Vain erityisherkkä itse voi murtaa herkkyyden negatiivisen leiman – tule rohkeasti esiin piirteesi kanssa!

Pam.

Ei.

Räisk!

Ei.

Jyrrrrrrr!

Ei.

PUMMMMM!

Ei.

En kykene kirjaimin tavaamaan sitä ääntä, joka kotini yllä kuuluu. Se on kova ja vaikuttava. Pysäyttävä.

On tämän kesän kovin ukkonen. Se ilmaantui aivan yllättäen, juuri kun suunnittelin tekeväni jotain itselleni poikkeuksellista: Olin aikeissa lähteä rantakahvilaan juomaan lasin viiniä ja lukemaan kirjaa lauantai-iltapäivän vietteeksi.

En ikinä lähde ravintolaan juomaan viiniä yksin. En voi ymmärtää, miksi lähtisin, kun voin olla kotonakin, ja, mikäli viiniä mieleni tekee, juoda sen kotona paljon huokeammin hinnoin. Kuuma kesäiltapäivä tarkoittaa humalaisia, puheensorinaa ja pelkoa siitä, että joku hyppää iskutarkoituksissaan yksinäisen naisen kimppuun.

Mutta juuri tänä iltapäivänä minä olen päättänyt kokeilla. Että lähtisin vain, kirja turvanani, sillä olen lopenkyllästynyt olemaan yksin kotona. Ehkä mitään pahaa ei tapahdukaan. Ehkä ihminen, yksinäinen nainenkin, voi juoda lasin viiniä ilman, että hänet tuomitaan. Tai että hän tuomitsee itse itsensä, en oikein tiedä kummasta on kyse.

Mutta sitten iskee koko kesän, ja omien muistojeni mukaan kaikkien aikojen kovin ukkonen.


PAM. RÄISK. Jyrrrrrrr! PUMMMMM! Salama iskee ja heti sen perään järjetön pamahdus.

Kyllä.

Kykenen kyllä kirjaimin kertomaan sen muiston, jonka tämä äkiillinen ukkosmyrsky ihan yllättäen mieleeni herättää.

Ajatukseni palaavat lapsuuteen. Hetkeen, jossa olen ystäväni luona kylässä. Hänen isoveljensä on jätetty hetkeksi vahtimaan meitä, liekö äiti ollut lähikaupassa käymässä.

Yllä jylisee ukkonen, ja isoveli keksii alkaa pelotella meitä pallosalamasta. Hän kertoo totuudenmukaisesti, kunka pallosalama voisi tulla sisään pistorasiasta ja pomppia ympäriinsä pitkin poikin taloa, eikä sitä pääsisi pakoon sen holtittomuudessa. Ja kun se löytäisi ihmisen, lävistäisi se tämän ja ihminen kuolisi.

Minä itken pelkoa. En ole koskaan kuullut mitään niin kamalaa. Paitsi että lapsena minua pelotti ihan kaikki. Olin hyvin arka lapsi (uskoisitko, jos tiedät, millainen olen nyt). Takerruin äitiini turvana ja pelkäsin, että menettäisin hänet.

Ja voit kuvitella, millaisen jäljen tuo pelottelu pallosalamasta jätti. Niin syvän, että se puistatta minua nytkin, kun pam, räisk, jyrrrrrrr, PUMMMMM!


VIIME AIKOINA olen myös pelännyt. Tällä kertaa sitä, että putoan kokonaan kelkasta, että en enää saa elämässäni mitään aikaiseksi. Mistään ei tunnu tulevan mitään.

Kesä on ollut minulle tietynlaista vetäytymisen aikaa. Pakostakin, sillä pariviikkoinen kesälomani muuttui yli kuukauden töissäpoissaoloksi keuhkoputkentulehduksen takia. Yhden viikon ehdin nauttia lomamatkasta terveenä, mutta sitten onkin sairastettu. Kaikki mehut ovat pois.

Jos en nyt kykene kirjaimin kasaamaan yhteen ukkosmyrskyn ääntä, jonka ylläni koen, enpä ole kyennyt kirjoittamaan juuri muutakaan. En edes pientä ajatusta tai vilhdusta jostain oivalluksesta, mikä normaalisti on elinehtoni. Sinäkin olet tottunut siihen, että minä olen varsinainen ajattelija, joka pukee sanoiksi monta tunnetta ja tapahtumaan. Siinä olen parhaimmillani, luovuudessa.

