Vammautumiseni aikana kerroin sinulle kuinka minua autettiin erilaisin tavoin hankalassatilanteessani. Kirjoitin silloin näin: ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”  (nyt sitä lukiessani muistin, kuinka hyvä ja tärkeä juttu siitä tulikaan, luethan sen tuosta linkin takaa!).

On tunnustettava, että olen suorastaan välillä tuntenut kovaa syyllisyyttä siitä, etten ole vielä pystynyt kiittämään kunnolla jokaista minua auttanutta tai tarjota auttajilleni jonkinlaista vastinetta tai korvausta avustaan. Olen ollut vielä liian voimaton, ja joutunut keskittymään toistaiseksi vain oman itseni parantamiseen.

Mutta nyt, kun olen saanut jalat jo paremmin alleni, on aika alkaa maksaa velkojani takaisin. En tarkoita sitä, että aina tarvitsisi korvata saamaansa apua isoilla korvauksilla – tärkein ja paras apu on aivan pyyteetöntä. Mutta kyllä minä jollain tavalla haluan voida kiittää ihmisiä, jotka ovat antaneet aikaansa minulle vaikeassa tilanteessani. Osalle ”takaisinmaksu” voi tarkoittaa yksinkertaisesti vain halausta, osalle kukkakimppua, osalle jotain suurempaa.

Tämän viikon vietän rakkaan, ehkä suurimman avun minulle vamma-aikanani tarjonneen ystäväni luona. Hän on miehensä kanssa lomamatkalla, ja minä olen heidän luonaan lasten- ja koiran vahtina. Olen ollut täällä monesti aiemminkin, ja lasten kanssa homma luistaa hyvin, ovathan he jo koululaisia, eivätkä edes vaadi kovin suuria ”hoitotoimenpiteitä”.

Tämän karvapallon minä melkein unohdin kokonaan

Ihana koiranpentu Nöpö, joka saapui tähän perheeseen viime syksynä. Katsotaan siis kuinka me yhdessä pärjäämme. Vaikka minulla oli itsellänikin vielä muutama vuosi sitten koira, olen ehtinyt jo tottua arkeen ilman koiraa, ulkoilutuksineen ja ruokkimisineen. Onneksi tämä on vielä pikkuinen koira, eikä vaadi liian pitkiä lenkkejä, ne saattaisivat minun polvellani olla hankalia. Ja onneksi lapset hoitavat koiraa jo tottuneesti.

Onhan tässä sekin mahdollisuus, että minulle herää taas koirakuume…