Voi luoja varjele, miten vaikeaa se joka kerta on: Toimeen tarttuminen. Niin monet kerrat olen halunnut jotain, toivonut muutosta tai ahdistunut jostain epäkohdasta.

On se vaan kumma, miten mieli käpertyy helpommin sohvan kulmaan, vetää peiton korvilleen ja nappaa Netflixin auki kuin että tekisi päätöksen toimia. Itselläni konkreettisesti tämä on viime aikoina näkynyt esimerkiksi blogini kirjoittamisessa. Olen ihan hirveästi halunnut saada täällä jotain aikaan, mutta niin ne päivät vain kulkevat ohi silmien eikä yhtään tekstiä synny, kun en saa aikaiseksi. En vain yksinkertaisesti ota aikaa kirjoittamiselle ja tee sitä. Ja sitten minä ahdistun, kun mitään ei tapahdu, eikä tuloksia synny.

Jännä homma.

Joskus aikoinaan, kun koettelin kehoani ja mieltäni ensimmäisiä kertoja ja lähdin 350 kilometrin ja kolmen päivän pyöräretkelle, kirjoitin:

”Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

Tärkeintä on, että viitsii. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.”

Tämä ajatus on pyörinyt mielessäni viime päivinä.

Voi LUOJA VARJELE, kuinka yllättynyt olen taas kerran teistä, rakkaat ystäväni – kerrassaan kiitollinen olen juuri nyt.

Olen saanut uskomattoman määrän viestejä mentoria kaipaavilta; niin monta ihmistä, joka viitsi ja vaivautui lähestymään, vaikkeivät edes tiedä voisinko juuri heidän pyyntöönsä tarttua, on kirjoittanut minulle viime päivien aikana. Tarjosin apuani viime viikolla, mutten voinut uskoa kuinka moni todella itsestään minulle ilmoitti!

Ja koska niin moni kaipaa apua, ajattelin, että jaan matkan varrella muutamia vinkkejä ja mentoroinnin itsessäni herättämiä ajatuksia kaikille kiinnostuneille. Siis ajatuksia erityisesti siitä, mitä tapahtuu muutoksen matkalla, kun kulkee matkalla toivottuun. 

Olen itse pohtinut viime vuosina paljon juuri tuota viitsimisen ja vaivautumisen ajatusta. Kerta toisensa jälkeen olen itsekin joutunut kampeamaan valtavan korkean kynnyksen yli, joka estää minua lähtemästä ja kokeilemasta.

Kaikesta vaikeinta on viitsiä; vaivautua, ja kaivautua läpi oman laiskuuden, pelkojen. 

Siksi ensimmäinen ajatukseni matkalla toivottuun on:

Tartu, kun on tilaisuus. Viitsi nähdä vähän vaivaa ja nappaa mahdollisuudesta kiinni, kun sellainen on edessäsi – etenkin, jos sitä sinulle tarjottimella työnnetään. Älä mieti liikaa, vaan toimi; senkin uhalla että jokin menee mönkään. Toimeentarttujan roolia ei kukaan toinen puolestasi pelaa, mutta kun vain itse vaivautuu ottamaan otteen, ensimmäisen askeleen, alkaa tapahtua.

Ajattelen, että ensimmäinen askel matkalla toivottuun on viitsiä. Yksinkertaisesti vain vaivautua vähän, ja antaa itselleen mahdollisuus välittämättä seurauksista tai pelkäämättä tuloksia.

Yhtä aikaa ihan järkyttävän helppoa ja kamalan vaikeaa. Mutta kuinka monta mahdollisuutta sitä menettääkään, jos ei edes vaivaudu?

Kuvassa pääsiäistunnelmiani. Kävin korkkaamassa mökkikauden.

Ps. Pidän hakua mentorointiin auki vielä viikonlopun, joten viestejä tulemaan vielä vaan!