Kohina kyllä on kovaa, mutta siltikään en kykene kirjoittamaan mitään konkreettista. Ideoita ja ajatuksia pulppuaa päähän, mutta aina kun istun niistä kirjoittamaan, tuntuu – siis ihan fyysisesti – kuin  joku painaisi kaksin käsin pään päältä pinnan alle ja kehottaisi vielä muhittamaan niitä.

Tuottamisen sijaan olen maannut sängyssä neljän seinän sisällä ja lukenut kirjoja. Olen katsonut sarjoja, elokuvia ja dokumentteja. Tuntuu riittämättömältä.

Viime viikolla kävin jo parina päivänä töissä, mutta valitettavasti sairaus pakotti vielä loppuviikoksi sairauslomalle. Työssäni toimittajana erityisestä herkkyydestäni on pääsääntöisesti vain etua.

 

NYT OLO alkaa olla parempi. Mietin aperol spritziä jonka olen ollut aikeissa tilata kirjahetkeni kruunuksi. Rakastan istua kahviloissa katsomassa ihmisiä, ja miettimässä millaista heidän elämänsä ovat – rakentamassa heistä pohjautuen havaintoihin, joita heistä teen ja tunteisiin, joita heitä seuraamalla aistin.

Kun astun johonkin tilaan, tiedän saman tien mitä muut siellä olevat tuntevat ja ajattelevat. Aistin vivahteet ja tunteet herkästi ja olen emotionaalisesti erityisen kyvykäs. Siksi joissain tilanteissa kahvilassa istuminen saattaakin muuttua minulle tuhoisaksi; kun tunteita ja melua on liikaa. Tai, kun näen ihmisen, jolla on huono olla! Tunteet siirtyvät minuun suoraan ja alan kokea hänen tuskaansa. Tai toisin päin: Saan valtavan ilon itselleni, kun näen vaikkapa innokkaita leikkiviä lapsia. Se on oikeastaan ihan arpapeliä. Mutta varmaa on se, että vaikka kuinka haluankin, jossain vaiheessa raja tulee vastaan ja on vetäydyttävä yksin kotiin.

Siltikin minä usein haluan uskottella itselleni, että keskelle kaikkea jytkettä minun on mentävä. Jotta tuntisin olevani elossa, enkä rajoitettuna yksinäisten seinien sisään.

Jännä ristiriita; toisaalta tarvitsen ihmisiä ja heidän tuottamaansa energiaa, mutta toissalta on varmistettava, että osaa irtaantua vauhdista riittävän aikaisin. Lataudun ihmisistä, mutta vetäydyn yksin. Vetäytymällä nollaan itseni kierroksilta, joihin liika tekeminen ja meneminen minut jossain vaiheessa vie.


PAM, PAM, pam!

Ja vielä kerran pam, pam, pam.

Yläkerran naapurin avoin ikkuna paukkuu tuulessa. Ukkostaa ja sade piiskaa kerrostalomme seinää.

Aperol spriz karkaa kauaksi mielestäni.

Pam, pam, pam!

Ja vielä kerran pam, pam, pam.

Olen menettää hermoni, sillä minulle tuo pauke tuntuu siltä, kuin joku hakkaisi ikkunaa korvani vieressä. Kuulen kaiken ja tunnen tuon perkeleellisen paukkeen kehossani. Naapurit kai ovat poissa kotoa ja jättäneet ikkunan auki.

Elämä tässä naapurini alapuolella on ollut yhtä pauketta viime syksystä lähtien, kun uusi asukas muutti yläkertaan. Jatkuva jalkojen hakkaaminen ja tavaroiden pauke, joka kantautuu kattoni kautta asuntooni on sietämätöntä (se on oikeasti kovaa!). Ja kun siihen oikein suggeroituu, sen kuulee koko ajan ja kaikkialla ja ahdistuu.

Tämä on tuttua minulle jo lapsuudesta. Kaikki kova kolina kauhistuttaa. Peloistani pääsin tietyiltä osin jossain vaiheessa yli ja elämä vei aivan toiseen äärilaitaan. Aikuisiällä olen tehnyt ja kokenut jos jonkinlaista, heittäytynyt hyvin impulsiivisesti (esimerkiksi tälläiseen, tällaiseen ja tällaiseen) seikkailuun. Ne ovat olleet minun tapani hahmottaa ja tulkita maailmaa, pukea syviä oivalluksiani sinunkin luettavaksesi.


YLIVIRITTYNYT.

Se on sana, joka on saanut minut pysähtymään tänä kesänä. Aivan uusi sana, jonka kuulin katsoessani dokumentin Yle Areenasta (katso sinäkin täältä!). Se kertoo erityisherkistä ihmisistä, jotka liiaksi altistuttuaan erilaisille ärsykkeille ja maailman tarkastelulle (jota tekevät hyvin syvällisesti ja koko ajan), ylivirittyvät ja lamaantuvat.

