Arkistojen aarre: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

Iltalehteen on tulossa juttu, johon minua haastateltiin. Se kertoo yksin elävien ihmisten taloudesta ja sen loukuista. Linkkaan jutun blogiini vielä myöhemmin, kun saan sen printtiversiona käsiini tai kun se julkaistaan netissä.

Tiedän, että tämä aihe kiinnostaa monia, ja etenkin kun omalla nimellään tällaisessa jutussa esiintyy, moni saattaa ajautua bloginikin ääreen. Tervetuloa! Lehtijutut ovat aina näkökulmaltaan rajattuja, ja siitä syystä haluan vielä avata tarinaa vähän enemmän täällä, sillä se lienee kiinnostava monelle. Edelleenkään ei tunnu helpolta lukea nimensä yhteydessä esimerkiksi sanoja ”sossun luukku”, mutta kun tämä teema elämääni tupsahti ja huomasin miten vaikea siitä on monelle puhua ja miten vähän siitä puhutaan, tiesin, että minun tärkeä tehtäväni on toimia kasvona aiheelle.

En taida olla yksin?

Tämän blogitekstin ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” kirjoitin jo vuosi sitten, kun Kodin Kuvalehdessä ilmestyi edellinen haastatteluni tästä aiheesta otsikolla ”Naisella täytyy olla omat rahat”.

Lue alta millainen minun tarinani on…

 


RAHA, NAINEN JA PARISUHDE – NÄIN MINULLE KÄVI KUN ELIN MIEHEN RAHOILLA
(Teksti julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että päästää tilanteensa tuollaiseksi?”

Palaute.

Kodin Kuvalehden haastattelun jälkeen ajatuksia on sadellut. Minulta pyydettiin näkemystä naiseen ja rahaan ja juttu tuli ulos eilen.

Koska se kuitenkin kertoo ajatukseni lyhyessä muodossa, ajattelin, että tähän kysymykseen tyhmyydestä minä vastaan kertomalla sen, kuinka ihminen päästi tilanteensa tällaiseksi. Selitysvelvollinen en ole elämästäni kenellekään, mutta koska minulle on annettu riittävä rokeus rehellisyyteen ja kyky kiteyttää kokemuksia toisia koskettavalla tavalla, haluan antaa kokemastani tämän opin sinulle.

* * *

VIISI VUOTTA SITTEN, aika lailla juuri näihin aikoihin, voimani alkoivat hiipua. Oli ollut jo pitkään sairastelua, kaikenlaista kummallista, juoksua sairaaloissa ja haasteita viestintäyritykseni kanssa. Oli suuri ylpeys ja tahto näyttää; tästä firmasta tulee kova juttu ja minusta tiukka bisnesmimmi. Jokin oli kuitenkin vialla ja se vaivasi päätäni. Pitkään aikaan en osannut sanoittaa ongelmaani, mutta jossain vaiheessa aloin lopulta ymmärtää: suurin lastini oli yritys, jota yritin raahata rinnallani. Kovin kipuni olikin yhtäkkiä se, joka kerran oli ollut suurin unelmani.

Seurasi nopeaa toimintaa, pohdintoja ja järjestelyjä. Pari kuukautta myöhemmin päädyin ratkaisuun, jossa siirsin osakkeeni yhtiökumppanille nimellisellä kauppahinnalla – firmalla kun ei suurta arvoa katsottu siinä kohtaa olevan. Toisin kuin usein ajatellaan, aina yrittäjä ei tule rikkaaksi yritysmyynnillä. Olin painanut monta vuotta kohti unelmaani, vähin korvauksin silloinkin, joten säästöjä ei ollut.

Mutta muitakaan vaihtoehtoja en enää nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni hyppäsin tyhjään vailla tietoa mitä seuraavaksi tekisin; ehkä onnellisenkin tietämättömänä, että tällaisia tilanteita tulisi vielä tarinassani riittämään.

Jatkoin töitä itsenäisenä yrittäjänä ja aloin saada hyvin työkeikkaa. Sain rahaa ihan ok ja pärjäsin.

 

YRITYKSEN TAAKSEJÄTTÄMISEN JOHDOSTA minussa vapautui erilaisia energioita: yksi niistä suuntautui yllättävään rakkauteen. Niinhän siinä kävi, että ratkastua pätkähdin mieheen, joka oli muuttamassa Ruotsiin oman työnsä takia. Olimme aikeissa kaukosuhteeseen, kunnes hän eräänä kesäpäivänä pudotti pommin ja kysyi minua muuttamaan mukaansa. Viikon verran pohdin töitäni, tulevaisuuttani, rahojani, kaikkea mahdollista, ja päätin lopulta antaa yllättävälle tilanteelle mahdollisuuden.

Minä muuttaisin Ruotsiin!

Ihanaa alkuhuumaa uudessa rakkaudessa ja kotikaupungissa. Rahat riittivät ja tein vielä työkeikkaa Suomeenkin. Onneksi sain nopeasti ensimäisen työpaikkani Ruotsissa. Työ oli osa-aikaista, koulutustani vastaamatonta ja kotoa käsin tehtävää, mutta parempi kuin ei mitään. Olin onnellinen, sillä tämä oli alkuni ruotsalaiseen yhteiskuntaan sulautumisessa.

Siitä se kierre kai kuitenkin sitten vähitellen alkoi. Arjessamme tapahtui joitakin yllättäviä asioita, joissa tein valinnan auttaa miestäni ja viivyttää oman työn etsimistä. Oli minulla muutama oma raha silloin tällöin, mutta muuten elettiin paljon toisen pussilla. Raha oli päivittäinen puristuksen aihe päässäni ja se alkoi myös vaikuttaa suhteeseen.

Minulle tilanne loi valtavan altavastaajan aseman vieläpä kun elettiin maailmassa, jossa perheen toinen osapuoli oli kaikessa tärkein työnsä takia. Minä en ollut meidän kaksikosta niin merkityksellinen ja hyväksyin sen, sillä ajattelin asian olevan väliaikaista ja uskoin suhteemme mahdollisuuksiin. Aloin ajatella myös lastenteon mahdollisuutta, olisihan ollut siihen oivallinen aika, mutta… noh, siihen ei lopulta ollutkaan niin oivallinen monesta eri syystä.

