Luojan kiitos olen joutunut jo useamman kerran aiemmin elämässäni opettelemaan paljon yksin olemista ja sietämään mitääntekemättömyyttä. Olen muistellut viime päivinä paljon aikoja Ruotsissa, jossa asuin tuntemattomassa ympäristössä vailla omaa lähipiiriä miehen ollessa pajon töissä ja matkoilla. Ja Norjaa, jossa saatettiin elää päiväkausia vailla tekemistä.

Jos en olisi jo monta kertaa aiemmin elämässäni päässyt harjoittelemaan osaa nykyisen arkeni kompastuskivistä, saattaisi pää jo vähitellen räjähtää. Ja makuulihakset.

Yksinäisyys on helpointa. Oikeastaan en edes nyt jaksaisi tavata ketään, vaikka tiedänkin, että ihmiset ovat tärkein voimani ja innostukseni lähde. Mitääntekemättömyys johtuu pitkälti liikkumiskyvyttömyydestä – kun ei voi mennä välttämättömien vessa- ja keittiövisiittien lisäksi sänkyä pidemmälle, tekeminen on kovin rajattua. Ja sängyssä makaaminen myös tekee entistä väsyneemmäksi ja laiskemmaksi.

Liikkumiskyvyttömyys on pahinta. Aiemmissa elämänkoettelemuksissa olen kuitenkin päässyt aina liikkumaan ja se on ollut parasta lääkettä yksinolemiseen ja mitääntekemättömyyteen.Nyt huomaa, että pää alkaa jo suunnata ajatuksia tulevaan, ja pienet epätoivoisetkin ajatukset nousevat pintaan. Puhdasta sietokykyä vaaditaan nyt. Aikaa on tapettava rankalla kädellä.

Mutta parempaan mennään joka päivä. Ja suklaata riittää!

Las Vegasissa Stratosphere-kasinon huipulla huvipuistolatteessa. Jos haluat lukea hauskempia juttuja, niin käy kurkkaamassa koko juttu täältä. Tämä on näitä hauskoja elämän perspektiivejä. Vuosi sitten maailman huipulla ja nyt elämän notkossa.

Näin tänään. Ja noin vuosi sitten. Mitäköhän vuoden päästä? Onneksi ei voi tietää juuri nyt.