Kävelin hetki sitten kaupasta kotiin. Iloitsin mielessäni, sillä ensimmäistä kertaa leikkaukseni jälkeen olin selviytynyt yksin, ilman kenenkään avustusta, kaupassa käynnistä, kun vielä ulkonakin on nyt todella liukasta. Ja totta puhuakseni, tämä kolmas kerta koko neljän kuukauden vammautumiseni aikana, kun olen käynyt kaupassa yksin! Kotini lähelle on avattu leikkaukseni aikana uusi kauppakeskus, ja siksi minä uskaltauduin yksin pienille, repussa helposti kuljetettaville ostoksille! Mikä vapauden tunne! Kulkea noin viisisataa metriä kotoaan kauppaan ja ostoskoria lattialla kepeillä tökkien hoitaa koko kauppahomma itsenäisesti.

Paluumatkallani törmäsin erääseen naiseen, joka peruutti autollaan sellaisen tiemerkintöjä varten käytettävän kumisen kartion päälle. Kartio jäi jumiin hänen autonsa renkaan alle. Minä viitoin naista pysähtymään ja hän ryntäsi autosta ulos hurjalla vauhdilla äkäisenä puhisten. Kirosanoja ei säästelty, kun hän ähki ja puhki ja manasi sattunutta. Hän valitti olevansa jo muutenkin myöhässä ja kirosi alimpaan maan lokeroon sen, joka tielle tämän kartion oli asettanut. Katsoin ympärillemme ja ymmärsin kyllä heti syyn miksi kartio hänen autonsa takana oli.

Lopulta nainen sai kartion revittyä irti ja kiittämättä avustani nainen lähti matkoihinsa puhisten vielä kerran ahdistustaan, kun muutenkin on jo myöhässä. Ja kasa kirosanoja. En ehtinyt edes toivottaa hänelle hyvää viikonloppua, kun oli jo kaahannut matkoihinsa. Mieleni olisi kyllä tehnyt kehottaa häntä muistamaan, ettei pitäisi liian kiirettä; ehkä hän ei olisikaan niin myöhässä, että koko maailma siihen kaatuisi. Liian kiire ei ole mihinkään. Etenkin, kun hänellä oli lapsi takapenkillä. Lähtiessäni köpöttämään eteenpäin jäin miettimään tajusiko hän edes, että seisoin hänen vierellään yrittäen rauhoittaa hänen ankaraa ahdistustaan tapahtuneesta.

Mitenkähän tuo nainen suhtautuisi, jos äkillisesti joutuisikin elämään sellaista arkea kuin minä juuri nyt? Miten hän sopeutuisi elämään, jossa ei voi olla kiire mihinkään. Kun keho pitää siitä huolen, että mitä tahansa mieli haluaa, on pakko hidastaa ja jättää turhat murheet tärkeämmän taa.

* * *

Paitsi, että tänään minulla on kyllä ollut vähän vauhtia. Aamulla kävin kampaajalla ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen kuukauteen. Ehkä vain naiset voivat ymmärtää mitä se tarkoittaa. Mieli kohenee hetkessä.

Sitten kävin lounaalla ihan oikeassa lounasravintolassa!

Ja sitten menin fysioterapiaan.

Ja sitten vielä kauppaan. Ostin pakastepizzan!

Ja vielä Alkosta punaviiniä!!

Tämä on ollut hieno päivä. Siis ihan oikeasti tällä tasolla elämäni riemut nyt ovat. Ja minä olen kiitollinen jokaisesta.

* * *

Vaikka oli ihana saada hiuksensa taas kuntoon, niin kyllä tämän päivän ykkönen oli kuitenkin visiitti armaalla fysioterapeutillani. Venkslattiin jalkaa jummpaliikkein, hierottiin ja pistettiin koipi täyteen akupunktioneuloja. Olo on nyt aika väsynyt, mutta ihanan raukea. Pienet asiat saavat uupuneeksi. Tämä oli ensimmäinen viikko, jolla tein vähän töitäkin ja kävin muutamissa palavereissa. Tuntuu, kuin olisi juossut maratonin. Mutta hitaasti, rauhassa ja vähitellen.

Monet ihmiset ovat kyselleet kuntoutuksestani. Ihmettelevät miten usein treenaan jalkaani kotona. Osa kohtalotovereistani sanoo, ettei ole kuntouttauttanut jalkaansa leikkauksen jälkeen pakollisia fysioterapiakäyntejä lukuunottamatta lainkaan. Minusta nämä kyselyt kuulostavat kovin kummallisilta. En voisi kuvitellakaan, että jättäisin kuntoutuksen retuperälle. Vaikka olen muuten aika huithapeli enkä sääntöjä jaksa lukea, tämä polvipulma on nostanut minusta aivan uuden puolen esiin. Kuntoutus on elämäni ykkösprioriteetti, ja vaikka taloudellinenkin paine päästä takaisin töihin on suuri, työtkin ovat vielä toisella sijalla. Polvi on saatava huippuun urheilukuntoon ja töitä on tehtävä. Toki tavoitteet ja motivaatio eri ihmisillä ovat erilaisia, mutta siltikään en voi ymmärtää miten kukaan laiminlöisi kuntoutusta.

Mutta nyt juuri on pakko tunnustaa, että tuntuu aika hienolta: fysioterapeuttini määräsi minulle treenivapaan viikonlopun. Neljä kuukautta olen pieniä poikkeuksia lukuunottamatta treenannut joka päivä kolme kertaa ohjeiden mukaan. Tuntuu ihan oudolta ajatus, että nyt kaksi päivää saan vain olla ja antaa jalan levätä.

Tauko johtuu osin myös siitä, että valmistelemme jalkaa kestämään ensi viikon. Silloin minulla on kolme isoa työkeikkaa, jossa vaaditaan jalkojen kestävyyttä. Joudun tuntikausia esiintymään ihmisille. Pakko tunnustaa, että jännittää miten jaksan. Ensimmäinen kunnon työviikko neljään kuukauteen.

Tänään on siis pieni juhlapäivä! Kaiken kaikkiaan tämä vuoden toinen arkiviikko päättyy plussan puolelle. Onneksi näin, sillä viime viikko oli kovin erilainen. Nyt minä juon itse kaupasta hakemaani punaviiniä ja syön pakastepizzaa.

* * *

Koska olen mestarillinen epäonnistuja valokuvien kanssa, en suin surminkaan saa tästä tilanteesta sellaista bloggarimaista kaunista ruokakuvaa. Kokeilin, mutta koska minun silloin kun on ruokaa pöydässä, täytyy keskittyä sen syömiseen eikä kuvaamiseen, annoin olla. Tavallaan harmi, kun tässä olisi ollut kaikki elementit upealle kiiltokuvalle; kerrankin sytytin ihan kynttilöitä ja ystävän tuoma upea ruusukimppukin on tässä pöydällä. Mutta sä tiedät, elämä on usein jotain ihan muuta kuin kiiltokuvia pakastepizzasta ja alkon alimmaisen hyllyn punaviinistä…

Mutta tässä olennaiset juuri tällä hetkellä. Hieno lasinalusta minulla, eikö?

Letkeää viikonloppua, ystäväni. Muistathan, että liian kiire ei tarvitse olla mihinkään!

/Ämmäsi