Mestoilla kotikaupungissani Ruotsissa kesällä 2013 😀

 

PAINUIN PÄIVITTÄIN PIENEMMÄKSI ja pienemmäksi. Elintilani kapeni, sillä en voinut esimerkiksi harrastaa omin rahoin. Uusi maailma, jossa elimme, ei ollut minun. Minulla ei ollut omia ystäviä, ei kannustavia tai ylösnostavia voimia, tukea, koulutustani ja kokemustanivastaamaton osa-aikainen ja vieläpä kotoa tehty. Aloin itsekin taantua, vaikka yritin kaikkeni (olen täälläki jakanut kanssasi esim. kokemuksiani työnhausta Ruotsissa). En kertonut tilanteestani kenellekään. Miehen ollessa usein työmatkoilla minä istuin kotona ja pläräsin Ruotsin työvoimaviranomaisen työtarjouksia. Pohdin Suomeen paluutakin ja vaihtoehtoja järjestää elämämme uudella tavalla. Totesimme kuitenkin haluavamme asua samassa paikassa.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli yllättävä ero, monelta osin varmasti tästäkin tilanteesta johtuen, joka romutti kaiken. Tulin takaisin Suomeen nopeasti rahattomana, kodittomana ja työttömänä. Aloin kursia elämää kasaan pienin paloin vanhempieni tukemana.

Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssasi tässä blogissakin.

Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa lokakuussa 2013

 

KAIKEN ON TÄYTYNYT TAPAHTUA, jotta voin istua nyt tässä ja kirjoittaa sinulle tänään näin, vastausta kysymykseen siitä kuinka tyhmä ihminen on, kun päästää tilanteensa tällaiseksi.

En minä siihen osaa vastata, sillä en ajattele olevani tai olleeni tyhmä. Ehkä olennaisempi kysymys on se, kuinka viisas ihmisestä tulee, kun antaa itsensä oppia kokemastaan ja kuinka hän voi kokemuksiaan muille esimerkkinä jakaa?

Ehkä joitakin asioita olisin voinut harkita tarkemmin, ehkä en. Jokainen valintani on omani, ei kenekään muun. Uskon, että kussakin elämämme vaiheessa teemme päätökset tilanteen mukaisin resurssein ja kyvyin, tiedoilla ja näkemyksillä, jotka meillä siinä hetkessä on. Ei voi kuin oppia ja yrittää taas olla niiden oppien avulla paras mahdollinen versio itsestään.

Tekemäni päätökset vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti. Matkan varrella olen tehnyt uusia tietoisia uraani liittyviä valintoja, jotka ovat tarkoittaneet, että taloudellista kestokykyäni koetellaan varmasti vielä hetken. Mutta, kuten kerroin pari viikkoa sitten, uusimpaan yllätykseen, onnettomuuteen, joka taas haastaa tilanteeni, en ollut osannut varautua. Suurimmalta osin tämäkin hetkellinen kriisini konkretisoituu taloudessa.

 

OLEN HÄVENNYT TILANNETTANI JA ELÄMÄÄNI varmasti tuhansia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Minulle valintani ovat maksaneet paljon ja tulevat vielä maksamaan. Mutta silti uskon, että hienot ajat ovat edessä.

Kokemukseni on muuttanut suhtautumisen rahaan täysin. Ennen raha oli suurin pelkoni, nyt opettelen päivittäin kohtaamaan rahan pelinappulana, asiana, jota kyllä maailmassa on, ja joka kyllä minunkin laariini vielä napsahtaa kunhan teen oikeita asioita. Oikeat asiat ovat itseensä uskominen, mutta myös suunnittelu. Minä olen hakenut neuvoja mm. talosvalmentajalta. Muutos on tapahtunut myös arvoissani: enää raha ei ole minulle jumala, vaan se on tarpeellinen ja hyvä kaveri, kunhan siihen osaa suhtautua oikein ja puhua siitä oikeilla sanoin.

Sitä meidän pitäisi tehdä, naistenkin, että puhuisimme rahasta ja jakaisimme kokemuksiamme.

Tämä kuva on eräästä aiemmasta tekstistäni, sopi jotenkin tähän kirjoitukseen.

 

PARISUHTEESTA MINÄ OPIN sen, että suhteen on (kun meillä länsimaissa on mahdollista) perustuttava aina tasapainoon. En puhu tasa-arvostakaan, vaan tasaPAINOSTA monessa eri osa-alueessa. Ja jos rahassa on suuri epätasapaino, että toinen on toisen alla, kontrollissakin (sillä sitäkin toisen rahoilla eläminen voi tarkoittaa), syö tämä aina toisen vapautta. Ja koska elämä on arvaamaton, kun nämä asiat on yhdessä ääneen todettu ja sunniteltu, voi luottaa, että minkä tahansa käänteen tapahtuessa selviää aina omille jaloilleen. Elämässä on toki aina vaiheita, joissa joskus luonnollisesti ollaan enemmän toisen varassa, sehän on luonnollista. Mutta se ei saa olla pysyvä tila.

Enkä ikinä enää anna itseni kenenkään toisen rahojen varaan. Oltuani sinkku kohta kolme vuotta, uuden parisuhteen syntymisen mahdollisuuteen tilanteeni ja kokemukseni vaikuttaa suuresti. En koe olevani vielä valmis, sillä en ole riittävällä tavalla omilla jaloillani. Oma ajatushan tämä vain on, mutta minulle kovin todellinen. En halua, uskalla (mikä ikinä se oikea motiivi onkaan) avautua uudelle, ennen kuin tunnen itseni vahvemmaksi taloudellisesti.

 

EN OLE SELVINNYT ihan vielä. Olen etsinyt omia jalkojani pitkään, juuri nyt aivan kirjaimellisestikin, oi elämän ihanaa ironiaa.

