Jos olisin tiennyt syyskuun yhdeksäntenä vuonna .2016 millaiselle matkalle joudun seuraavien kuukausien aikana, olisin linnoittautunut koko viikonlopuksi yksin kotiin, enkä lähtenyt minnekään.

Mutta koska näin en tehnyt, elämästäni muodoistui odottamatta kovin kummallinen. Mielenkiintoinenkin, kun asian vain osaa siltä kantilta ottaa.

Voisi ajatella, että nyt, kohta kahdeksan kuukautta (voi hyvä luoja, miten kauan siitä jo on!) onnettomuuden ja viisi kuukautta leikkauksen jälkeen elämä alkaisi jo normalisoitua ja asettua uomiinsa. Mutta ei, uusia yllätyksiä nousee esiin päivittäin. Kuntoutuminen ja parantuminen isosta vammasta ja leikkauksesta on lyönyt minut välillä ihan sanattomaksi kaikilla mittareilla. 

Minä elän nyt sellaisia aikoja, että näistä viikoista on vain kaivauduttava vaan jollain voimalla läpi. Välillä tuntuu, ettei voimaa ole ja itselleen joutuu antamaan valtavasti armoa. Jostain kummasta paikasta se voima kuitenkin aina löytyy. Usein suurinta voimaa on se, että kykenee ja uskaltaa antaa vain asioiden ja ajatusten olla.

SAATTAISI AJATELLA, ETTÄ kun vihdoin pääsee itsenäisesti liikkeelle ja jalka alkaa taas kantaa paremmin, vamman vaikutukset elämään alkaisivat vähentyä. Saattaisi kuvitella, että pitkät, yksin vietetyt ja sängyssä maatut kuukaudet olisivat kerryttäneen energiaa ja intoa.

Mutta ei. Niin pitkään kun toinen jalkani on puolikuntoinen, minä en ole oma itseni. Tämän olen huomannut viime viikkoina, kun olen vähitellen palannut töitteni pariin. En jaksa edelleenkään seistä pitkiä aikoja putkeen. Liioin se ei kestä istumistakaan kerralla pitkään, ja koko ajan on venkslattava itseään ylös ja alas. Jalassa on jotain vähän ns. normaaliin polvileikkauspotilaan kuntoutumiseen kuulumattomia ongelmia, ja ne tekevät olemisesta sietämätöntä. Tämä tietysti aiheuttaa stressiä. 

Ehkä kaikista yllättävin minulle on ollut se valtava väsymys, joka on iskenyt minuun kaiken kokemani jälkeen ja näiden kuukausien seurauksena. Energia on vähissä ja pienikin tekeminen syö sitä valtavasti.

OLEN POTENUT VALTAVASTI huonoa omatuntoa siitä, ettei minulla juuri ole aiheita kirjoitettavaksi blogiin. Voimat on pakko priorisoida, ja myös pohtia millaisen muodon blogini jatkossa saa. En halua kirjoittaa koko ajan vain polvestani ja haasteellisesta elämäntilanteesta, joten on parempi olla nyt enemmän hiljaa. Mutta välillä on myös tärkeää valottaa prosessia, joka on meneillään –sillä se on hyvin inhimillinen ja luonnollinen. Ne, jotka ovat kokeneet tällaista itse, tunnistavat tilanteeni varmasti, ja niiden, jotka eivät, on myös tavallaan hyvä kuulla, että näinkin voi olla.

Ja nyt on välillä vähän niin ja näin.

Mutta kovin mielenkiintoista tämä on! Kehossa ja mielessä tapahtuu monenlaista tällä hetkellä, ja minua kiinnostaa kovasti se, mitä kaikkea tälläinen vammautumisen prosessi ihmiselle oikeastaan tekee: kuinka se vaikuttaa fyysisesti ja psyykkisesti ihmiseen kokonaisuutena. Väsymykseni on varmasti seurausta ravinnon ja vitamiinien puutteellisuudesta, vähäisestä liikunnasta sekä psyykkisestä paineesta.

Olen saanut elämässäni usean kerran vähän eri tavoin kokea sen miltä tuntuu, kun on tunnustettava itselleen se, että ihminen ei pysty aina kaikkeen. Että ihminen on osa luontoa, sen armoilla ja kontrolloimattomien voimien vietävissä. Silloin on vain osattava päästää irti ja antaa itselleen armoa. Ja se on hyvin mielenkiintoista.

EN OIKEIN VOI tämän paremmin tilannetta tai tätä asiaa sanoin kuvata, etkä sinä sitä voi tietenkään täysin ymmärtää, jos ei ole itse kokenut samaa. Tässä pienessä hetkessä kaikki kokemani tuntuu välillä lohduttomaltakin, mutta ehkä sitten myöhemmin, kun asiat ovat paremmin, näkee kaiken kauneuden ja sen kuuluisan merkityksen. Ja se se sitten vasta mielenkiintoista onkin, kun tuo merkitys löytyy.

Sitähän elämä on – mielenkiintoista merkityksen metsästystä!

Nyt nukkumaan, ystävät! Uusi, mielenkiintoinen päivä odottaa.

Tänään oli ihana työkeikka tämän työkaverin kanssa, kun kävin lukemassa Muumi-satuja päiväkotilapsille. Näin me Mörön kanssa mörköilimme ennen keikkaa.

/Äm