Minulle, kiireisen ja työntäyteisen kevään jälkeen taisi käydä juuri näin. Ajatukset ovat edelleen jumissa ja sitten vielä tämä sairaus. Keho reagoi liikaan viritykseen. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni aloin pohtia, että ehkä voisinkin osata toimia jotenkin toisin säästääkseni itseäni.

Olen aina jollain tavoin tiennyt olevani herkkä ihminen. Onhan se nyt selvääkin, sillä tavoin kun koen tunteita ja kerron niistä sinullekin.

Erityisherkkien katsotaan usein olevan hieman hiljaisempia ja syrjäänvetäytyvämpiä. Ihmisiä, jotka harkitseva tarkkaan ennen kuin toimivat. Mutta minä olen tältä kantilta aika toisenlainen. Olen ekstrovertti, impulsiivinen, heittäytyvä, avoin, reipas ja hyvin rehellinen, tutkimusten mukaan 30% erityisherkistä on kaltaisiani. Erityisen herkkien lailla käsittelen tunteita, itseäni ja ympäröivää mailmaa hyvin tarkasti, analyyttisesti ja syvällisesti.

Ja juuri sillä voimalla on syntynyt tämä blogi.

Dokumentin katsottua, ostin itselleni vielä tämän kirjan, jota suosittelen myös sinulle halutessasi perehtyä aiheeseen tarkemmin.

 

EN OLE kuitenkaan sellainen, joka saarnaa ja paasaa jonkin yhden aatteen tai uskonnon puoleen. Olen kertonut olevani muottiin mahtumaton, joka ei toivo itselleen tai muille liikoja määritelmiä. Siksi en ole halunnut nostaa itseäni mihinkään erityisen herkkien kategoriaankaan.

Sen sijaan olen kertonut, kuinka minua on yritetty pistää muotteihin. Miten vialliseksi ja loukatuksi olenkaan itseni kokenut, kun kerta toisensa jälkeen minulle on ehdotettu:

”Oletko ajatellut, että sinulla olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö, sen verran epävakaa olet ja herkkä avautumaan vaihtuvista tunteistasi.”

Tiedän, ettei tämä ole osaltani totta, mutten siltikään ole voinut olla ajattelemasta: Entä, jos sittenkin olen mielenvikainen? Se ainakin on varmaa, että yhteiskunnalla on tarve vetää poikkeavuuksia erilaisiin selitetävin ja hahmotettaviin kategorioihin, siksi minuakin kai yritetään tunkea mielenvikaisuuden muottiin. Ja siitä syystä minä en halua liikaa tunkea itseäni mihinkään tai elää jonkin yksittäisen uskomuksen varassa. Sellainen kaventaa näköalaa.


”MAIJA ON sellainen satuolento: Aina välillä se ilmaantuu jostain, hurmaa kaikki, ja häviää taas sitten”, totesi eräs vanha tuttavani, jonka näin pitkästä aikaa tänä keväänä. Hänen äänenstä oli täynnä ihailua ja kunnioitusta, Ja niin minäkin tuon kommentin kohtasin: Onpa upea ajatus, että olisikin juuri tällaisenaan satuolento!

Kokevatkohan satuolennot ulkopuolisuuden tunnetta? Koska jos kokevat, sitten minä olen varmasti sellainen, sillä ulkopuolinen koen itse olevani; jotenkin jossain äärilaidalla, jossa minun katsotaan olevan erikoinen ja erilainen. Tiedän sen johtuvan erityisen tarkasta havainnointikyvystäni, avoimuudestani kertoa vaikeita asioita ääneen sekä kyvystä heittäytyä ja poikkeuksellisesta luovuudestani. Se pelottaa monia pois luotani, ja olen myös saanut nimityksen ”Hullu-Maija” (sekin tosin rakkaudella). Minut on lytätty niin monta kertaa tunteitteni takia, siksi, että näytän niitä niin vahvasti.

Mutta Hullu-Maija ja Satuolento ovat osuvat kuvaus siitä miten kaltaisiini suhtaudutaan. Toisaalta näitä piirteitä, erilaisuutta, rakastetaan, mutta sitten samalla ne ovat asia, joka pelottaa, eikä sitä sallita. Herkkyyteni on piirre, joka tekee minusta haluttavan, ja samalla syy miksi minut torjutaan. Herkkyyttä, ”hulluutta” ja syvästi tuntevaa ihmistä kun yhteiskunnassa ei hyväksytä. Kaikkien kuuluisi olla kovia, voimakkaita ja vahvoja. Herkkyys on saanut kovin negatiivisen leiman.