Suurin oppini kaikesta on se, että elämä on arvaamaton, ja siksi meistä jokaisen on varauduttava selviämään aivan yksin. Apua saa pyytää ja sitä tulee ottaa vastaan sekä antaa muille, mutta lopulta me nousemme vain omin voimin.

 

Oletko kokenut jotain vastaavaa kuin minä?  Miten sinä ajattelet rahasta ja parisuhteesta? Mies! Mitä sinä ajattelet?

Näitä rantoja minä rakastin ja kaipaan kovasti edelleen. Tähän pieneen lounas-ruotsalaiseen kaupunkiin sydämeni jäi ja pidin siellä asumisesta, vaikka harmillisesti elämä siellä ei lopulta onnistuntukaan. Kuva elokuulta 2013.

 

Kirjoituksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä lisää.

Rikasta viikonloppua sinulle, ystäväni! Muistathan, että elämä on suurinta rikkautta. Rahaa tarvitaan, ja sen puute tekee onnettomaksi. Mutta mitään ongelmia se ei lopulta ratkaise.

/Äm, joka muistuttaa vielä, että tämäkin kertomus koskettaa vain minua, omia kokemuksiani ja elämääni, ei tarinan muita osapuolia.

 

Ps. sinisten linkkien takana tarinoita tässä lyhyesti nostamieni tapahtumien takaa

Mainokset

Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä – suosittu MaiLife-tarina nyt videolla

On aika aikuisten satutunnin!
Millaista on elämä kalatehtaalla? Koska minulta edelleen kysellään tasaisin väliajoin apua Norjaan kalatöihin menemisessä, paljastan nyt kaiken siitä mitä kalatehtaan salattu elämä on.
Tämä tarinahan on tuttu MaiLifesta parin vuoden takaa, nyt se saa uuden muodon videolla…

 

Ja täällä MaiLifessa 27.11.2014 julkaistu tarina kalatehtaan kauhuista

 

Marraskuun merkillinen mekkala

Minulla on ollut viime vuosina siitä jännä elämä, että olen kokenut monta pysähtymisen hetkeä. Jostain syystä marraskuu on ollut näille pysähdyksille merkityksellinen näyttämö. Tunnustettakoon: viime päinä olen suorastaan välillä hakannut päätä seinään ja koettanut ymmärtää miksi olen taas pysäytetty itseni äärelle neljän seinän sisälle. Poikkeuksena aiemmille pysähdyksilleni, nyt en itse voi päättää pysähdykseni tahtia tai mahtia, vaan on vain antauduttava… niin, en edes oikeastaan tiedä mille tässä täytyy antautua: omalle fysiikalleen vai jollekin vieläkin suuremmalle.

Tämä marraskuu on merkillinen. Täynnä suurta hiljaisuutta ja samalla kovinta mekkalaa. Polvivammani tuntuu joka toinen päivä hienoimmalta siunaukselta ja joka toinen polttavimmalta helvetiltä. Olen ollut pääsääntöisesti vankina neljän seinän sisällä kahdeksan viikkoa eikä loppua näy. Aikainen talvi yllätti. Haluaisin ulos, mutta enpä juuri sinne yksin kykene menemään. Kyllähän minä tiedän, että kaikessa rankkuudessaan tämä on paras elämänkoulu, jonka voin saada, ja että kaikki viime vuosien tapahtumat (polven tilanteen ja fysiikkani pettämisen ollessa vain kirsikka kakun päällä) tulevat tuottamaan minulle vielä jotain sellaista, mitä kenelläkään muulla ei ole. Että tämänkin marraskuun merkillisen mekkalan minä käännän joskus parhaimmaksi pääomakseni.

 

MUISTATKO, KUN TASAN KAKSI vuotta sitten kerroin silloisesta marraskuun mekkalastani. Silloin minä päätin sulkeutua päiväksi yksin pohjois-norjalaiseen kotimökkiini ja kuunnella mekkalaa mielessäni. Muistin tämän kirjoituksen, kun kerroin sinulle muutamia viikkoja sitten yhdestä päivästä tämän hetkistä elämääni näin.

Tänään haluan nostaa esiin tuon kertomuksen luettavaksesi uudelleen. Ehkä se juuri se saa sinut pysähtymään tänään?

Lukiessani omaa kertomustani kahden vuoden takaa minä pysähdyin tänään miettimään mikä on muuttunut näinä vuosina? Onko oikeastaan mikään lopulta muuttunut?

 

Millainen sinun marraskuun mekkalasi on nyt? Millainen se oli kaksi vuotta sitten? Olisitko voinut kuvitella, että elämäsi olisikin nyt näin? Että elämä voisi olla näinkin merkillistä? Millainen pääoma tästä mekkalasta sinulle syntyy?

 

* * *

MARRASKUUN MEKKALA
(julkaistu MaiLifessa 3.11.2014)

Kello 8.02

Huoltoaseman autopesu on yksi maailman mielenkiintoisimmista ja hienoimmista paikoista. Jo pienestä pitäen olen rakastanut sitä tunnelmaa, kun istuu sisällä autossa autopesussa. Kun värikkäät harjat pyörivät auton ympärillä ja joka puolelta kuuluu hurinaa. Olen aina tuntenut olevani turvassa autopesussa. Pienten seinien sisällä maailman tuulten pauhatessa ulkopuolella.

Kello 8.03

Olen maannut sängyssä hereillä jo pitkään. Painepesurisade pyyhkii kattoa. Kun painan silmät kiinni oikein tiukkaan ja antaudun äänelle, on kuin olisi autopesussa. Palaan mielessäni lapsuuteen. Esson autopesuun. Nyt tuntuu samalta. Nyt kuulostaa samalta. Nousen laiskasti sängystä ja huomaan, että juuri nyt maailma ympärilläni näyttääkin aivan samalta kuin autopesussa. Harmaata. Pimeää.

Kello 8.05

Pesen hampaat. Koira käpertyy yhä pienemmälle rullalle sohvalla. Se ei näytä haluavan minnekään, vaikka se pitäisi pissattaa. Keitän kahvia. Ei tuonne sateeseen kukaan halua. Ei varsinkaan tuo minun pikku metsästäjäni. Se on tehty sokerista. Neiti, vaikkei olekaan. Äijää se yrittää esittää, mutta tällaisina hetkinä siitä on äijä kaukana. Painepesurisateella.

