Toipuminen leikkauksesta on tuntunut hyvin hitaalta prosessislta ja oikeastaan yli kahteen viikkoon ei näkynyt kovin suuria kehityksen merkkejä.

Ja sitten yhtäkkiä ihan kertarysäyksellä tänä viikonloppuna on otettu iso edistysaskel. Sen huomaa selkeistä muutoksista: nouseminen sängystä ei enää satu läheskään niin paljon kuin vain vielä pari päivää aiemmin, käytettyjen jääpalapussien määrä on vähentynyt, voin kävellä jo hetken pidempään ja paljon ryhdikkäämmässä asennossa.

Puolikas päivästä menee jo suhteellisen hyvin.

Kunnes tulee ilta. Sitten tulee joku ihmeellinen epäoivon hetki. Tuntuu, että kaikki menee romahtaen monta askelta taaksepäin.

Puoli päivää jaksan hienosti, ja sitten illan saapuessa voimat alkavat ehtyä. Jalkaa vaivaavat nyt ikävät hermosäryt ja kun päivällä on ollut pystyssä jo hetken piempään, illalla polvi alkaa kipuilla. Pää ei tunnu jaksavan kokonaista päivää kotona oloa ja mitääntekemättömyyttä. Se lisää illan sietämätöntä oloa.

Jännä vaihe meneillään nyt. Ollaan selvästi taitoskohdassa, enkä malta laskea päiviä, että illatkin alkaisivat jo helpottaa.

Mutta puoli päivää ollaan jo paremman puolella. Elämä saattaa alkaa voittaa!

Perjantaina pääsin poistumaan ensimmäistä kertaa kotoa ihan kokonaiseksi yöksi. Olin ”ulkomaanmatkalla” muutaman kilometrin päässä ystäväni perheen luona. Heillä on ihana Nöpö-koirapentu, joka toimi hienona terapiakoirana! Siinä se söpöläinen vahti keppejäni kun makasin sohvalla.

/Äm