”Voi vitSSSit SSSun täytyy olla nyt täynnä energiaa ja innoSSStuSSSta, kun leikkauSSS on tehty ja oot nyt levänny. Kelaa, meijän DuraSSSSell-pupu pääSSee taas hommiin!”, ystäväni hihkuu sillai snadisti ärsyttävän sirpsakkaa stadin slangia suhisevalla ässällä.

”Joo. Niin olenkin. Duracell. On virtaa”, valehtelen hänelle itkua pidätellen.

Illalla postaan someen videon siitä kuinka onnellinen olen juuri ottamistani ensimmäisistä askeleista ilman kyynärsauvoja. Olenkin, mutta oikeastaan haluaisin kertoa jotain ihan muuta. Siitä postauksesta olisi Patteri-Pupu kaukana…

JOKAINEN PÄIVÄ TÄÄLLÄ vammaistuvalla on uusi yllätys. Aamulla herätessään ei voi tietää koostuuko päivä ennenkuulumattomista edistysaskeleista vai tuhansista takapakeista. Toipuminen ei ole lineaarista tai tarkoin ennalta suunniteltavaa; haparoivat ensiaskeleet eteenpäin muuttuvat hetkessä tukevaksi täyslaidalliseksi taakse.

Jalka on julmettu raaja menetettäväksi, sillä sen vaikutus koko elämänhallintaan on valtava. Neljä liikuntakyvytöntä kuukautta vailla kontrollia omaan elämään sekä viisi viikkoa sitten tehty polvileikkaus ovat puristanet pippurin kokeiseksi fyysisten voimien lisäksi henkisetkin paukut. Kuin jumalan keskisormena taivas tiputtaa lunta isoin lätäköin ja pakkanen jäädyttää maat – juuri, kun pääsen ottamaan ensiaskeleet. Pitäisi saada omat jalat alle, jotta voisi liikkua itsenäisesti. Olisi päästävä pois neljän seinän sisältä saadakseen mielen voimia.

Mutta omaa kehoaan tai luontoa ei voi käskeä.

”EI. EN OLEKAAN. Duracell? Ei ole virtaa”, olisi minun pitänyt uskaltaa vastata totuudenmukaisesti. Eihän hän voinut ymmärtää, suloinen stadia sirpsakasti suhiseva ystäväni.

Tällä viikolla olen tavannut uuden ja odottamattoman tuttavuuden: latistavan lamaannuksen. Vaikka mielessäni olin asettanut vuoden vaihtumiseen henkisen rajan ja toiveen jostain isosta äkkikäänteestä parempaan, ei se tietenkään toteutunut. Mieltä raastaa:

Miksi en saa mistään kiinni? Mikseivät voimani vieläkään riitää kaikkeen siihen mitä tahtoni tavoittelee? Mihin ennen niin vahva usko itseeni on kadonnut?

Lätkiäkseni lättyyn lunta ja jäätä ja voidakseni tehdä päivittäisiä kävelylenkkejä (ja ehkä joskus uskaltautua kulkemaan Helsingin busseilla…) ostin tänään elämäni ensimmäiset liukuesteet kenkiin. Ulkoilun lisäksi päivittäiseen kuntoutusohjelmaani kuuluu tässä vaiheessa kaksi kertaa 10 minuutin kuntopyöräily ja kolme kertaa jumppa. Jalan kuntoutus on nyt päätyöni.

MIKÄ VALTAVA MENTAALINEN prosessi fyysisestä vammasta kuntoutuminen voikaan olla – tämän kai haluan itsestäni sinulle tänään kertoa, sillä tätä ei ehkä voi ulospäin nähdä.

Vaikka sinäkin tunnetkin minut paremmin pirteänä Patteri-Pupuna, nyt lannistava lamaannus läpsii suoraan naamalleni, enkä tiedä miten sen voisin omin voimin selättää. Tahto ja ulkopuolelta tulevat odotukset ovat kovat, mutta vielä tässä vaiheessa toipumistani ne jäävät kirkkaasti kakkoseksi vapiseville voimille.

Enää en ihmettele yhtään miksi niin moni jää erilaisissa elämänmullistuksissa jopa lopullisesti seiniensä sisään, masentuu tai syrjäytyy. Näin se voisi tapahtua. On lopulta todella turvallista vain maata sängyssä neljän seinän sisällä: Voi olla kohtaamatta pelottavaa maailmaa, ja sulkea voimattomuutensa ulko-oven taa.

Ja mitä pidempään on yksin turvassaan, sitä enemmän tarvitsee jotain toista ihmistä, joka auttaa astumaan ulkomaailmaan. Sen viime päivien lamaannus on opettanut minulle. Kaltaiselleni kuntoutujalle kaikki psykologinen tuki ja ymmärrys on kultaakin kalliimpaa ja olenkin viime päivinä miettinyt millainen muutos voisi tapahtua jos saisin kuntoutukseen avukseni myös jonkun mentaalipuolen ammattilaisen.

ETEENPÄIN VETÄVIÄ ENKELEITÄ minä nyt rukoilen. Sellaisia, jotka auttavat minua kulkemaan toiveikkaasti tulevaan ja kaivamaan uskon uudestaan.

Kuinka moni muukin, eri syiden seurauksena sänkyynsä kaatunut ja minuakin heikompi ihminen tarvitsisikaan tielleen enkeleitä juuri nyt?

Sillä usko minua, heitä lamaantunut tarvitsee: voimaa, joka jaetaan katseissa, kosketuksissa ja pienissä auttavissa kädenojennuksissa, vastauksissa haparoiviin pyyntöihin. Ystäviä, vastaankulkijoita, ulkopuolisia mielen ammattilaisia tai muita tahoja, jotka voivat tukea, jotta saisi kiinni elämänsä syrjästä. Onko kaikilla riittävästi mahdollisuuksia sellaisiin? Tarjotaanko niitä meille tarpeeksi?

Voisitko sinä olla jollekin juuri nyt sellainen – eteenpäin vetävä enkeli?

Minä lupaan olla, kunhan vain saan villit voimani takaisin. Mutta nyt, ystäväni, tarvitsen sinua!

Eräänlainen eteenpäin rullaava enkeli tuokin. Minä parhaimmillani. Kuva: Mirkku Merimaa

/Ämmäsi, kiittäen jokaista ihmistä, joka on tällä viikolla auttanut minua henkilökohtaisin keskusteluin tai työasioissa eteenpäin, onnekseni te olette olemassa!

Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, tästä kirjoituksesta saat aika hyvin kiinni tapahtumien kulusta.