeen. Ei mitään.  Suhina. Onko siellä ketään? Läähätys. Voi ei. Joku seko blogiseuraajako? Nyt en jaksaisi. Painan punaista luuria.

 

Kello 12.03

EIIII. NYT EN JAKSAISI! Suolistossa kuuluu mur ja minä…

Viuh. Lennän vessaan.

Levolac antaa siivet – polvivammaisellekin.

 

Kello 12.10

Könkkään takaisin sänkyyn ja huomaan puhelimen soineen uudelleen. Viesti on jätetty vastaajaan.

”Noooh. Se on Kaitsu ku soittaa. Ihan sitä vaan, että oikein olitte hienosti ne vessanpöntöt sinne asentaneet, mutta kuule kyllä nyt oli yleisilme sitten kuitenkin jäänyt aika huonoksi. Että siitä vaan nyt haluaisin huomauttaa.”

Sitä taustaa vasten, että olen ollut viikon lääkittynä polla sekaisin ja juuri suhinut Levolacin voimilla omassa WC:ssäni, en yhtään epäilisi ettei tämä olisikaan mikään väärään numeroon tullut puhelu tuntemattomalta Kaitsulta. Ehkä otin, ehkä en.

 

img_4545

Tämä ei ole minun vessanpöttöni eikä yksi niistä Kaitsulle oletettavasti asentamistani. Se on sairaalasta viikko sitten. Siellä kipuni olivat niin kovat, etten voinut kulkea muutaman metrin matkaa vessaan, vaan jouduin käymään tällä sänkyni vierestä. Pahoittelut ihorealismistani, mutta a) viime aikoina kuvien otto on jäänyt kovin vähille ja b) tämä jotenkin osuvasti kuvaa niitä nöyryyttäviäkin hetkiä, joita leikkauspotilas (varmasti moni muukin) joutuu kokemaan.

 

 

Kello 13.00

Oli pakko syödä lounasta. Syönnin jälkeen tulee aina huono olo.

Ja tänään… Voieiiiii!

VIUH.

Ilmoniemelle ei enää ikinä laksatiiveja.

 

Kello 14.30

Netflix on hitaasti kuluvan ajan pelastaja. Nyt tekee mieli katsoa jotain ihanaa romantiikkaa. Valitsen leffan arvostelumenestysten listasta.

Ni, puoli tuntia leffaa katsottuani selviää, että se onkin joku ihan törkee zombie-mättö. Pää näköjään sumentuu leikkauspotilaalla, eikä romantiikkaakkaan kykene erottamaan zombieiden tappamisesta. Leffa on pakko katsoa loppuun asti. Jotenkin tämä raaka mättö resonoi nyt kivasti oman elämäni kanssa.

 

Klo 15 on oma henkilökohtainen zombie-hetkeni. Silloin on pistettävä veritulpanestolääke vatsaan. Joka päivä. Vaikka monta kertaa on jo harjoiteltu, aina tämä on yhtä pelottavaa. Jos seinän toisella puolella nyt touhujani kuunneltaisiin… No, romantiikka ja zombie-mättö voivat sekoittua myös jos kuuntelee naapureittensa touhuja seinän toiselta puolelta.

 

img_4611

Odottaessani fysioterapeutin puhelua, keräsin hänelle listaan mieltäni vaivaavia kysymyksiä.

 

Kello 16.58

Levolac tai Diacor eivät kummatkaan maksa minulle siitä, että kirjoittaisin sinulle nyt niitä ylistäviä sanoja. Mutta silti sydämeni pohjasta on todettava, että molemmat toimivat täydellisesti.

Levolac ehkä vähän liiankin.

Päädyin lopulta, pitkän julkisen puolen pompottelun jälkeen hoitamaan leikkaukseni Diacorin sairaalassa Helsingissä – ja fysioterapiassa olen siellä käynyt jo syksystä lähtien. Fysioterapeuttini kanssa olemme sopineet, että hän soittaisi minulle tänään kello 17: Antaisi toimintaohjeita päästäkseni yli pahimmasta ennen perjantaista sessiotamme. Kuntoutus on alkanut heti leikkauksen jälkeen, ja nytkin jumppaan polveani kevyesti erilaisin liikkein kolmesti joka päivä.

 

Mutta kello 16.59:

Levolac-Maija 6-0.

