Pakkanen natisee puiden liitoksissa ja aurinko sojottaa jossain tammikuun aamun puolitangossa. Työkaveri on nakannut minut tien varteen ja toivottanut onnea.

Olen lähdossä liftaamaan. On tarkoitus testata miten peukalokyyti nykyaikana onnistuu.

Aiemmin viikolla olen ollut ahdistunut: Minun on ollut määrä mennä tapaamaan hihtokeskukseen business-seminaariin saapuvia ystäviäni etelästä. Mutta kuljetusalan tylnseisaus ja bussilakko pistääkin yllättäen autottoman suunnitelmat sekaisin. Ehdin jo mielessäni heittää hyvästit mahdollisuudelle päästä paikalle ja mieltä harmittaa valtavasti. Takana kun on viikko, jolloin kaikki on tuntunut vähän tökkivän.

On tenkkapoo – sellainen taitekohta, jossa elämän isot päätökset tehdään. Se paikka, jossa voi lyödä hanskat tiskiin.

Tai sitten voi keksiä uuden idean. Ja sellainen on nyt syntynyt yhdessä työkaverini kanssa: jos bussit eivät kulje, etsitään jokin toinen keino. Eihän yksi bussilakko voi koko maailmaa romauttaa. Ja niin olemme keksineet, että minut nakataan tien poskeen katsomaan pääsenkö peukalokyydillä perille – tässähän saattaa piillä mahdollisuus seikkailuun. Liftimatkani olemme päättäneet raportoida suorana radioon aamulähetykseemme*, tälle seikkailulle voisi ottaa muutkin mukaan.

 

JA NYT SEISON pakkasessa kylmyydestä hytisten, ihmeissäni ja hämmentyneenä. En ole ikinä aiemmin, yhtä kalarekkakyytia Norjasta Suomeen lukuunottamatta liftannut (lue tuo tarina tästä, se on yksi blogini parhaimmista). Mitä pitää tehdä ja miksi hitossa nyt juuri on talven kylmin aamu?

Ajatus liftaamisesta on pelottanut etukäteen. Entä jos kyydin minulle tarjoaakin joku, jolla ei ole puhtaat jauhto pussissa? Entä jos en pääsekään kyytiin, ja joudun palaamaan takaisin? Ja jos saisinkin kyydin, millainen ihminen hän on? Osaanko puhua hänelle mitään, entä jos edessä on elämäni vaivaannuttavin matka.

Ja nyt, täällä minä seison vailla tietoa siitä mitä tulee käymään. Oma veikkaukseni on, että kaksi tuntia seisottuani tien varressa olen niin jäässä, että on pakko luovuttaa.

 

AUTOJA LIPUU OHI, eikä kukaan pysähdy, vaikka kuinka hymyilen ja heilutan peukaloa. Sormenpäät alkavat muuttua tunnottomiksi. Annan raporttini studioon ja kuvailen alkutunnelmia liikenteestä. Vielä ei tämä homma suju kovin hienosti.

On kulunut n. 30 minuuttia siitä, kun olen astunut liftausasemiin. Olen juuri aikeissa lisätä villasukat jalkoihini, varpaatkin muuttuvat tunnottomiksi. Mietin uutta strategiaa. Mutta nyt! Viereeni pysähtyykin pakettiauto! En voi uskoa, että joku todella pysähtyy ja vielä näin nopeasti.

Autossa istuu kaksi miestä, joista toinen avaa oven huudahtaen:

–Hyppää kyytiin, kyllähän savolainen auttaa aina.

Hän on Kake. Tarjoutuu ottamaan reppuni ja avaa pakettiauton perän. Siellä tönöttää kaksi moottorikelkkaa. Ratissa on Jami, ja hänkin huikkaa minulle tervehdyksensä.

Ja siihen minä änkeän itseni, näiden kahden tuntemattoman miehen väliin, pienelle pakettiauton etupenkille.

He eivät tiedä, että olen toimittaja, eivätkä ole kuulleet radiosta liftaushaasteestani, joten heillekin on yllätys kuka kyytiin astuu. Ei kai sitä ihan joka aamu jokainen meistä pääse omasta autostaan käsin puhumaan suoraan radiolähetyksen, meitä naurattaa.

 

---

HETI KÄY ILMI, ettei näiden miesten kanssa matkustamisessa ole mitään huolta. Tutustuminen sujuu vaivatta, ja oitis käy selväksi, että kanssani kulkee nyt kaksi kovaa kelkkamiestä.

Selviää myös, että Kake asuu melkein entisen Helsingin kotini naapurissa – olemme siis saattaneet vaikka törmätä toisiimme aiemmin. Hän asuu viikot Helsingissä, mutta talviaikaan jokainen viikonloppu palaa näihin maisemiin; kelkkailemaan näihin kotimaisemiin kun on niin kova polte.

Jami puolestaan asuu Savossa, mutta tänään matkan on tarkoitus kulkea Helsinkiin töihin rakennusalan hommiin illaksi. Pitkästä ajomatkasta huolimatta tämä reilun sadan kilometrin kelkka-ajo, jota miehet nyt tälle aamupäivälle suunnittelevat, on päästävä tekemään. Mikään ei saa tulla miesten ja kelkkailun väliin. Sää on tänään upea, kiperässä pakkasessaankin otollinen kelkkaretkelle.

