Oijjoij. Tästäkin seikkailusta on jo vuosi. Nyt ne siellä tunturissa taas tänään kisaavat. Lieneeköhän yhtään sokkotreffiparia liikkeellä tänään.
Pysähdyin itsekin tänään lukemaan tämän kirjoituksen ja se pysäytti minut. Vaikka itse sanonkin, niin olipahan hyvin kirjoitettu ja paljon ajatuksia herättävä juttu.
Ja nämä tarinassani esittämät ajatukset pätevät niin moneen asiaan elämässä. Ei vain sokkotreffeihin, joiden kaavaa minä tässä nyt avaan.
Oletko jo lukenut kertomukseni siitä, mitä tapahtui, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin…?
Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.
Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…
* * *
RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.
Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti…
View original post 1 932 more words
MaiLife 