Tänään on pieni juhlapäivä! Olen päässyt eroon tikeistä! Tai siis niistä kammottavista metalliniiteistä, joilla polveni oli hakattu kasaan.

Niiden kanssa on meinannut mennä jo viimeisinä päivinä hermo. Ovat kiristäneet ihoa ärsyttävästi ja sitä mukaa, kun polven turvotus on laskenut, olen alkanut tuntea ne paremmin ja paremmin.

Siksi olen kovin onnellinen, että tänään vihdoin pääsin niistä eroon. Vaikka samalla tuntuu vähän pelottavalta; entä jos haava repeääkin auki… ÄÄÄÄH. Tarvitsisi varmaan vähitellen jo jotain muutakin ajateltavaa kuin tämä polvi, niin typeristä asioista ei nousisi hölmöjä huolia.

Ilolla luovuin tänään tikeistäni, mutta samalla tajusin myös sen, mistä haluan pitää kiinni kynsin ja hampain.

Paljon saatte minulta viedä, mutta yhdestä en luovu ikinä. Nauru! Kyky hytkyä hervottomasti huolestuttavimmillakin hetkillä. Niin pitkään, kuin minussa riittää tätä lapsenomaista leykeyttä, tiedän, että luotan elämään. Tajusin tänään, että kyky nauraa merkitsee minulle erityisesti luottamusta – että vaikeillakin hetkillä tietää kaiken järjestyvän niin kauan kuin osaa nauraa. Siksi naurua, iloa ja hymyä minusta ei pois saa ottaa.

Oletko sinä koskaan ajatellut; mikä tekee sinusta sen mikä todella olet? Mistä et luopuisi mistään hinnasta?

/Äm, tunnustaen, että muutamaan päivään ei kyllä ole naurattanut yhtään, sillä edelleen maataan sängyssä…