On juostava. Taas. Kaappaan puhelimen mukaan, sillä parhaassa tapauksessa puhelu fyssarille hoidetaan vessanpöntöllä.

Viuh.

 

Kello 17.04

Supervoimat jylläävät, ja olenkin jo ehtinyt takaisin sänkyyn.

 

img_4635

 

Kello 17.06

Puhelin soi. Vastaan virallisesti omaa koko nimeäni korostaen, jotta välitetään mahdolliset uudet Kaitsu-kommunikaatio-ongelmat jos numero sattuukin olemaan väärä. Kerron fyssarille, että ilmassa on epäilys, että olenkin huuruissani käynyt pystyttelemässä pari vessanpönttöä, mutta jättäneeni yleisilmeen epäilyttäväksi.

Hän ei enää yhtään ihmettele mitään mitä minun suustani tulee, on raukka joutunut oppimaan tuntemaan minut. Koska jalkaani on kuntoutettu jo pari kuukautta ennen leikkaustani, meille on mudostunut jo hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde.

 

Kello 17.08

”Leikkaus aiheuttaa aina uuden vamman. Sinulle on tehty suhteellisen iso operaatio pienelle alueelle ja se kärsii nyt hetken ihan samanlaisesta vammasta kuin mikä sieltä korjattiin. Tuosta traumasta selviäminen on ihan oma hommansa. Muista, että leikkauksesta on vasta viikko. Vielä kahden kuukaudenkin päästä tulen sanomaan sinulle, että muista, että leikkauksesta on vasta kaksi kuukautta. Toipuminen vie aikansa. Kaikki vaikuttaa olevan ihan normaalia, ja nyt on vielä hetki jaksettava näitä kipuja. Mutta se paranee. Varmasti.”

Näin hän sanoo ja minä saan rauhan pelkoihini. Ehkä kaikista tärkeintä on se, että fysioterapeuttini ymmärtää tuntemuksiani ja arkeani. Minun on kovin vaikea selittää ajatuksiani sellaisille, jotka eivät ole itse kokeneet samaa. Sinullekin. Se on välillä vähän jopa turhauttavaa; kun en tiedä, ymmärrätkö, miten tosi tässä on nyt kyseessä. Kun et ehkä tiedä, miten törkee zombie-mättö elämäni on.

Vamma- ja leikkauspotilas on järjettömän heikossa ja haavoittuvassa tilassa, sen olen viime kuukausina tajunnut. Suurin tarve hänellä on tulla kuulluksi ja saada myös myötätuntoa.

Sitä minä ainakin kaipaan. Vaikka on ihanaa, että ihmiset tsemppaavat, ja hokevat, että ”kyllä sä, Maija, jos joku selviydyt”, silti joskus tulee myös tarve sille, että joku vähän säälisi. Ettei koko ajan tarvitsi olla selviytyjä, jos ei siltä tunnu. Siksi on tärkeää, että rautaisen ammattilaisuuden lisäksi fysioterapeuttini kohtaa minut myös inhimillisenä ihmisenä.

 

img_4615

Tämä on muuten yksi tärkeimmistä eturistisideleikkauksesta toipuvan kuntoutusliikkeistä, joita olen joutunut tekemään ensimmäisestä päivästä lähtien. Tärkeää polven tulevaisuuden täyteen kuntoon kuntoutumista ajatellen on saada se suoraksi. Polven annetaan laskeutua mahdollisimman suoraksi painovoiman ansiosta ”tyhjän päälle”. Se on aika kivuliasta, mutta sujuu onnekseni jo suhteellisen hyvin.

 

Kello 17.35

Juttumme fysioterapeutin kanssa on juteltu. Jos  saisin nyt ohjeistaa ketä tahansa asiakaspalvelun ammattilaista, sanoisin näin:

”Kuule asiakastasi, älä vastaa hänen kysymyksiinsä.”

Asiakas tai potilas ei välttämättä osaa sanoin kysyä ollenkaan kysymyksiä oikein; hän saattaa tarkoittaa jotain ihan muuta, mutta ei tietämättömyyttään osaa asettaa sanojaan tarkoittamallaan tavalla. Siksi tärkeintä on, että ammattilainen kuulee (ja se on vielä eri asia kuin kuunteleminen).

Ni tähän on minun tapauksessani kyetty. Oikeastaan niin hyvin, ettei minun tarvitse aina edes sanoa mitään.

