Vasten tuntematonta

Vuosi sitten hyppäsin elämäni ensimmäisen mäkihyppyni ja kirjoitin sinulle päänsisäisestä taistostani. ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”, otsikoin blogitekstini.

Viime viikolla opettellessani laskeutumaan rappusia uudelleen ensimmäistä kertaa vammautumiseni jälkeen aivan alusta, hätkähdin: päässä pyöri yllättäen täysin sama mekkala kuin mäkihyppypuomilla.

”Valtava hiljainen taisto, jossa käydään läpi syntymä ja kuolema, järki ja järjettömyys, kolmen ja neljänkympin välimaasto ja viidenkympin kriisi. Pelko ja Ressukat. Mietin vielä pitkään hypyn jälkeen miksi pää ei meinaa antaa periksi lähtötelineellä. En vain saanut itseäni liikkeelle, vaikka hurjempiakin laskuja on periaatteessa laskettelusuksin aikoinaan tehty. Sen on oltava se yksi pieni lisäelementti. Hyppyri. Tieto siitä, että nyt hypätään mäkihyppy. Kun pää sanoo, että ollaan tekemässä jotain uutta ja edessä on jotain, minkä kulkua ei ole koskaan elämässään aiemmin todentanut”, kirjoitin tuolloin.

Ja nyt vuosi mäkihypystäni, ollessani aivan toisenlaisen haasteen äärellä portaikossa hataran polven varassa, koen samat pelot taas uudelleen. Entä jos jalka ei kannakaan? Entä jos lipsahdan, kaadun ja satutan itseni uudelleen? Entäs jos en menisikään,  vaan tukeutuisin edelleen tuttuihin keppeihin?

 

”TÄMÄ ON HAASTEIDEN kiehtovin osuus. Se hetki, kun pääsee tutustumaan oman päänsä sisältöön ja mekkalaan. Siihen kuinka pää toimii tilanteessa, jossa täytyy puskea itsensä äärirajalle ja pois mukavuusalueelta. Mitä enemmän mietin, sitä vauhdikkaammin haluan kääntyä takaisin”, ensimmäinen mäkihyppyni sai minut pohtimaan.

Viime viikolla, elettyäni kuukausia rikkinäisen jalan kanssa, huomasin, että sen suojelemisesta oli tullut mukavuusalueeni. Jouduin ensimmäistä porrastreeniäni tehdessä todella tiukille itseni kanssa. En tiennyt voinko luottaa jalkani kestävyyteen, ja tuo pelko piti minut pitkään portaiden päässä. En uskaltanut yrittää.

 

”JA SITTEN JOSSAIN vaiheessa on vain käännettävä hullun huuto päässä pois, ja annettava mennä jos ei aio luovuttaa”, kirjoitin vuosi sitten.

Täsmälleen saman voisin kirjoittaa tänään.

Ymmärsin, että minkä tahansa tasoisen haasteen edessä onkaan, kyse on aina samoista peloista ja ratkaisuista: kun tietää, että on vasten tuntematonta ja joutuu päättämään, että on vain luotettava jollei aio luovuttaa.

 

”EI. KORJAAN. Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjailin suurimman oivallukseni vuoden takaisessa tekstissäni.

Ehkä elämässä vaikeinta ei olekaan lähteminen, vaan se, ettei ennalta voi tietää mihin päätyy? Ehkä pelottavinta ei ole hyppääminen, vaan se, kun ei tiedä, mihin laskeutuu?

Siksi joskus on vain viitsittävä. Nähtävä vaivaa ottaakseen ensimmäisen askeleen. Käänettävä nappulaa päässään. Lähdettävä ja luotettava.

img_4023

Minä ja portaat joskus lokakuussa, kun en vielä tiennytkään haasteista, joita tulen kohtaamaan kuukausien päästä harjoitellessani kulkemaan portaita ilman kyynärsauvoja.

 

Mainokset

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s