Kello 8.15

Syön aamiaista ja päätän: tänään minun on oltava yksin. Hassu, mutta hyvin vahva tunne. Että on linnoittauduttava näiden seinien sisälle ja seurattava, mitä sielunmaisemassani tapahtuu, kun ulkona myrskyää. Tänään leikin, että istun yksin autossa autopesussa.

Rullaan Facebookin ylös ja alas, katson Twitteristä ja Hesarista tuoreimmat ja huokaan.

IMG_8275

Kello 9.30

Raahaan koiran ulos. Se suostuu kulkemaan muutaman kymmenen metrin matkan. Juuri sen verran, että saan kuvattua takapihaltani kohoavan Nato-vuoren vartta laskeutuvan sadepilven. Kohta rysähtää. Tulee mieleen vaihto-oppilasvuosi Las Vegasissa. Sielläkin vuoret toimivat sateen sääntelijöinä. Eihän siellä koskaan satanut, mutta sen kerran vuodessa kun vettä tuli, tuntui, että taivas rysähti päälle kerralla. Vuoret keräsivät kaikki pilvet taakseen ja kun paine kasvoi liian suureksi, ne räjähtivät.

IMG_8285

Kello 9.54

Tajuan, että keittiön ikkunan verhot ovat kiinni. Ne on avattava. Nyt on saatava kaikki mahdollinen valo sisään. Kovin montaa tuntia tuota ei ole enää tarjolla.

Kotka on taas kukkulallaan! Ryntään hakemaan kameraa ja otan kotkasta ainakin sata kuvaa ikkunan läpi. Ei onnistu, vaikka kuinka zoomaan. Kotka näyttää pieneltä kökkeröltä. Tuijotan sitä ja sen ympärillä pyöriviä lokkeja huumaantuneena. Nuo kaverit ne eivät hellitä rankimmallakaan sateella. Minulla on hirveä hinku ymmärtää luontoa paremmin. Joka päivä huumaannun siitä ja villeistä eläimistä yhä enemmän.

IMG_6771

Kotieläimiin mittani on suhteellisen täysi. Kello on 10.01 ja Hermanni pesee itseään. Taas! Siihen menee hermo. Hirveä ääni kun se litkuttaa ja lutkuttaa koipiaan. Päätäni särkee. Kaaduin pari päivää sitten liukkaissa portaissa aika hurjasti ja sain lievän aivotärähdyksen. Sellaisen riittävän kovan tällin, että muutaman päivän ajan on särkenyt päätä ja etonut. Ja kaikki pienet rasahdukset ovat kuuluneet kymmenkertaisina korvissani. Kuten naapurissa asuvien latvialaisten rakennusmiesten musiikin pauhe. Basso, joka paukuttaa pitkin yötä.

Täällä on aikaa havainnoida. Tehdä tarkkoja huomioita pienistä asioista. Tuntuu kuin aistini olisivat jo parissa viikossa terävöityneet valtavasti. Täällä olen koko ajan valppaana. Impulsseja tulee vastaan niin valtavia määriä, että ne kantautuvat uniin asti. En tiedä olenko koskaan uneksinut näin paljon. Mielikuvitus jyllää koko ajan ja päässä syntyy valtava määrä tarinoita. Syntyisi enemmänkin, jos tämä ärsyttävä päänsärky laantuisi.

Kello 10.30

Tunteetkin tuntuvat terävöityneen ja moninkertaistuneen täällä ollessani.

Sytytän kynttilöitä.

Se lähti siitä kävelystä aallonmurtajalla. Auringonlaskusta ja sen jälkeen taivaalle kohonneista revontulista. Läheisyydenkaipuu. Käsittämätöntä. Se on kova. Nämä ovat juuri niitä hetkiä. Kun hämärtää ja kynttilät sytytetään. Niitä pikkuruisia lämpimiä tuokioita, jotka kuuluu jakaa rakkaimman kanssa. Miltä tuntuisi, jos olisi jollekin aidosti merkityksellinen ja rakastettu? Että saisi jakaa jotain toisen kanssa? Että toinen ei vain haluaisi itselleen jotain jakamatta aidosti mitään? Sitä ei ole tapahtunut vuosiin. Ja sitä kaipuuta ei näköjään pääse karkuun.

Sieltä se taas napsahti.

Napsahti kysymys elämän tarkoituksesta. Se ei jätä rauhaan. Miksi asiat tapahtuvat kuten ne tapahtuvat? Mitä minä oikeastaan etsin? Etsinkö mitään? Miksi sitten en saa rauhaa tässä?

Kello 10.59

Vuoret ovat hävinneet horisontista. Välillä horisontti häviää elämässäkin. Hyi. En halua toistaa klisheitä. Hitto kun sitä osaisi kirjoittaa jotain omaperäistä ja mielenkiintoista. Osaisi kätkeä sanoihin tunteen ja kokemuksen.

Kello 11.08

Huono tuuli valtaa minut yhtäkkiä. Veri ei kierrä. En saa happea. Avaan keittiön ikkunan. Ilma humahtaa sisään. Lihakset ovat jumissa korvista varpaisiin. Kiroilen ja venyttelen. Sade suhisee tasaisesti. Aallot lyövät rantakivikkoon yhä kovempaa. Kotka sojottaa paikoillaan. Suhteellisen vähän sekään näyttää olevan kiinnostunut. Mistään.

Miksi kukaan ei laita viestiä? Miksi kukaan ei kiinnostu minusta? Minä olen perhana yksin täällä mökissä höperöitymässä kun kaikki muut siellä viilettävät kiireisenä pitkin kaupunkien katuja. Miten kiire minulla olisi jos olisin siellä? Olisinko minä onnellisempi jos kiitäisin niitä myös? Olisinko tärkeämpi jos kiitäisin siellä? Tarvitsisitko joku minua sitten enemmän?

Kotka vaihtoi paikkaa kukkulalla. Ihan kuin se olisi arvannut mitä siitä ajattelen.