Nämä ovat vilpittömiä sanojani. Ne kumpuavat kokemuksesta, jossa olen ollut heikoimmillani kuin koskaan. Ehkä kuka tahansa voisi niistä oppia jotain.

Tärkeintä auttamisessa ei ole vastata välittömästi, vaan kuulla, ymmärtää ja puhua sitten.

 

Kello 17.50

Okei, tuli siinä sitten yksi elämänfilosofinenkin! Hetkellisesti tuntuu, että olen saanut jonkin vanhan, minuun kirjoitetun vireen takaisin.

Havahdun siihen, etten ole ottanut lääkkeitäkään hetkeen. Olisiko pieni uusi nousu käsillä? Vuoristorataahan tämä nyt on; nousuja ja laskuja seuraa peräkkäin.

 

Kello 17.55

Naapuri taisi muuten tulla töistä. Alkaa kilkatus ja kalkatus. Nauru. En jaksaisi kuunnella sitä juuri nyt. Ketuttaa kaikki ilonpito. Puraisen pari palaa työkaverilta saamastani Kismet-patukasta, jossa lukee ”Ilopillerille”.

Pimeä on laskeutunut ja vilkaisen ikkunasta ulos. On yksi erityinen ikkuna vastapäisessa talossa. Nyt siellä on valot! Siellä ikkunassa näen usein… nooh, KOMEAHKON MIEHEN. Ja mikä parasta: EN OO IKINÄ NÄHNY SIELLÄ KETÄÄN NAISTA!!!

Saatan joutua pyytämään jotain kaveria ostamaan minulle kiikarit.

 

img_4627

Tuossa mää tuijotan naapurin miestä. Syytön kai mää oon siihen, ettei se tykkää käyttää verhoja ikkunoissa illallakaan.

 

Kello 18.20

Otan lääkettä. Muuten kivut iskevät liian kovina äkillisesti. On myös syötävä, vaikka tiedän jo mitä se tarkoittaa.

 

Kello 18.40

Alan valmistautua suikuun lähtöön. Se on sellainen operaatio, etten osaa sitä sanoin kuvailla. Riisun jalkaani suojaavan siteen ja havaitsen mustemien alkaneen nousta jalkaan. Lisättynä turvotukseen ja metalliniitein kiinnitettyihin leikkaushaavoihin edessäni on sellainen näky, että säästän sinut sen takemmalta kuvailulta.

Mietin kesää ja bikinikautta…

 

Kello 19.03

Olen juuri päässyt takaisin sänkyyn.

Ni eiku: Viuh.

Levolac on pettämätön. Mutta niin on menetelmäkin: vasen, siis terve jalkani, villasukka, kepit, oikea, siis leikattu jalka ilmassa ja nopea luistelu yhdellä villasukalla keppien varassa vessaan.

 

Kello 19.56

VIUH.

 

Kello 21.16

VIUH. JUMALAUTA.

 

bbccb8b0-5b22-4bb1-b978-a747872b2d69

Mahjong ja Four plus – tylsän elämäni pelastukset!

 

Kello 22.01

Kulutan aikaani päivisin pelaamalla kännykkäpelejä. Niitä on kaksi. Mahjong ja Four Plus. Riitävän palikka-mallisia. Iltaisin turrutan pelaamalla itseni uneen. Nyt otan yölääkkeet ja tartun kännykkään. Suurin toiveeni olisi saada nukkua vähän pidempiä settejä tänä yönä.

Se on jännä tunne, kun silmät alkavat yhtäkkiä lupsua kiinni ja yhtäkkiä vaan tajuaa, että on hetkeksi menettänyt tajunsa. Siitä tietää, että voi laskea kännykän kädestään ja alkaa käydä untenmaille.

Sekin on jännä tunne, kun tietää, että aamulla ei aio suin surminkaan koskea Levolac-pulloon. Säästettäköön se erittäin pahoja erikoistilanteita varten. Toivottavasti sellaisia ei enää ikinä tule.

 

img_4641

 

Viuh! /Äm

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

2 thoughts on “”Ihan törkee zombie-mättö” – päivä leikkauspotilaan elämää

  1. Päivitysilmoitus: Kavereita ja kakkahommia | MaiLife

  2. Päivitysilmoitus: Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu, kun saa apua vaikeuksissa | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s