 

---

HILJAISTA HETKEÄ TÄSSÄ pakettiautossa ei tunneta. Miehet vievät minut tarinoissaan mukaan kelkka-ajolle, niin upeasti he piirtävät eteeni tämän rakkaan harrastuksensa sielunmaiseman. Kaken ja Jamin silmissä hehkuu aito innostus, kun he kuvailevat tekemiään reissuja ja sitä upeinta hämärän hetkeä, jolloin reitin varrella kohtaa hirviä sekä sen huumaavan hiljaisuuden, kun on pysähdytty keskelle kiehtovaa metsää.

Puhumme intohimosta, elämästä ja siitä mitä on kun saa tehdä asioita, jotka sytyttävät eniten. Nyt tiedän, mikä on paras sää lähteä kelkkaretkelle ja kuinka hurjan fyysinen urheilumuoto tämä harrastus on.

Ja nyt itsekin haluan kelkan kyytiin! Sovimme, että jos vielä koskaan tapaisimme, kelkkailemaan lähdetään yhdessä.

 

ANNAN VIIMEISTÄ RAPORTTIANI radioon ja tajuan, että tunti on vilahtanut silmissä. En oikeastaan haluaisi, että olemme vielä perillä, niin monta asiaa jää vielä jakamatta ja kuulematta.

Mutta niin on hetki hyvästien. Toivotamme toisillemme hyvää jatkoa ja miehet suuntaavat kelkkareitin varteen. Sinne vapauteen, jonne heidän sielunsa kaipaavat keskellä kiireistä arkea.

Perille saavuttuani on hassu olo. Tuntuu kuin aivot olisivät pyörähtäneet ympäri tässä odottamattomassa tilanteessa, yllättävässä heittäytymisessä, hypättyäni hetkeksi näiden kahden kelkkamiehen maailmaan. Ihan kuin matka olisi kestänyt monta tuntia pidempään ja olisin siirtynyt jonnekin uudelle ulottuvuudelle.

Tuntuu, kuin olisin saanut valtavan annoksen ihan uutta energiaa ja voimaa. Olen päässyt hetkeksi sellaiseen maailmaan, johon minulla ei ole aiemmin mitään kosketusta. Olen saanut jakaa hetken näiden tuntemattomien miesten kanssa kuunnellen tarinoita heidän elämästään. Hassun pöllähtänyt olo, kun oma arki katkeaa, ja tilalle tulee aivan erilainen kokemus.

 

---

KIITOS KAKEN JA RAMIN, olen paikalla päämäärässäni reilusti aiemmin kuin alunperin tarkoitus oli. Pääsenkin kuulemaan osan ystävieni seminaarin puheenvuoroista.

Teemana on luovuus. Täällä jumpataan aivobiciä ja pohditaan miten luovuus syntyy. Puhutaan siitä, miten elämän luomisvoima, se uusi, tarpeellinen energia syntyy, kun uskaltaa katsoa asioita erilaisesta näkökulmasta ja tehdä asioita toisin tavoin.

Ja minä, liftausmatkani jälkeen aivot ympäri myllähtäneenä tajuan, että tuo kokemukseni on kuin oppikirjan kuvaus siitä miten ihminen uudistuu ja kykenee tuottamaan jotain uutta.

Jos tuijottaa aina vain ilmeiseen, rullaa elämää päivästä toiseen samalla radalla, ei luovuudelle löydy sijaa. On uskallettava kohdata ihmisiä omien ympyröiden ulkopuolelta, kuulla, mitä heillä on kerrottavaa ja kuinka he maailman näkevät. On rohjettava muuttaa näkymää, annettava arjen rutiinien rikkoutua ja haastettava itsensä yllättävään hetkeen. On tutustuttava tuntemattomaan ja mentävä siihen täysillä mukaan. On uskallettava antaa aivojen nytkähtää sekaisin sijoiltaan, eikä ikinä antaa haasteiden ottaa valtaa. Jos olosuhteet muuttuvat, luovat keinot auttavat löytämään ratkaisun.

 

---

BUSSILAKKO ON BUSSILAKKO, mutta se ei ole koko totuus, vaan tarjolla voikin olla muita mahdollisuuksia.

Tämä pieni, yhden ihmisen liftausreissu on esimerkki siitä, että aina löytyy uusia ratkaisuja; ja kun niihin heittäytyy mukaan, uskaltaa toimia, palkkiona on kokemus sekä oivallukset, jotka saattavat johtaa mihin vaan. Jos esimerkiksi työpaikoilla halutaan kehittää luovuutta, ihmisille on annettava paikkoja ja vapautta heittäytyä – tehdä jotain kummallista ja erilaista. Tuloksena on takuuvarma läpimurto!

Ennen liftaamaan lähtöäni en ikimaailmassa voinut tietää kuka minut mahdollisesti poimii kyytiinsä ja millaisia ihmisiä tällä reissulla kohtaan. Mikä mahdollisuus tuntemattomasta voi tarjoutua!

Miten sinä voisit ensi viikolla nytkäyttää aivosi uuteen asentoon? Mitä voisit tehdä tai kokea toisin? Millaisen uuden energian se voisi elämääsi tarjota?

 

 

* Maija Ilmoniemi on Ylen Radio Suomen aamulähetyksen juontaja Kuopiossa