Piippiip. Whatsapp. ”Miten menee, onko jo löytynyt savolainen mies?” Plimplopm. Messenger. ”Noooo, joko on joku komee napattu? Sä niin tarttet nyt jo seuraa. Hei, kohta neljä vuotta, hei!”  Piripiri. Puhelin. ”Hei, nyt kyllä alat ottaa ton elämäs haltuun. Meet Tinderiin. Sä tarttet miehen.”

Viriviritööttööt.

Minun pääni.

Jostain syystä keskustelut viime aikoina ovat kulkeneet tätä rataa. Jostain syystä ulkopuolisia kiinnostaa ja huolestuttaa elämässäni se, miten ja mistä löydän miehen. Mutta minä sanon:

Lopettakaa.

Huolenpito lämmittää, ja arvostan sitä todella, sillä tiedän sen tulevan kyselijöiden sydämistä. Mutta kuultuani riittävän monta kertaa saman kysymyksen ennen mitään muita uteluja elämästäni, tajusin, että ehkä voisin kirjoittaa aiheesta…

Kun päädyin aikoinaan Ruotsiin, oli elämä siellä täynnä jos jonkinlaista käännettä. Mutta monia niistä muistelen hymy huulilla. Kuten tätä tarinaa nimeltä ”Ruusupitsiverhogate”.

ÄH, ON VAIKEAA pukea sanoiksi ajatusteni virtaa. Yritän kirjoittaa tekstiin vain yhden selkeän näkökulman, mutta siihen tunkee väistämättä kaksi: toisaalta ajatus siitä, millainen prosessi on rikki menneen elämän korjaaminen ja toisaalta siitä, kuinka tärkeää on muistaa ettei toisen elämää voi arvioida omasta elämäntilanteesta ja kriteeristöstä käsin.

Näitä kahta asiaa en ole voinut olla ajattelematta viime aikoina kohdatessani tuttavieni ja lukijoitteni kysymyksiä seuraelämästäni tai parisuhdehalukkuudestani tällä hetkellä.

Ehkä nuo näkökulmat soljahtavat tässä tuotoksessa toisiinsa yhteenliittyväksi teemaksi; sellaiseksi, joka ei oikeastaan kerro mitään minusta, vaan  auttaa sinua ymmärtämään jotain. Kenties elämäsi on mennyt juuri rikki tai koet huolta jostain läheisestäsi elämäntilanteessaan ja koetat kaikin keinoin löytää hänelle oikeat ohjeet?

Jos elämässäsi on nyt meneillään todella vaikea hetki, tästä ajatuksestani saattaa olla sinulle jotain hyötyä. Kannattaa lukea: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakeseen uskaltaa elää”.

MINÄ OLEN PÄÄTYNYT nyt töihin Helsingistä Savoon. Jo kaksi ja puoli kuukautta täällä! Uusi vaihe elämässä, joka meni joskus pahasti rikki – ja teki sen toisen kerran uudelleen. Elämä, joka on ollut viime vuodet täynnä tutkimusretkiä kohti todellista omaa itseään.

Juuri nyt elämässäni on kaksi tärkeintä asiaa: työ ja polvi.

Niistä ensimmäinen on osa uuden unelmani täyttymistä. Pitkään etsityn uuden uran alku, ja tärkeä askel kohti seuraavaa. Seitsemän kuukauden työkomennus, jonka päätavoitteeksi olen asettanut itselleni ammatillisen kehittymisen. Tehnyt valinnan, että kaikki muu tulee toisella sijalla. Ehkä siksikin, ettei muuta elämää kannata rakentaa näissä olosuhteissa kovin pysyväksi, onhan todennäköisintä, että tie jatkuu tämän jälkeen jonnekin muualle.

Elämäni pääasioista jälkimmäisintä taas moni ei voi edes ymmärtää. Yksitoista kuukautta onnettomuudesta ja kohta yhdeksän leikkauksesta, polvi on mielessäni edelleen joka hetki. Sen kuntoutus vaatii kestävyyttä, hermoja ja kovaa päivittäistä työtä, jotta jonain päivänä olisin taas täydessä ruumiin voimassa. Tekemiseni on nyt hyvin rajattua ja päivittäinen tuska siitä, etten saa enkä voi urheilla tottumaani tapaan on suuri. Siksi säästän kaikki työstä (ja suuresta elämänmuutoksesta, joka tämä Kuopioon muutto on) liikenevät voimat polven kuntoutukseen.

Viime vuoden loppuouolella kerroin blogissani muun muassa tämän kiteytyksen elämästäni onnettomuuden ja sitä seuranneen leikkauksen jälkeen ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”.