Minäkin olen yrittänyt mukautua ja sopeutua siihen, minkä tunnen olevan ympäristön halu ja vaade. Olen kasvanut kameleontiksi, sopeudun aina kaikkeen. Mutta vähitellen on alkanut kasvaa sisäinen ymmärrys omista vahvuuksista ja siitä, millainen oikeasti parhaimmillani olen; luovuudessani lahjakas, herkkä ja hurmaava taiteilija. Ja pitkään olen paininut tämän ulkoisen ja sisäisen maailman ristitulessa: kumpaa uskoisin. Kumpaa USKALLAN uskoa? Voisinko olla tällainen, eikä aina tarvitsisi muuntua ympäristön mukaan?


EN SIIS usko tiukkoihin määritelmiin saati siihen, että johonkin erityisryhmään itsensä profiloituaan voisi alkaa käyttää sitä perusteluna jollekin tietynlaiselle käyttäytymiselle tai muut selityksenä suhtautumiseensa kyseiseen ihmiseen ja siksi hänen alas polkemiseensa.

Siksi, vaikka olen pohtinut herkkyyttä itsessäni, en ole senkään suhteen halunnut kategorisoida itseäni erityisen sellaiseksi. En halua tehdä turhaa melua siitä. Tällainen on luonteeni. Olen aina ollut ja tulen olemaan, kaikkinen piirteeni hienouksineen ja haittoineen. Piirteeni vaikuttaa toimintaani jollain tavoin, mutta ei ole peruste huonolle tai erityiskohtelua vaativalle käytökselle.

Olen pitänyt omaa herkkyyttäni ihan tavallisena piirteenä ja siksi yllätyin kuullessani, että kyseessä onkin vain 20 prosenttia ihmisistä ja että asiasta puhutaan vielä todella vähän, onhan erityisherkkyyden määritelmä tunnettukin vasta 20 vuoden ajan. Omaan huomiooni asia on tarttunut usein ja kevällä viimeksi haastattelin työssäni erästä erityisherkkää ihmistä, mutten ole perehtunyt aiheeseen omalta osaltani tarkemmin.

Mutta dokumentin nähtyäni hätkähdin, sillä niin moni asia kolahti. Tuntui, kuin olisin löytänyt itseni ja vastaukset niin moneen asian, joita olen pelännyt, harmitellut, rakastanut ja arvostanut: ehkä olen itsekin olettamaani herkempi ihminen ja ehkä tästä piirteestä onkin puhuttava julkisesti selkeämmin sanoin. Herkkyys ei ole synonyymi heikkoudelle!


ERITYISHERKKYYS ON yksinkertaisesti sitä, että yksilö havaitsee yksityiskohtia perinpohjaisesti ja osaa käyttää tätä tietoa paremmin*. Se on ominaisuus, piirre, ei sairaus. Ei asia, josta pitäisi pyrkiä eroon, tai josta voisi pästä eroon, mutta puoli ihmisestä, joka on tärkeä tunnistaa, jotta osaa myös asettaa itselleen rajoja. Jotta osaa toimia, ja valjastaa omat parhaat puolensa parhaalla tavalla käyttöön.

Tavallaan ihan älytöntä, mutta koko herkkyyden teema kolahti minuun ihan uudella tavalla, ja kovaa, kun kuulin dokumentissa, sen tekijän Elaine Aronin ajatuksen:

”Erityisherkkien on arvostettava itseään ja tultava esiin piirteensä kanssa. Erityisherkät näkevät vihjeitä tulevasta ja ajattelevat asioita syvemmin kuin muut. Maailma käy läpi isoja muutoksia. Jotkut niistä ovat pelottavia, eikä kaikkia ymmärretä täysin. Nyt tarvitaan herkkiä mieliä ja sydämiä tutkimaan ja pohtimaan maailman tilaa.”

Sain tästä itselleni voimaa, mutta myös oivalluksen siitä, miten minun on toimittava:

Kukaan ei voi ymmärtää meitä, jollemme itse kerro ymmärrettävin sanoin ja näytä pala kerrallaan millainen voimavara herkkyys on sekä millaisiin haasteisiin kova ja kuluttava yhteiskunta meidät saattaa asettaa. Toivon että itse kykenen myös herättämään vuoropuhelua herkkien ja vähemmän herkkien (kyllä kaikkissa herkkä puoli on!) välille.

