No kyllähä mää täällä oon vaikka ootkin ehkä ihmetellyt, että maako sen on niellyt. Oikeastaan, ei sekään kaukana ole ollut, mutta kyllä suurin selitys tälle yli viikon kestäneelle hiljaisuudelle on se, että ei ole käynyt kertaakaan mielessä päivittää blogia. Ehkä tästäkin työstä on joskus hyvä ottaa taukoa.

Aika! Se kulkee hirveää kyytiä, enkä voi kuvitellakaan kuinka nopeaan se sinulla vilahtelee, jos täällä jalkavammaisen etananhitaassa maailmassakin viikot lipuvat ohi silmien. Enkä ole ikinä elämässäni ollut näin onnellinen siitä miten nopeasti joulukuukin on kulkenut. Tasan kuukausi leikkauksestani, ajattele! Jossain kohtaa tätä kulunutta kuukautta en ollut ihan varma, miten tänne asti päästäisiin. Ja jossain kohtaa näitä kohta neljää kuukautta, joita polvivammani on hallinnut… Uuuuh. En edes halua ajatella millainen matka on kuljettu. Mutta täällä ollaan ja kohta  vaihtuu vuosi. Halleluja!

Minä olen taas täällä. Siis kotonani. Onnekseni pääsin jouluksi vaihtamaan maisemaa veljeni ansiosta; hän tuli hakemaan minut Keski-Suomeen joulun viettoon. Sitten majailin vielä pari päivää toisen veljeni luona Tampereella. Makoiluahan tämä elämä vielä suurimmalta osalta on ollut, mutta onneksi ainakin neljä seinää ympärillä ovat hetkeksi vaihtuneet. Voin nimittäin kertoa, että viikko sitten meinasi pää räjähtää yksin kotona olemiseen.

Tämä on se syy, miksi en ole kirjoittanut: ei ole mitään merkityksellistä sanottavaa, vain tällaista mieleen juolahtavaa höpinää. Mutta pakko kai se on välillä olemassaolostaan ilmoiteltava.

Ja polven tilasta tiedotettava! Nääs toissaviikkoisen ison polven edistysaskeleen jälkeen toipumisen tahti on taas hidastunut, ja jouluna tuntui jo hetken, että koko kehitys on pysähtynyt täysin. Mutta sitten taas eilen tuntui, että kävely alkoi vihdoin sujua. Varaan jo vammautuneelle jalalle hyvin, ja kaksi kertaa on jo käynyt mielessä, että tässähän voisi alkaa haaveilla kyynärsauvoista luopumista. Toivon, että se tapahtuu pian, mutta samalla tiedän, että se vaatii aika iso henkistä työtä; voin nimittäin kertoa, että kuluneen kolmen ja puolen kuukauden aikana nuo kaksi kepukkaa ovat lähes kasvaneet kiinni käsiini ja rakentuneet mielessäni sellaiseksi psykologiseksi turvaksi. Erityisesti täysin poissuljetulta tuntuu mielessäni se, että voisin ikinä kyetä kulkemaan portaita ilman sauvoja. En edes enää muista miten portaissa astutaan saati että luottaisin omien jalkojeni ikinä kykenevän siihen.

Että siinäpä meille sitten ihmeitä seurattavaksi ensi vuonna. Haaste kai sekin: milloin ja millaisen työn tehtyäni pääsen kulkemaan portaat ensimmäisen kerran. Pistetäänpä tämä mieleen ja palataan, kun haaste on suoritettu.

Niin. Tämän tajuttoman tajunnanvirran lisäksi ei ole muuta sanottavaa tai kuvia, joita voisin jakaa. Olen ottanut koko jouluna yhden kuvan. Siinä etualalla on vammajalkani sohvalle nostettuna niin, että hennosti saattaa kuvasta havaita leikkausarpeni ja taustalla on joulukuusi. Ei ole siinä mitään nähtävää, joten…

Laitan sen nyt sitten tähän.

Sellainen meno.

Over and out. Yritän keksiä hieman mielenkiintoisempaa kerrottavaa ensi kerralla.

/Ämmäsi