Noin neljäkymmentäkolme tuntia on täytynyt kerätä voimia lauantaisten juhlien ja työkeikan jäljiltä ennen kuin olen osannut edes ajatella sitä, että minulla on blogi, johon kenties kuuluisi jotain kirjoittaa.

Olin oikeassa ja väärässä. Oikeassa siinä, että viime viikon ensimmäiset isot työponnistukset veivät kaikki voimat, mutta väärässä siinä ettei polveni kestäisi kaikkea vauhtia. Epäilyistäni huolimatta polvi kesti kaiken erinomaisesti – lauantaina jopa yli 10 tuntia jaloillani työssä. Ehkä oli hyvä, että keikat pakottivat kävelemään, vaikka vähän epäilytti, sillä nyt tuntuu, että valtavasta väsymyksestä huolimatta jalan kunto olisi taas ottanut isomman kehitysaskeleen. Kuten tähän mennessäkin, kehitysaskel tuntuu tapahtuneen kertarysäyksellä, vaikka sitä edelsi pitkä paikalleen junnaamaan jäänyt vaihe.

Osa toipumisesta tuntuu tapahtuvan piiloisesti: vaikka päälle kehitystä ei näy tai tunnu, solutasolla ja ”pinnan alla” palautuminen leikkauksesta ja kuntoutuminen kulkee koko ajan. Ja sitten tulee kertarytinä, jolloin myös itse huomaa muutoksen.

Lauantai oli rankka, mutta upea päivä. Kerron siitä lisää myöhemmin, mutta jalan parantuneen kunnon lisäksi minä tajusin, että pinnan alla kytee edelleen se voimakas ja säteilevä energia, joka minulle on annettu – vaikka se tuntuukin olleen kadoksissa vammautumiseni aikana. Kaiken väsymyksen keskellä olen kovin onnellinen viime viikon tapahtumien valamasta uskosta tulevaan.

Kuten tässä pätkässä Pinkin kappaleesta Raise your glass, jonka lauloin lauantain juontokeikkani avausnumerona (ja jonka treenaamisesta tapahtumapaikan saunassa minut yllätti tässä salakuvaaja 😂 ) lauletaan: ”Can’t stop, coming in hot, I should be locked up right on the spot. It’s so on right now.” tajusin viikonloppuna, että eihän minua voi pysäyttää!

Täältä noustaan ja kovempana kuin koskaan!

/Äm, toivoen mahtavaa maanantai-iltaa