On lauantai-ilta, ja nyt just koetellaan kestävyyttä. En jaksa tätä kipua, jäätä polvella ja sängyssä makaamista enää. Eilen tuntui jo olevan vähän parempi päivä, ja selviydyin yllätyksekseni suhteellisen hyvin reissusta fysioterapeutille. Vaikka unohdin ottaa lääkkeetkin ennen lähtöä, selvisin pystyasennossa uskomattoman hyvin. Ehkä se painaa jalkaa ja väsyttää suunnattomasti tänään, poistuinhan eilen ensimmäistä kertaa kotoa puoleentoista viikkoon. Mutta ei ole ilta nyt ihan ehtoisin.
Tänään on muuten merkkipäivä! Onnettomuudestani on päivälleen kolme kuukautta. Olen tänään moneen otteeseen kiitellyt elämää siitä, ettei se anna meidän nähdä tapahtumia eteenpäin. Jos olisin kolme kuukautta sitten tiennyt, millainen polku on edessäni, en ehkä olisi sitä tietoa kestänyt.
Kolme kuukautta sitten myös urheilin viimeksi. Tiedätkö, mitä tämä aika tekee ihmiselle, jolle liike on elämän tärkein voimavara ja kestävä fysiikka osa työtä?
Sitä muuttuu ihmisenä aivan eri versioksi. Joutuu löytämään itsestään kammioita, joihin ei olisi muuten tullut kurkistaneeksi. Oppii arvostamaan pienintäkin toimivaa kohtaa kehossaan.
Vajaa 4 kuukautta, ja minun arvioidaan voivan ottavan jo muutamia juoksuaskeleita!! Annathan minulle voimia jaksaa. Kiitos, ettei minulle käynyt huonommin!
Sillai minä tänään ajattelen.
Siinä. Tasan kolme kuukautta sitten ambulanssissa. Snadisti ihmeissään. Onni onnettomuudessa oli se, että olin viime hetkellä päättänyt ottaa puhelimeni kisa-alueelle, sillä kuulin että meille olikin säilöpaikka tarjolla. Ambulanssimiehet ystävällisesti kävivät hakemassa luurini ennen sairaalaan viemistäni. Olisi ollut aika orpoa olla sairaalassa ilman puhelinta, sillä kukaan kisakavereistanikaan ei tiennyt mitä minulle oli käynyt ja mihin minut oli viety. Sitä muistan kiitelleeni sairaalassa peloissani maatessa. Kaikenlaista.
/Äm, joka suuntaa seuraavaksi suihkuun… äääääähhh ahdistusta ja kipua.
MaiLife 
Hei!
Tosi kurja juttu. Vertaistukea löytyy täältä. Ikävä sanoa, mutta työstä ajatusta siitä että urheilu ei ehkä palaa elämään samanlaisena. Tiedän tuskan mitä siitä seuraa. Olen itsekin liikekinestinen ihminen ja liikunta ja ylipäätään liikkuminen on sisäänrakennettu peruspalikka elämässä. Lopulta minun piti tajuta ettei paluuta enää ole entiseen. Ei edes sinnepäinkään. Nykyisin köpöttelen tekonivelellä hissukseen ja pyöräily on huippusaavutus vuoden kiduttavan ja tuskallisen mobilisaatiofysioterapian jälkeen. Pää tekee edelleen työtä ymmärtääkseen että urheiluminä on haudattu jo aikapäivää sitten. Lopulta kuitenkin voi olla tyytyväinen että saa elää, kuulee ja näkee. Töissäkin voi toisinaan käydä. Että elämää on kipujen jälkeen ja kipujen kanssa. Elämä muuttuu. Liikkuminen muuttaa muotoa. Toivon sinulle lopulta hyvää toipumista ja kärsivällisyyttä. Sitä tarvitaan. Seuraava päivä on aina parempi.
Kiitos, vertaistuki on todella tärkeää! Mulla on se hyvä ja onnekad tilanne, että eturistisidevammat kuntoutuvat ihan normaaliksi kunhan vaan kuntouttaa tarkasti. Töitä saa siis tehdä paljon tulevina kuukausina, mutta sitten n. 9 kk:n päästä on valmis kaikkeen urheiluun. Tosi ikävä kuulla, että sinulla oli vähän vaikeampi tilanne! Mutta kuten sanot, elämä ja ihminen muuttuu ja onneksi on paljon muita asioita, joihin voi tarttua. Hyviä vointeja sinulle!
Hei! Paljon tsemppiä kuntoutukseen, saat polven varmasti taas liikuntakuntoon! Tässä linkki vähän samoja kokeneen ystäväni blogiin, jos vaikka saisit sieltä vähän hyviä fiiliksiä: http://arjalemmettyla.blogspot.fi/search/label/Eturistisidevamma
Toivottavasti jo pian kirjoittelet taas hienoja liikuntapostauksia, mieleen on jäänyt etenkin Ratareisi-kirjoituksesi!
Kiitos Pia! Toivotaan, että pian taas päästään kertomaan urheiluseikkailuista. Ihan varmasti! 🙂