Minä haluaisin olla merkityksellinen ja tarvittu, mutta… niin, en ole. Kyllä se maailma pyörii ilman minua sujuvasti.

Miksi tarvitsen huomiotasi niin paljon? Miksi minä haluan olla kiinnostava ja tarvittu? Eikö riitä, että olen tässä nyt itseni kanssa? Enkö riitä itselleni, vaikka muuta huutelen? Että kyllä minä yksin pärjään. Miksi tarvitsee olla koko ajan näkyvillä?

IMG_6785

Kello 12.06

Plärään taas Facebookia. Siellä ei tapahdu mitään, mikään siellä oleva ei kiinnosta minua. Hyvin olen kyllä viime päivät pysynyt kärryillä siitä mikä sielä puhuttaa. KAIKKI ovat olleet hurjiksi hahmoiksi pukeutuneina Halloween-juhlissa, Kissi Vähä-Hiilari on kohta Suomen kuningatar ja seuraavaksi Elastinen rokkaa stadionin, niin vuolaita kyynelmeriä Suomi vuodattaa. Ja kyneleet näyttävät valuvan tänään erityisesti, kun kaikkien naapureiden tienestit on julkistettu.

Suuri osa Facebooktuttavuuksistani on bisnesporukkaa. Puhutaan johtamisesta, somesta, markkinoinnista, myynnistä, yrittämisestä. Vielä muutama marraskuu taaksepäin olen ollut tuossa maailmassa ja hehkunut noita samoja asioita, mutta nyt kun katson keskustelua, näyttää siltä kuin kaikki toistaisi vain samaa. Onko maailma todella noin yksinkertainen? Vai olenko minä niin kaukana? Ja yksinkertainen.

Minulla ei ole televisiota. Nettikin takkuilee, läppärin pitää olla juuri oikeassa kohdassa keittiön pöytää, jotta yhteys on auki. Puhelin ei toimi ollenkaan. Wifiin sen saa kun tuulet ovat oikeat.

Päätän, että tämän yksinäisyyskirjoituksen jälkeen en postaa enää hetkeen mitään Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin. Mitä järkeä! Ehkä se on vähän marttyyriuttakin. Ketä minä nyt niin paljon kiinnostaisin, kun ei minulla ole mitään sanottavaa?

Kello 13.15

Nyt tuulee oikeaan suuntaan sillä kännykän WhatsApp piippaa. Raskaana oleva ystäväni lähettää ultraäänikuvan katkaravun näköisestä ötökästä. Kyyneleet nousevat silmiini. Olen onnellinen. Onnellinen, vaikka elämäntarkoitusmonsteri hyppää taas silmilleni. Ihan kuin se vähän nauraisi.

En halua nyt käsitellä tätä ajatusta. Avaan Yle Areenasta uuden suomalaisen sairaalasarjan toisen jakson. Muutaman erä- ja luontoaiheisen ohjelman sekä Imettäjät-sarjan lisäksi se on ainoita Suomen ohjelmia, joita netissä pystyn katsomaan maa-asetusten takia.

”Mut tiedätsä, mitä jos tää on nyt se mun viimeinen mahdollisuus? Nonni, nyt menee sitten hyvä äitiaines hukkaan”, sarjan ensimmäisessä kohtauksessa sanotaan.

Kyllä se monsteri nauraa. Suhteellisen kovaa. Minäkin hymähdän osuvalle sattumalle ja siirrän nopeasti huomioni eroottissävytteiseen kurkunpääleikkauskohtaukseen.

Kello 13.30

Valmistan lounasta. Tätä olen odottanut aamiaisesta asti. Välissä söin omenan. Ja suklaata. Ja leipää. Voisin syödä mitä tahansa ja koko ajan. Nämä pari Norjassa vietettyä viikkoa olen syönyt, syönyt ja syönyt. En tiedä tarvitsenko todella kaiken tämän energian?

Myrsky kalastajakylässä näyttää tarkoittavan sitä, että joko sitä juo ölsseniä tai sitten sitä syö koko ajan. Minä olen valinnut jälkimmäisen. Ihan kaikki purtava menee tähän viemäriin. Suklaata on kulunut varmaan monta kiloa. Päätin, etten enää osta maitosuklaata. Vain yli 70-prosenttinen tumma suklaa on ookoo. Syön puoli levyä tummaa suklaata kahvin kanssa. Tekisi mieli joulutorttua.

IMG_6803

Kello 14.30

Muistan, että sain lainaan kiikarit. Juoksen hakemaan ne makuuhuoneesta ja suuntaan kakkulat kohti kotkaa. Kuin taikaiskusta samalla hetkellä kukkulalle lehahtaa toinen kotka. Siinä ne kököttävät nyt vierekkäin. Ovat vain, kunnes toinen kotka ponnahtaa lentoon. Se kaartelee taivaalla ja saa kaikki lokit ja varikset pyrähtämään liikkeelle. Tuijotan lintujen tanssia taivaalla lumoutuneena. Pitkään. En olisi ikinä uskonut pääseväni näkemään tällaista.

Haluan nähdä lisää villejä eläimiä.

Kello 15.10

Päivä on koostunut pääsääntöisesti ikkunoista ulos tuijottelusta. Ei tämä yksin oleminen ole yhtään kamalaa. Eikä tässä ole oikeastaan mitään muutakaan kamalaa. Mutta nyt tuntuu, että sanat loppuvat. Että tätä ei voi kuvata. Sanoin tai valokuvin. Haluaisin vain, että istuisit tässä kanssani, ihan hiljaa, sanomatta mitään ja seuraisit kuinka tuuli yltyy, myrsky voimistuu, ja sadapisarat muuttuvat yhä piiskaavammiksi samalla kun päivä alkaa hiljalleen pimentyä. Tämän hienompaa elämystä saa hakea. Luonnon voimia kauniimpaa ei ole. Voi kun me muistaisimme sen vähän useammin.

Mitähän teet juuri nyt? Suunnittelet kohta töistä lähtemistä? Ruokakauppaa? Illan harrastuksia? Jatkuuko kiireesi?

Täällä ei ole kiire minnekään.

