”Sä et ole uskottava, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Tajuutko, että kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tämä palaute on syöpynyt lähtemättömästi mieleeni. Sain sen joltain tuntemattomalta jostain jonkin blogikirjoitukseni jälkeen joitakin vuosia sitten.

Oli heikko hetki, ja itsetuntoni hyvin matalalla. Oli selviytymistaistelu, jossa yritin löytää uudelleen paikkaani maailmassa, joka oli äkillisesti muuttanut muotonsa.

VUONNA 2012 LÄHDIN POIS omistamastani yrityksestä, joka kerran oli ollut suurin unelmani. Vaikeiden päätösten jälkeen olin ymmärtänyt olevani väärässä paikassa. Liike-elämä ei sytyttänyt, eikä tuntunut sittenkään omalta jutulta tavoitella kovan bisnesnaisen asemaa.

Tiedätkö, mitä mietin tuolloin?

Rehellisyyttä. Oli vain hypättävä tyhjän päälle, ja luotettava, että laskeutuisi jonnekin.

Vähänpä tuolloin tiesin millainen matkastani muodostuisi. Monta vuotta vierähti etsiessä omaa paikkaa. Romahtelin, menin harhaan, kokoilin palasia uudelleen. Sitkuttelin sen minkä pystyin.

En tiennyt kuka olin, mistä tulin ja minne olin menossa. Tiesin vain, että minun oli kirjoitettava. Kun painoin firmani oven kiinni viimeistä kertaa, perustin ensimmäisenä blogin. Päätin, että kertoisin, millainen matka on, kun lähtee jostain tietämättä mihin päätyy.  Alkoi Sarastus-blogi Hidasta elämää -sivustolla, joka vaihtui lopulta tähän omaan MaiLife-blogiin. Avautuminen elämän isoista kysymyksistä oli suorastaan sairas ajatus ihmiselle, joka siihen asti oli pitänyt kaikki visusti salassa, ei lörpötellyt turhia tunteellisuuksia edes lähimmille ihmisille.

Kalastustyö Norjassa opetti minulle enemmän kuin yksikään tekemistäni töistä.

OLIN OLLUT LUOVA ja hullutteleva lapsi – luonnonlapseksi sellaista kai kutsuttaisiin. Aikuisuuden kynnyksellä kuitenkin tajusin, ettei iso ihminen voi niin olla: lepattaa miten sattuu ja heittäytyä nauraen hetkeen. Oli näytettävä vakaalta, mentävä vakaviin aikuisten töihin. Oli oltava hiljaa silloin kun sattui ja hehkutettava samppanjanhuuruisia kuvia someen onnistumisen hetkellä.

Sitten jokin saikin minut tajuamaan, etten ollut enää rehellinen itselleni. En enää uskonut siihen, millaiseksi olin yrittänyt tulla ja mitä tavoittelin.

Ja niin hyppäsin. Haparoin ja etsin paikkaani: kokeilin vaimon roolia Ruotsissa, seikkailin Norjassa kalastajanapulaisena, tein erilaisia töitä ja hahmotin omaa osaamistani. Tutkin ja tein valintoja. Onnistuin, mutta sitäkin enemmän epäonnistuin. Tein hulluja ratkaisuja ja pistin itseni likoon. Annoin kaiken näkyä, enkä peitellyt heikkoja hetkiäni. Olin rehellinen; kerroin mitä tapahtuu ja miltä nuo tapahtumat tuntuivat.

Vaikka se kerta toisensa jälkeen tuntui pelottavalta, tiesin, että minun oli avattava haparointini toisten edessä. Olin paljaana muiden arvioivien katseiden kohteena.

Ja sitten joku tuntematon jostain: ”Sä et ole uskottava, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Tajuatko, että kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tiedätkö mitä minä tuolloin mietin?

Rehellisyyttä.

Miten sitten pitäisi olla? Täytyisikö esittää, olla vastoin itseään? Rakentaa päälleen kuori ja toimia kuten ulkopuolelta ohjataan? Pitääkö olla hiljaa ja purra huultaan heikolla hetkellä? Piilottaa mielensä maailmalta kun henki haparoi? Näyttää siltä kuin elämä on selkeä putki eteenpäin täynnä onnistumisia?

Onko se uskottavuutta?

Heikkous, haparointi ja vaikeat tilanteet ovat antaneet minulle paljon aiheita tarinoille; myös tärkeille teoille.