Ja erityisesti meidän herkkyydessään ulospäinsuuntautuneiden, jotka haluamme olla esillä ja tuoda tarinoitamme esiin, on kuljettava näiden ”herkkyysjoukkojen” etunenässä esimerkillisesti. Kykymme saattaa auttaa monia muita.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Siinä se todistettavasti on: Aperol spriz -drinkkini, rohkeasti yksin nautittuna 😀

 

TSIRPTSIRPTSIRPTSIRP.

Lintujen iloinen sirkutus.

Kuuntele!

Ei pam pam pam ja vielä kerran pam. Hiljentynyt ikkuna yläkerrassa.

Myrsky lakkaa.

Vaikka on jo tyyntä, äskeinen salamojen räjähtely paukkuu vielä päässäni.

Nappaan laukkuuni tietokoneen, ja päätän suunnata rantaan. Tilaan aperol sprizin ja päätän kirjoittaa tämän blogitekstini. Siitä tulee pitkä, syvällinen ja analyyttinen, mutta niin sen nyt kuuluukin olla, sillä se, joka sen pysähtyy lukemaan jaksaa lukea kaiken. Haluan, että saan sinut pysähtymään; tuntemaan itse jotain tuttuutta, tai huomaamaan, että saatat lähipiirissäsi tuntea samankaltaisen ihmisen. Ehkä nämä oivallukset auttavat sinuakin ymmärtämään jotain?

/Äm, joka nyt, tässä valossa, tarkastelee kyllä tämänkin blogin tarinoita hieman uusin silmin, sillä niin moni oudolta tuntunut tehty ja kirjoitettu juttu tuntuu saaneen uudenlaisen merkityksen – ehkä vieläkin tärkeämmän, kuin niiden kirjoitushetkellä olen itse ymmärtänyt.

 

*Lähde: Elaine Aron: Erityisherkkä ihminen

Mainokset

7 thoughts on “Vain erityisherkkä itse voi murtaa herkkyyden negatiivisen leiman – tule rohkeasti esiin piirteesi kanssa!

  1. Moi! Olen vanha blogisi lukija ja tulin pitkästä aikaa kurkkaamaan mitä sinulle kuuluu.

    Tiedän niin tuon kesän, lämpö marinoi ja itse heiluu riippumatossa maailman menoa katsellen, jonka ryske kuuluu kaukaa jostain. Kirjoja ja elokuvia kuluu, ja se mietityttää, tulisiko kaikkea tehdä paljon enemmän.

    Kaikkea hyvää kesään, mansikoita ja ruohonkorsia.

    • Ihanaa, että olet täällä! Kuten kirjoitin, eipä täällä blogissa ole ihan totuttuun tapaan viime aikoina tapahtunut mitään, vaikka elämässä sinällään onkin (ainakin jotain kai 😂). Olen tutustunut viime aikoina ns. elämän rytmisyyteen ja opetellut hyväksymään sitä; siis että välillä tapahtuu enemmän ja välillä vähemmän ja juuri sillai usein herkän ihmisen elämä kulkee. Mutta tuosta rytmisyydestä kirjoitan varmasti tulevina aikoina vielä tarkemmin ja enemmän. Mukavaa kesää sulle 😊❤️

  2. Miten tämän sanoisi. Kirjoitit myös minusta. Herkistyin tosissaan. Myös minä olen ammatiltani toimittaja. (Ja kirjailija ja sanataideohjaaja.)
    Yksityisesti voisin kommentoida enemmänkin. Nyt ei vain voi.

  3. Minä olen myös erityisherkkä, mutta minulla ei kyllä noin vahvasti tunteet mene laidasta laitaan kuin sinulla. Se ei käsittääkseni ole erityisherkkyyden piirre, vaan jotain muuta.

    Ikävä tuo käyttämäsi Hullu-Maija -sana 😦 . Olen joskus ajatellut, että onkohan sinulla maanis-depressiivisyyteen taipuvaisuutta, mutta en kyllä edes melen vieressä tullut mieleen hullu -sana.

    • Kiitos kommentista, Mire! Erityisherkkyyden piirre on se, että tuntee tunteet syvemmin ja voimakkaammin. Sitä ehkä ennemminkin tarkoitan kuin että tunteet vaihtelisivat voimakkaasti, ehkä vähän huonosti/väärin tuohon kirjoitettu. Itselleni suurin herkkyyden piirre on tuo tunteikkuus, enkä ole ikinä itse edes epäillytkään mitään muuta.

  4. Päivitysilmoitus: Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin” | MaiLife

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.