Millainen on sinun marraskuun mekkalasi? Tällainen on minun.

Kello 15.50

Huh, miten upea tunne on raukea kaipuu. En tiedä mitä kaipaan, mutta kaihoa tunnen aina tällaisella säällä.

Yritän ottaa päiväunet, mutta en saa nukuttua. Mielessä pyörii joku ajatuksen aihio. Tuuli voimistuu voimistumistaan eikä kotkakaan ole ollut enää pitkään aikaan kukkulallaan.

Miten kaukana maailmamme ovatkaan? Yritän palata ajatuksissani johonkin kiireiseen marraskuuhun vuosien taakse. Tajuan, että en viettänyt Suomessa marraskuuta kolmeen vuoteen. Viimeiset kaksi on mennyt Ruotsissa, nyt tämä täällä. Olen ollut kiertolainen, joka on vähän hukannut kosketuksen marraskuun mekkalaan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Mietin vain miksi näin on ollut. Kolme marraskuuta taaksepäin elämä oli aivan toisenlaista. Jännää miten kaikki muuttuu. Minä tiedän, että enää ei tule sellaisia marraskuita. Viimeiset vuodet ovat hioneet esiin jotain uutta. Mitä? En tiedä vielä. Mutta toivon.

Mitä sinä toivot nyt? MItä toivoit kolme marraskuuta taaksepäin? Missä sinä olet nyt?

Kello 16.00

Minä olen nyt jääkaapilla.

Kello 16.02

Minä syön leipää ja juon omenamehua. Rakas, susta on tullut läski. Syöppö!

Ei haittaa. Täällä prioriteetit menevät uusiksi. Kohta myrsky hajottaa ikkunat. Alkaa jo huolestuttaa, kun kalastajat eivät pääse merelle. Miten he tulevat toimeen ilman saalista? Minultakin loppuu kohta rahat.

Kello 16.06

Otan vielä jogurttia ja mysliä. Omenahillolla. Syödään nyt, kun vielä rahaa on.

Kello 16.11

Vähän vielä salmiakkia. Sitäkin on pakko syödä kun sitä vielä on. Illalla on takuuvarma närästys. Ja nyt on täysi myräkkä. Tuulta 20 metriä sekunnissa. Kuuntelen jazzia. Kaunista saksofonia. Tuijotan kynttilän liekkiä. Nyt viimeistään tarvittaisiin se kainalo tähän. Nappaan koiran syliin ja rutistan kovaa.

Kolme marraskuuta tästä eteenpäin. Hauska leikkiä ajatuksella: missä olen silloin? Näkymä sinne on yhtä hämärän peitossa kuin maisema nyt. Hyvä niin.

Kello 17.30

Herään. Nukahdin. Yritin lukea kirjaa. Myrskyluoto-trilogiaa, jonka sain äidiltä. Nyt on pikkopimeää. Tulee jo tuossa puoli viiden aikaan. Koira pitäisi käyttää taas ulkona, mutta en uskalla lähteä. Tuuli on taas koventunut. Sisällä alkaa olla kylmä, ikkunat päästävät läpi. Pää on unen jäljiltä kirkkaampi, mutta ajatuksia siellä ei juuri liiku. Ehkä on hyvä niin. Yksinäisyys sopii minulle. Tavallaan. Ainoastaan tuon ruoan syömisen takia se ei sovi. Maha on sekaisin.

Kello 18.12

Autopesussa aina mietin, miten kävisi jos auton oven avaisi kesken pesun. Monta kertaa olen meinannut kokeilla, mutta rohkeus ei ole riittänyt. Mutta nyt avaan kodin ulko-oven ja luulen heti tietäväni miltä autopesussa auton oven avaaminen tuntuisi. Kastun läpimäräksi saman tien. Tuuli meinaa kaataa minut ja nostaa koiran ilmaan. Kaikkialla humisee. Jännää. Täällä en ole pelännyt kertaakaan. En pimeydessä, en tuulessa. En kulkiessani yksin. Koko ajan tuntuu kuin olisi auton sisällä autopesussa. Turvassa.

Käymme hakemassa postin. Siellä on kirje, jossa lukee ”Finne Maija”. ENSIMMÄINEN RAKKAUSKIRJE!? Tulemme nopeasti takaisin sisälle. Revin kirjekuoren auki.

FullSizeRender

Kello 18.31

Kuinkakohan kauan jaksan näin? Että elän tällä tavalla? Onneksi siihen ei tarvitse tänään saada vastausta. Parempi on antaa ajan näyttää.

Kello 19.00

Iltaa kohti ajatusvirta on hidastunut. Yksinäisyyskokeeni on ehkä tehnyt tehtävänsä. Rauhoittanut! Nyt vaan tuijotan rauhassa päivän mittaan kirjoittamaani tekstiä ja mietin, miten se oikeastaan syntyi. Miten juuri nämä ajatukset nousivat esiin tämän päivän aikana?

Tässä vaiheessa päivää alan aina suunnitella nukkumaanmenoa. Kun kello lyö 21, olen jo nukkumassa. Niin on mennyt päivieni virta. Aikaa on niin paljon päivällä, ettei sitä turhaan tarvitse yöhön venyttää. Tämän haluan muistaa sitten kun elämä on taas toisella mallilla. Kun on niin kiire, ettei ehdi nukkuakaan.

Nyt ehtii.

Vähänpä voimme tietää jos emme avaudu

”Hurjaa. Kuinka vähän kukaan voikaan tietää ihmisen arjesta, jos sitä ei jaa. Kiitos kun avasit. Veit ajatukseni vuosien taakse, kun ystäväni oli jumissa kämpässään liikkumista rajoittavan vamman takia, kaukana kaukana täältä. Kuinka puhelimessa sanoin hänelle, että nythän sulla on hyvää aikaa kirjoittaa, reflektoida, pysähtyä. Reipastuhan, ei kannata tuntea alakuloa. Vähänpä tiesin, miltä mielessä kokonaisvaltaisesti voi sellainen tilanne tuntua, samantyyppinen tilanne mitä sä käyt läpi. Nyt sain aavistuksen, ja oma asennoitumiseni ystävän epätoivoon tuntuu nyt kohtuuttomalta. Vähänpä tiesin silloin.”

