Vaikka fysioterapeuttini hehkutti eilen kovasti suurinta edistystaskeltani tähän mennessä, en ollut itse vielä ihan varma asiasta. Ei oikein kuitenkaan tuntunut siltä, että niin valtava kehitys olisi tapahtunut.

Mutta sitten tänään jotain tapahtui. Tämä on nyt niitä asioita, joita en osaa selittää sinulle, sillä koko tämä vammautumis- ja kuntoutusprosessini on ollut niin henkilökohtainen ja primitiivinen prosessi.

Mutta jokin loksahti paikalleen käytyäni ulkona kävelemässä ja tehtyäni päivän toisen 25 minuutin kuntopyöräilyn sekä kuntoutusharjoitukset. Koko tämän viisi kuukautta (kyllä, huomenna on se kuun kymmenes päivä, josta olen sinulle kirjoittanut, ja joka nyt on ollut elämäni etenemisen mittari jo viisi kertaa) kehoni on ollut aivan kierossa. Polvi kun on rikki ja oikea jalka käyttökelvoton, olen koko ajan tukenut kehoani enemmän vasemmalle puolelle ja vasemmalle lonkalle. Siitä johtuen koko perusoleminen ja elämä on ollut koko ajan hyvin vaikeaa ja väsyttävää.

Ja sitten tänään kuin salaman iskusta, kuntoiluni tehtyäni, yhtäkkiä jokin vaan loksahti kropassa, ja kun lähdin kävelemään, tuntui ensimmäistä kertaa koko tän helvetillisen matkan aikana, että kehoni oli täysin tasapainossa.

Ja minä…

itken, mutta ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen ILOSTA! Ehkä myös jokin henkinen lasti purkautui samalla, kun koin ensimmäistä kertaa kehoni aivan normaalina. Vaikka oloni menisikin vielä takapakkia, niin ensimmäistä kertaa koko prosessissani sain nyt vähän uskoa siihen, että joskus tämä kammottava vaihe elämää todella voi loppua.

/Äm, joka jatkaa vielä hetken itkemistä