On taas se aika kuusta.

Kuun kymmenes! Tai oikeastaan tänään on jo yhdestoista, ja oli melkein jo mennä koko eilinen merkkipäivä ohi. Mutta tänään oli fysioterapiapäivä, ja muistin taas olennaisen. Polven.

Kuun kymmenes, siis poleveni muistopäivä. Sillai vitsikkäästi ilmaistuna. Siis merkkipäivä sille ajankohdalle, jolloin polveni pamahti rikki. Nyt kuukausia on kulunut seitsemän. Ei tämä kapinen ruumiinosa kyllä erityisiä muistelupäiviä vaatisi, vaan se pysyy mielessä koko ajan. Muistuttaa itsestään kyllä varmasti, mikäli ajatus sattuisi ohjautumaan hetkeksi jonnekin muualle. Seitsemän kuukautta se on hallinnut elämääni. En tiedä oikein mitä ajatella tästä. Aika kulkee, mutta en osaa sanoa kulkeeko se nopasti vai hitaasti. 

Olo ei ole tänään kovin vitsikäs, jos totta puhun. Näin seitsemän kuukautta onnettomuudesta ja neljä ja puoli leikkauksesta en voi hyväksyä tai antaa itselleni anteeksi, että tunnin sessio fysiterapiaa ja parin kilometrin kävely sen päälle voisi saada minut näin väsyneeksi. Aamuisen session jälkeen en ole saanut mitään aikaiseksi. En olisi voinut uskoa, kuinka vähäiset voimani ovat edelleen ja kuinka pienestä ne loppuvat.

Omatunto soimaa. Ei olisi varaa olla väsynyt, vaan aivojen täytyisi olla täynnä luovaa energiaa työnhakuun. Aina ei ole, mikä saa paikoin aika alakuloiseksi. Pitäisi olla armoa, mutta realiteetit nakuttavat niskassa, eikä armoa aina pysty itsestään kaivamaan. Nyt, seitsemän kuukautta onnettomuudesta ihmettelen kuinka pitkään tällaista vielä pitää jatkua. Vamma varjostaa kaikkea tekemistäni ja mahdollisuuksia niin pitkään kuin polvi vielä kiukuttelee. 

Edellisestä fysioterapiakäynnistäni on kuukausi. Tämä oli pisin väli käynneissä, jotka aiemmin ovat olleet lähes jokaviikkoisia. Neljä viikkoa olen treenannut omaehtoisesti salilla. Kolme kertaa 1 tunnin ja 15 minuutin mittainen salitreeni viikossa ja kolme kertaa 30-60 minuuttinen kuntopyöräily. Olen suhtautunut treeniin suurella vaikavuudella ja ollut treenini kanssa tunnontarkka, onhan se polkuni parantumiseen. Kuntoutus on kovaa hommaa.

Polveani on vaivannut viimeisten viikkojen ajan oudot viiltävät kivut. Ne ovat vaikeuttaneet olemistani kovasti eikä niiden takia askellukseni tai kulkuni ole normaalia. Tänään fysioterapiassa selvisi, ettei niiden kuuluisi kuulua enää asiaan. Huomenna siis suuntaan lääkäriin katsomaan miten asiaa aletaan selvittämään. Koska minun onnettomuuteni ja hoitohistoria ennen leikkausta on hieman ”normaalitapauksesta poikkeava”, on vaikeaa ennustaa tarkkaan kuinka tilanne etenee. 

Tällainen on tilanne seitsemän kuukauden rajapyykissä. Jos totta puhun, tässä juuri nyt olen polvelleni hieman katkera – onhan totta, että se on tehnyt elämästäni kovin vaikeaa ja estänyt monta asiaa minulta. Alan olla kaikkeen kovin väsynyt ja välilä voimia on vaikea kaivaa esiin.

Tämä muistopäivä, siis ajan laskeminen onnettomuudesta on jollain tavalla kovin merkityksellistä minulle. Ehkä tämä on jokin mentaalinen piste, jossa pysähdyn pohtimaan kulunutta aikaa ja heittämään toiveen tulevaan. Uskon laskevani kulunutta aikaa siihen asti, kun onnettomuus polvessa vaikuttaa elämääni. Se antaa jollain tavalla voimaa. 

Tämä on ihan varmasti vihonviimeisen vielä julkaisematon kuva onnettomuuspäivältäni. Tässä olen tullut juuri ensimmäisistä tutkimuksista sairaalasta takaisin hotellille, jossa yövyin Tough Viking -kisan muun hyväntekeväisyysjoukkueen kanssa (muistako juttuni, jonka kirjoitin tuosta päivästä? Lue se täältä). Odotan paluuta takaisin sairaalaan seuraavana aamuna hyvin sekavin tuntein juuri tapahtuneen jälkeen. En ole päässyt edes suihkuun, enkä muuten päässytkään kuin vasta seuraavana päivänä kotiin päästyäni, sillä hotellihuoneen suihku oli kylyammeessa, johon en pystynyt kiipeämään. Puoli kisaa juostuani ja mudassa möyrittyäni voin uskoa olleeni aika kiehtovan hajuinen… En halunnut maata yksin sängyssä, vaan hakeuduin keppeineni (en muuten osannut tuolloin vielä kävellä niillä yhtään) muun porukan seuraan. Katseesi saattaa kiinnittyä kaljatuoppiin. Kyllä. Se oli parasta mitä juuri tuolla hetkellä saattoi tapahtua. Kovin onnellinen olin myös kännykästäni, jonka ambulanssimiehet kiltisti hakivat minulle kisapaikan säiytyksestä ennen kuin ajoivat minut sairaalaan. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä, jouduinhan makaamaan tunteja sairaalassa ennen tutkimusten päättymistä. Sellainen muisto se.

Tulipas tekstiä. Surullinen (ja kevyesti myös nostalginen) sielu kaipaa ulostuloa… 😀 😀

/Äm