Jännää. Perinjuurin kummallista.

Päivän kolme kovinta:

1. Aloin kävellä yhdellä kyynärsauvalla. Sillai vaan päätin aamulla, että nyt lähtee. Kävin jopa ulkona kävelemässä muutaman sadan metrin lenkin vain yhteen keppiin tukeutuen, vaikka vielä oli kuitenkin otettava molemmat kepit mukaan – en osaa enkä uskalla laskeutua vielä kotitaloni ulkoportaita, joissa ei ole kaidetta (kyllä, niitä on kokonaista kaksi kappaletta) ilman molempia keppejä tukenani.
2. Poljin aamulla ensimmäistä kertaa kuntopyörällä 10 minuuttia. Pelotti ihan hirveästi, mutta selvisin.
3. Imuroin ensimmäistä kertaa itse. Kyynärsauva oikeassa kädessä ja imuri vasemmassa. Vain kerran aiemmin tämän vammani aikana, juuri ennen leikkausta, olen itse voinut imuroida.

Päivän kaikkein kamalin (vain yksi, sillä se on aivan riittävä tätä kategoriaa):

Kuntoutusohjelmaani kuuluvien jumppien tähän mennessä kaksi kappaletta, yksi odottaa vielä ennen tekemistä ennen nukkumaanmenoani) ja yllä esitettyjen asioiden lisäksi en ole jaksanut tehdä mitään muuta. Pakko tunnustaa, että olin ladannut vuoden vaihteeseen aika suuret odotukset. Ajattelin uuden vuoden alun olevan sellainen henkinen rajapyykki, jonka jälkeen kuin jonkun ihmeen avulla saisin elämänhallintani ja voimani kerralla takaisin. Suunnittelin, että nyt jaksaisin painaa täysillä kohti töitäni ja edessä siintävää vauhdikasta kevättä. Että voisin vihdoin käynnistää neljä kuukautta tyhjäkäynnillä olleen elämäni, jotta kaikki ei pyörisi vain polveni ympärillä.

Niin ei käynyt tänään. Pettymys raastaa mieltä. Jalkaa kolottaa ja raastaa, koska olen viime päivinä alkanut käyttää sitä enemmän. Väsymys on valtava, sillä kroppa ei ole valmis vielä suuriin. Siksi pääkään ei pysty vielä työskentelemään täysillä. On pakko tunnustaa, etten vielä liikoja jaksa ja että kuntoutus on päätyöni.

Jännää. Perinjuurin kummallista.

Tällä tiellä ei taida olla oikopolkuja. Sen minä opin tänään.

On kai vain maltillisesti osattava pistää asiat mittaisuhteisiin; oikeastaanhan olen saavuttanut tänään isoja edistysaskeleita. Kuntoutuminen on yksilöllistä, minun kohdallani aika hidasta, eikä tarkkoja tavoitteita voi asettaa. Se minun on nyt vain hyväksyttävä.

Tänään toivon, ettei maailma kaadu vielä seuraavien viikkojen aikana, sillä tämä polku on vain nyt jaksettava kulkea jokaista kivikkoa myöten.

Uuden vuoden aattona olin ystävieni luona. Jotakuinkin tämän ilotulitteen omaista rakettimaista ampaisua taivaisiin minä kai odotin itseltänikin uuden vuoden kunniaksi, kunnes tänään jouduin nöyrtymään fysiikkani äärellä.

/Äm, odottaen parempia päiviä