Leikkauksestani on tänään tasan viisi kuukautta, ja vaikka ehkä pitäisi juhlistaa sitä, että aika etenee ja polvi paranee, fiilis on jotain ihan muuta. Olen aivan täynnä koko tätä polvikeissiä, nyt alkaisi vähitellen jo riittää. Kuinka kauan täytyy vielä jaksaa sitä, että tämä pikku mollukka jalassani hallitsee koko elämää ja sen rytmiä?

Lienee ymmärrettävää, että vähitellen alkaa kyllästyttää. Polven kuntoutuminen on jotenkin viime päivinä ottanut kummallista takapakkia ja sehän ei tietenkään huvita; nyt kun haluaisi olla kokonaan kunnossa. Olen ollut hyvin pedantti ja säntillinen kuntoutusohjelmni kanssa, mutta nyt motivaatio on väsymyksestä ja ketutuksesta johtuen hukassa, ja itsensä joutuu lähestulkoon pakottamaan lähtemään kuntosalille. Mutta kunto ei vain pakottamalla kohene, vaan on annettava kehon korjata rauhassa itseään. 

On päiviä, jolloin jalan haluaisin vaan irrottaa itsestään kokonaan (tai pyyhkiä kalenterista pois kokonaan viimeiset kahdeksan kuukautta onnettomuudesta tähän päivään). Tänään on sellainen. Jänniä tuntemuksia. 

Ulkona sataa räntää.

Tiiä sitten mitä tuossa tapahtuu. Mutta se on otettu aika lailla heti leikkaukseni jälkeen 29.11.2016. Jostain syystä, kun löysin tämän kuva-arkistoistani, oli pakko laittaa juuri se tämän tekstini yhteyteen 😀

Lauantai-illan iloa, ystävät – kaikesta huolimatta!

/Äm