Sain tämän pysäyttävän palautteen nimimerkilta ”niinas” kommentiksi parin viikon takaiseen kirjoitukseeni, ”Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”, jossa kerroin muuttuneesta arjestani. Tänään tuntuu kovin tärkeältä nostaa se esiin sinunkin tarkasteluusi.

Niin. Vähänpä me voimme tietää, jos emme avaudu toisillemme. Siihen minä teitä, rakkaat ystäväni minä haluan esimerkilläni kannustaa – olemaan auki rehellisesti toisten edessä.

”Maailmassa on muutakin kuin se oma pieni todellisuus, jossa päivittäin elää. Se ajatus, se, uskomus, se rakennelma, että tämä minun todellisuuteni on ainoa oikea, ainoa hyväksyttävä ja ainoa mahdollinen. Mutta tuo uskomukseni on nyt murentunut. On niin monta erilaista tapaa elää. Yksi ei ole enemmän totta tai oikein kuin toinen.”

Muistatko kun kirjoitin sinulle noin pari vuotta sitten kertoessani työstäni kalastajanapulaisena Norjassa? Tarinani siitä, Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen ja tuo lainaukseni tekstistä palautui mieleeni, kun pohdin saamaani kommenttia.

 

img_7604b

Perspektiivi, näkökulmat, joita toisillemme päivittäin voimme antaa. Keskustelu, jota voimme yhdessä käydä. Ehkä ne ovatkin syy, miksi me olemme täällä? On niin monta erilaista elämää. Ehkä onnellisin on se, joka voi elää omanlaista elämäänsä uskaltaen antaa siitä palan muillekin? Ehkä vain siten voimme paremmmin ymmärtää toisiamme.

Sillä eikö tärkeintä olekin koettaa ymmärtää ja nähdä toisen elämään, vaikkei aina voisikaan tai olisi samaa mieltä? Ehkä siinä olisi avain paremmalle vuorovaikutukselle ja myötätuntoisemmalle toisen kohtaamiselle?

En tiiä, tälläinen nyt vaan kävi mielessä tänään.

Halutessasi pohtia asiaa tarkemmin, lue nuo kirjoittamani ja tähän tekstiin linkkaamani tekstit ja kerro sitten minulle: millaista elämää sinä elät juuri nyt?

IMG_7822

/Äm, kuvassa kahden vuoden takaa

Arkistojen aarre: ”Ei kyseenalaistusta vaan kannustusta”

Tänään on muuten tyttöjen päivä, tiesitkö? Siksipä onkin ihana palata helmikuuhun ja aikaan, jolloin minäkin pystyin vielä hyppäämään mäkihyppyä. Kirjoitin tuolloin tämän blogipostauksen otsikolla: ”Ei kyseenalaiststa, vaan kannustusta – because I’m a Pikkumäkihyppääjätär”

* * *

””Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”…

Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia…

Tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.”

(Lainaus tekstistä, lue koko juttu täältä!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Tunnelmia helmikuisista Salpausselän kisoista. 

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Hei sinä, tyttö tai poika: mihin sinä pystyt juuri tänään? Ketä voisit tänään kannustaa? Minä koetan tänään pystyä pystymään pystyssä, mutta sitäkin enemmän kannustan sinua – rokkaa sä tänään ja kovaa!

* * *

Henkilökohtaisella tasolla ja tästä vammaiselämäni näkökulmasta on pakko sanoa, että olipa mielenkiintoista myös lukea omia motivaatiosanojani; viime päivinä kuin omat unelmani ja tavoitteeni sekä niiden horjuminen loukkaantumiseni takia on ollut isosti pinnalla oleva aihe. Et varmasti yhtään ihmety kun sanon, että snadisti on myös ottanut päähän se voima, jolla tämä tilanne on horjuttanut omaa uskoani omiin kykyihini.

Mutta ehkä juuri siksihän meille ehkä matkan varrelle näitä asetetaan – että joutuisimme hetkittäin pysähtymään pohtimaan unelmiemme ydintä ja kirkastamaan sitä edelleen. Kun joutuu riisumaan kaiken turhan hössötyksen pois, kun ei ole voimia mihinkään ylimääräiseen tai turhaan, suuntaa täytyy punnita. Minä olen ainakin viime päivinä taas piirun verran varmempi siitä, että tie, jolla olen, on aivan oikea. Esteistä viis!

haastehyppy.jpg-large

Oi ihana helmikuu ja jalat, jotka kantavat! 

 

/Ämmä, joka rokkaa nyt itsensä polven aamujumpalle, jotta se kohta olisi taas mäkihyppykunnossa

Blogin parhaimmat nyt MaiLifessa!

Tadaa! Tutkimustyö MaiLifen historiaan on nyt tehty. Olen kirjoitanut tätä opusta varsinaisella pieteetillä – niin paljon tekstejä ja videoita on syntynyt, että käydessäni läpi blogitekstejäni en ole voinut kuin huoahtaa ihmetyksestä. Ja vaikka itse sanonkin, myös ylpeydestä. Ehkä se on se suomalaisen nöyrä vaatimattomuus, joka vähän minua jarruttelee, mutta siitä huolimatta: onpa tullut kerrottua hienoja tarinoita ja tehtyä uskomattomia oivalluksia. Tänään olen kiitollinen tästä ilmaisun lahjasta, joka minulle on suotu!

MaiLifeen on rakentunut yksi pieni elämä, ihan tavallinen sellainen, vaikka on siihen kyllä mahtunut jos jonkinlaista käännettä. Sinä, joka olet kulkenut mukanani kulkenut koko tämän ajan, olet kyllä välillä päässyt todistamaan varsinaista saippuaoopperaa. Eikä sille näy loppua tulevan…

Mutta nyt; nyt minä olen koonnut joukon blogini parhaimmistoa yhteen paikkaan, jotta pääsisit helpommin hienoimpien tuotosteni äärelle. Katsopa tästä kuvasta, mistä ne teemoitetusti löydät:

Blogin parhaimmat

Näin. Ja ei kun tutustumaan. Enpä usko, että pystyt kaikkia kerralla kahlaamaan, mutta onneksi voit palata näille sivuille kerta toisensa jälkeen uudelleen.

