Törmäsin katulamppuun kiinnitettyyn ilmoitukseen. Siinä apua koiransa kanssa saanut etsii tuntematonta auttajaansa, jotta voisi kiittää tätä. Hän kertoo, että ilman auttajaa olisi ollut isoissa ongelmissa, eikä ole varma muistiko kiittää tätä laisinkaan tilanteessa. Toivoen viestinsä tavoittavan tuon auttajan, apua saanut henkilö on kiinnittänyt nyt lapun tapahtumapaikan läheiseen venesatamaan.

Muistan itsekin monta tilannetta, jossa apua saadessa, siinä hetkessä hämillään ei tajua kiittää – koska luoja paratkoon usein se, että ylipäänsä joku tarjoaa apuaan on niin uskomaton juttu jo itsessään. Näinhän sen voi myös koettaa tehdä jälkikäteen, yrittämällä etsiä auttajansa.

Mutta uskon, että kiitos näkyy kyllä jo kyseisellä hetkellä, juuri silloin kun apua annetaan, ja että auttajalle kaikista merkityksellisintä on se, että saa auttaa.

Ehkä mahdollisuus antaa apua onkin kiitos jo itsessään? Avun vastaanottaminen ei meille suomalaisille nimittäin ole ihan helppo juttu ja itsestäänselvyys, sillä olemme kasvaneet selviämään kaikesta yksin. Kuinka monta kertaa sitä onkaan sanonut, että ”Ei tarvitse auttaa, selviän kyllä itse”?

Muistan erään hetken, kun maatessani yksin kotonani vammautuneena silloin muutama vuosi sitten eräs ystäväni kävi puolestani kaupassa. Häpeillen heikkouttani kiitin häntä maasta taivaaseen pahoitellen vaivaa, jonka hänelle olin omalla liikuntakyvyttömyydelläni aiheuttanut.

”Oletko ajatellut, että ehkä minä halusinkin auttaa, ettei tämä ole mikään vaiva minulle, vaan tuo minullekin hyvän mielen, kun voin tehdä jotain toiselle?”, hän kysyi.

Niin, enpä ollut, sillä olin vain aina ajatellut, ettei minusta saa olla vaivaa kellekään ja että kaikesta täytyy selvitä yksin.

Ehkä meidän pitäisi antaa toistemme tarjota apuaan? Ehkä meidän pitäisi pyytää apua useammin? Ehkä silloin kokisimme molemminpuolisen kiitollisuuden?