JOTTA RIKKI MENNEEN elämän voi saada kuntoon, on uskallettava myöntää tämä: palaset on kursittava kasaan yksi kerrallaan. On otettava neula käteen, laitettava lanka sen silmästä sisään ja pantava pistoa pieneen kangastilkkuun yksi toisensa perään.

Kun elämä romahtaa palasina maahan, on uskallettava ja osattava kaiken kaaoksen keskeltä valita olennaisin, josta liikkeelle lähtee. On tunnistettava mikä on keskeisintä juuri nyt, mikä tärkeintä minulle. Muutoin voi käydä niinkin ettei tapahdu mitään, ettei päääse mihinkään.

Kukin meistä valitsee tärkeimmät kangastilkkunsa ja niiden kursimisjärjestyksen itse. Se on lopulta kovin helppoa; on vain tunnusteltava, mikä sydämessä tuntuu oikealta. Joku toinen voisi tehdä vastaavassa tilanteessa toisin, mutta kyse on omista arvoista, omasta tarpeesta. Kyse on siitä, että ihminen pystyy järjestämään kaaoksen vain asia kerrallaan sen mukaan mikä merkityksellisimmältä tuntuu.

MINULLE OLENNAISIN ON nyt hyvin selvää. Jos olet tarinaani seurannut, tiedät, ettei näin ole aina ollut. Monta pistoa on pistetty turhaan ja kankaan paloja heitetty roskiin. Mutta juuri siitä syystä voin tänään kaiken tämän kirjoittaa.

Koska emme näe toistemme elämiin kovin syvälle, on jopa vaarallista arvioida sitä omasta elämäntilanteestaan ja kriteeristöistä käsin.

Parasta perhe-elämän aikaa elävä voi ajatella, että toinen perheettömänä, vain työuraansa keskittyen menettää elämän tärkeimmän kokemuksen. Monta tuntia päivästään urheilulle uhraava himokuntoilija voi katsoa sohvaperunaa jopa ällötyksen tuntein ymmärtämättä miksi toinen ei saa itseään liikkeelle. Uraansa kaikkensa satsaava voi ihmetellen katsoa toista, joka tuhlaa parhaimmat työvuotensa kotona perhettään passaten.

Kuitenkin kaikkien näiden valintojen takana on tarina, polku, jota kukin meistä yrittää parhaalla tavalla kulkea. Sellainen tie, jota kukaan toinen ei voi silmälasiensa läpi tuomita. Sanomalla jotain ehdotonta saattaa osua toista niin arkaan paikkaan, että kommentti kääntyykin tuhoavaksi.

Kyllähän minkäkin joka kerta parisuhde-kysymyksen kohdatessani hätkähdän. Kohta neljä vuotta sinkkuna ja yksin, onko minussa jotain vikaa? Pitäisikö tuohonkin vielä pystyä kaiken tämän keskellä? Olisiko tämä sittenkin se pala, joka kääntäisi kaiken?

MITÄ OPIT VIIME viikolla? Missä onnistuit, missä epäonnistuit? Mikä elämässäsi on nyt tärkeää ja kuinka voin tukea siinä? Mitä olet mieltä parisuhteesta juuri nyt?

Ehkä ne olisivat asioita, joita voisit minulta nyt udella.

Olen kirjannut sinulle tarkoituksella oppeja tämän tarinani varrella, joka sai alkunsa jo viisi vuotta sitten, kun käänsin uuden lehden työurallani: luovuin viestintäyrityksestäni, sillä sen johtaminen ei tuntunut enää oikealta. Suin surminkaan en tuolloin uskonut, millaisia havointoja oman elämäni kautta tulisin sinulle näiden vuosien aikana kiteyttämään. Toivon, että ne antavat jollekin jotain ajateltavaa. Ja suurin opetus, jonka viimeiset pari kuukautta ovat minulle opettaneet: näin on ihan hemmetin hyvä. Siten, että elämässäni on kaksi asiaa, jotka ohjaavat sitä tässä hetkessä. Vaikka joskus väsyttävän työpäivän jälkeen sohvalle käpertyessäni mietinkin, että olisipa hienoa jos olisi enemmän muuta äksonä, olen tyytyväinen ja kiitollinen elämääni juuri tällaisenaan – asiat kun ovat olleet vain hetki sitten paljon pahemmin.

/Äm, joka helpotukseksenne kertoo, että yksikään ulkopuolisten mies-utelu ei ole kuitenkaan minun elämääni tuhonnut – dramaattisesta otsikosta viis 😀