Yksinäinen ei ole olennainen osa mitään merkityksellistä

Viime viikonloppuna tuli kummallinen raja vastaan: enää ei oikein jaksaisi ottaa kuraa niskaan, jota sinne tuntuu tasaisesti satelevan. Työni on välillä vähän rankka laji, ja palautetta tulee paljon – Suomessa kun ollaan, haukut kantautuvat kovaa korviin, eikä positiivista palautetta yhtä aktiivisesti jaeta. Kommentointi on usein kovin kärkästä, ja vaikka julkisessa työssä tuokin kuuluu asiaan, sattuu se välillä syvälle sieluun, olenhan vain ihminen.

Jostakin syystä nyt sain taas aimo kasan ilkeää palautetta, ja jäin pyörimään ahdistuksissani tähän ajatukseen: Kuinka paljon minun on kestettävä negatiivista kommentointia olemassaolostani, tavastani tehdä työtä ja itsestäni ihmisenä!


JÄIN ihmettelemään, miksi oikeastaan aivan turhat mielipiteet saavat minut niin surulliseksi. Lopulta vastaus oli hyvin selvä. Havahduin, ettei minulla ole arjessani lähdettä, joka antaisi pyyteettömästi ja vailla vastinetta kaunista palautetta. Ilkeät kommentit satuttavat, sillä en saa niiden vastineeksi ikinä kokea, että joku todella tarvitsee minua, välittää ja on tukenani kaikissa tilanteissa.

Minä en ole olennainen osa mitään merkityksellistä, kauhistuin!

Sellaistahan yksinäinen kaipaa; tukea ja huolenpitoa. Lempeästi hyväksyvää kosketusta ja sitä, että hänet otetaan mukaan, että hänellä on oma, tärkeä paikka. Moni itsensä yksinäiseksi tuntevan kokee, ettei kuulu mihinkään, ettei kukaan ole tukena, eikä kukaan tarvitse.

Sillä sitä yksinäisyys on, tunne. Yksilön henkilökohtainen kokemus siitä, että kukaan ei kutsu mukaan, ettei ole olennainen osa.


KUN aikani pyörittelin tätä ajatusta mielessäni, tajusin jotain olennaista yksinäisyydestä.

Ei yksinäisyyden kokemus lopu kokonaan edes sillä, että saa positiivista palautetta, että joku tulee ”randomisti” kehumaan. Yksinäinen kaipaa pyyteetöntä hyväksyntää, jonka hän pystyy ottamaan aidosti vastaan vain silloin, kun itse kokee todella kuuluvansa.

Siksi positiivistakin palautetta tärkeämpää yksinäiselle on saada kokemus paikasta, joka on vain häntä varten. Sellainen tunne, että kuuluu johonkin kokonaisuuteen, jossa hänen ollessa poissa koko tuo kokonaisuus on vajaa.

Sen yksinäinen haluaa täyttää. Sen minä haluaisin täyttää! Olla osa ja merkityksellinen.


”SILLÄ ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.

Sillä se on se pontti.

Jaettu rakkaus. Mikä siunaus on saada kokea se.”

Muistatko, kun kirjoitin näin muutama vuosi sitten palattuani Amerikasta, jossa vietin monta viikkoa ystäväväperheeni ”au pairina” (lue juttu tästä)? Tuo oli valtavan tärkeä kokemus minulle, perheettömälle sinkulle. Sain olla osa oikeaa perheyhteisöä, jossa minulla oli oma paikkani. Tuolloin tajusin, että ei ihmisen kuulu olla yksin.

Näinen rakkaitten pikkunaperoitten kanssa sain viettää aikaa Amerikassa.

 

Tuo teksti ja kokemus palautuivat mieleeni sunnuntai-iltana. Olin ahdistunut ajatuksistani ja ilkeistä viesteistä, kunnes sunnuntai-iltana tuli aika lähteä ravintolaan syömään. Eräs toinen ystäväperheeni, jonka elämässä olen ollut mukana muun muassa lapsia hoitaen, oli kutsunut minut sinne juhlimaan tyttärensä syntymäpäivää. Muut verisukulaisia keskenään ja minä, ulkopuolinen, sain olla mukana tuossa joukossa. He halusivat juuri minut mukaansa!

Yhtäkkiä koko ajatusketjuni ja ahdistukseni pysähtyi:

Minullehan on tarjoutunut valtava onni, että saan kuulua peräti kahteen perheeseeen, jotka ovat antaneet minulle oman paikan. Sen paikan vain minä voin täyttää, ja vaikken ole heidän arjessaan koko ajan läsnä, silloin kun olemme yhdessä, yhteinen yhtälömme on täysi. Ehkä hekin saavat jotain siitä?

 

Tähän tekstiin törmäsin sunnuntaina ravintolassa, jossa vietimme synttärijuhlia.

 

TÄMÄN tunteen haluaisin tarjota monelle muulle kaltaiselleni yksinäisyyttä kokevalle, perheettömälle; että pääsisi osaksi jotain toista perhettä ja yhteisöä, että voisi kokea olevansa osa jotain merkityksellistä.

Helppo sanoa, mutta käytännössä mahdotonta, ajattelee moni teistä nyt. Mistä yksinäinen yhtäkkiä tällaisen paikan löytäisi?

Taikasauvaa ei olekaan. Mutta olennaista on se, että ovi olisi auki molempiin suuntiin. Siis, että me yksinäiset muistaisimme, että on paljon itsestämme kiinni. Että uhriudummeko, vai sanommeko ääneen sen mitä kaipaamme? Voisihan sitä vaikka ihan ääneen tarjoutua hoitamaan jonkun perheen lapsia tai kaveriksi vanhukselle? Voisitko?

Ja toisaalta: Toivoisin, että yhä useampi perhe uskaltaa päästää elämäänsä myös ihmisiä, jotka eivät siihen suoraan verisiteellä kuulu. Voin kertoa omasta kokemuksesta, että se on sanoinkuvaamattoman tärkeää ja hienoa ihmiselle, joka muuten jäisi hyvin yksin. Oletko sinä ajatellut, että tällainen olisi mahdollista?


ITSELLENI tuo syntymäpäiväillallinen oli tärkeä muistutus siitä, että ehkä minun ei olekaan syytä uhriutua yksinäisyydessäni, vaan mennä näille paikoille, näihin perheisiin yhä useammin? Että ehkä minun tulisi kurkottautua itse ulos.

Sillä tiedän, että nuo ovet ovat aina auki.

/Äm

Mainokset

Kommentoi, ole hyvä!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.