MITÄ USKOTTAVUUS ON? Miksi ajattelemme, että täytyy olla hallittu, hillitty, eikä näyttää tunteitaan sekä heikkouden hetkiään?

Mitä uskottavuudella on väliä, jos se tarkoittaa epärehellisyyttä itselleen?

Tiedätkö, mitä minä ajattelen nyt, kun olen saanut voimani, uskoni itseeni ja luottamuksen elämään taas takaisin?

Rehellisyyttä minä ajattelen; sitä miten kukaan, joka EI uskalla olla oma itsensä heikkoine ja herkkine puolineen, voisi olla uskottava? Miten mikään muu kuin aito ja haavoittuva ihminen voi olla uskottava? Kaikki muuhan on feikkiä. Kaikki muuhan on epärehellisyyttä.

Uskotko sinä ihmiseen, jonka näet peittelevän jotain, vetävän jarruja päälle, esittävän muuta kuin on?

Jokainen meistä haparoi. Jokainen on heikko. Ja se joka muuta väittää, ei ole rehellinen.

Eräs toinen ihminen sanoi kerran, että blogini on kamalin, jota hän on koskaan lukenut. Rehellisyys pelotti, se, että tekstini koskettivatkin lukijoita enemmän peilinä heidän omaan elämäänsä – eikä oman elämän raadollisuuden näkeminen konkreettisina sanoina edessään ole helppoa. Ei ole helppoa tunnustaa olevansa heikko olento. Kuva Mirkku Merimaa

JOS VOISIN, VAIHTAISIN varmasti pois monta vaikeaa päivää matkani varrelta, mutta en tätä prosessia, joka pinnan alla on jyllännyt. Kun vähitellen pääsin irti vanhoista taakoista, alkoi luovuuteni taas kukoistaa. Aloin uskaltaa olla se vähän villi, hullutteleva, mutta ajattelevainen ja muita kunnioittava oma itseni. Tajusin, että se on minua parhaimmillaan. Minusta on kuoriutunut taas se sama ihminen, joka olin lapsena. Sen uskon olevan aidointa todellisinta ihmistä.

Tiedätkö mitä minä tänään epäilen?

Ehkä uskottavin onkin hän, joka antaa itse itsensä olla juuri sellainen kuin on ja päästää tämän näkyviin? Sellainen, joka on rehellinen itselleen ja toisille.

Jos minä saisin nyt kertoa kuinka tulla uskottavaksi, olisi se kehotus pohtia sitä mistä lapsena syttyi, mihin silloin uskoi, mitä asioita silloin rakasti tehdä – ja olla juuri sitä. Olla vain, luottaa ja mennä kohti niitä asioita joista syttyy. Kehottaisin unohtamaan uskottavuuden ja keskittymään rehellisyyteen.

Se on vaikea prosessi, enkä usko sen voivan syntyä yhdessä yössä saati helpolla. Aidoksi ihmiseksi ei tulla millään kikalla. Sellaiseksi tullaan pudottamalla pois kohtaamalla pelkonsa ja pudottamalla pois yksi pelko kerrallaan.

Minä olen tehnyt tätä nyt viisi vuotta, mutta juuri tänään olen siellä missä pitääkin.

”SÄ ET OLE USKOTTAVA, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tiedätkö, mitä haluan juuri tänään tähän toteamukseen vastata?

Elän nyt parasta elämää, olen onnellinen, ansaitsen hyvän kuukausipalkan ja pääsen kokemaan uskomattomimpia seikkailuja juuri siksi, että olen näyttänyt heikkouteni ja haparointini edessäsi – ollut rehellinen itselleni ja sinulle. Ilman sitä en kertoisi näitä tarinoita, en osaisi koskettaa toisia tällä tavoin enkä juontaisi yhtä Suomen kuunnelluimman radioaseman aamuohjemista.

Uskottavuudesta puheenollen… Yksi käänteentekevin ja ulkopuolisille ehkä hulluin veto minulle oli näytellä työkseni mäkihyppääjää. Rakastin tätä hommaa, ja se auttoi minua ymmärtämään, että minun juttuni on innostaa ja viihdyttää ihmisiä, kuten tässä Neste Rally -tapahtumassa vuonna 2016. En ole ikinä elämässäni tehnyt itselleni näin rehellistä ja upeaa työtä. Tästä voit lukea siitä lisää.

/Äm