Ja hei, kerro jos tästä listasta puuttuu sinun suosikkisi!

/Ämmä

 

Arkistojen aarre: Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.

Vähän vahingossa MaiLifessa vietetäänkin nyt parisuhdeviikkoa, sillä minut pyydettin juttelemaan aiheesta TV2:n Kioski-ohjelmaan viikon päästä tiistaina. Pengoin blogia ja huomasin, että jokunen sana on tullut aiheesta kirjoitettua. Siksi seuraavien päivien aikana uusintana pari tekstiäni sinkkuudesta ja parisuhteesta vähän niinku aihetta lämmittelemään ja ajatuksiasi kirvoittamaan ensi viikon suurta sinkkushowta ajatellen.

Muistatko tämän viime äitienpäiväisen?

* * *

Ai ni. Mähän olen lapseton sinkku. Tällä iällä.

Äitienpäivä. Aurinko. Olen kävelyllä helsinkiläisen saaren rannoilla. Rakkauden Saarella. Se on leikkimielinen nimi, jolla tätä asuinaluetta kutsun – joskin nimityksen olen kyllä tainnut poimia itseäni vielä vitsikkäämmältä tuttavalta. Mutta Rakkauden Saari tämä todella on. Kaikki täällä asuvat rakastavat saartaan. Ja varmasti täällä myös rakastetaan. Paljon. Minä olen muuttanut tänne vasta ja rakastunut ensisilmäyksellä. Saareen.

Rakastuminen muulla tavoin. Niin. Siitä minulla on vain hataria muistikuvia.

* * *

Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Oma äitini ja mummoni asuvat kaukana, enkä pääse päivää heidän kanssaan viettämään. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Se on päässyt unohtumaan viime aikoina, koska se ei ole ollut pällimmäisenä agendalla. Olenhan minä nainenkin. Senkään pohtimiselle ei elämässäni ole viime aikoina liiennyt aikaa. Jos olet seurannut blogiani aiemmin, tiedät, että elämäni on myllertänyt viime vuosina enemmän kuin terveellistä on. Suurin energia on mennyt päivästä toiseen selviytymiseen eikä millekään ylimääräiselle asialle ole ollut aikaa. Miehet. Parisuhde. Mitänäitänyton. Ne ovat olleet ylimääräisiä asioita. 

Päässä pyörivät eilen samppanjalasin ääressä käydyt keskustelut ystäväni, kolmen lapsen äidin, kanssa. Päässä pyörivät teidän lukuisat kysymyksenne viime aikoina: 

Noooohhh, mites miesrintamalla ja sitten se ylikorostettu ja hidastettu silmänisku, joka saa naamanne vääntymään kummalliseen asentoon ja viestii, että täytyyhän noin menevällä ja näpsäkällä mimmillä olla ainakin kolme miestä kierrossa.

Kävelen äitienpäivän auringonpaisteessa ja totean että ehkä tämän äärelle on nyt hetkeksi pysähdyttävä. Tehän tiedätte; kun te kysytte, minä pysähdyn pohtimaan ja vastaan rehellisesti. Saattaa olla, että joku toinenkin siellä miettii näitä samoja kysymyksiä. Onhan äitienpäiväkin. Ja se saa lapsettoman naissinkkuihmisen tunteet pintaan, selvähän se. Tällä iällä. Reilusti yli kolmekymppisenä.

maivei

Törmään venesatamassa vesillelaskua odottavaan purjeveneeseen. Maivei on sen nimi, jotenkin hassun sopivasti. Mailife ja Maivei, my life ja my way. Mitä ovat minun elämäni ja minun tieni?

Yksinelävä ja perheetön sinkku. Takana elettyä elämää ja epäonnistuneita parisuhteita. Niistä nousevat muurit päästää ketään liian lähelle. Tarve suojella itseä, jottei toistaisi virheitään. Täysi keskittyminen työhön ja uutena orastavaan uraan, josta ei liikene voimia eikä aikaa ajatella puolison löytämistä saati perheen perustamista.

Vaihe elämässä, jossa en oikein tiedä mitä edes ajattelen uuden parisuhteen mahdollisuudesta tai perheen perustamisesta. Ne tuntuvat isolta urakalta. Yksin oleminen tuntuu paljon helpommalta. Parisuhteita ei taivaalta tipu. Etenkään sellaisia, jotka oikeasti toimisivatkin. Mitään toimimatonta kun ei enää jaksa kannatella. Menneisyyden haamu. Yksin oleminen tuntuu turvallisemmalta. Ei tarvitse säätää.

Takaraivossa painava taakka, joka estää rohkean heittäytymisen (uskoisitko, että MINÄ sanon näin!?). Halu löytää ennemminkin jotain tasapainoista ja kestävää kuin suurta huumaa ja draamaa. Vaikka toki rauhallisina iltoina yksin kotona tekisi mieli kömpiä toisen kainaloon, sitoutuminen pelottaa. En ole siinä tähänkään mennessä onnistunut, miksi onnistuisin nyt?

sukat

Äitienpäivä on vähän huono päivä käydä kävelemässä. On vaikea leikkiä sitä tavallista leikkiä.

Voisiko se olla tuo?

Tai tuo?

Tai tuo?

Sitähän minä vaistomaisesti aina ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin että voisiko tuo olla Se Oikea. Mutta nyt mielikuvitusleikille ei ole sijaa, sillä kaikki muut ulkona liikkuvat pariskunnittain tai perheittäin. On ilmeistä, että he ovat toistensa. Eivät minun. Tyrmäys.

Mutta kyllä se mielikuvitusleikkinikin aina päätyy tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Niin minä päässäni kuvittelen.

Enpä osannut vielä kymmenen vuotta sitten ajatella, että tällaisia ajatuksia mielessä joskus pyörii. Silloin kaikki oli mahdollista. Nyt munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista.

Tällä iällä!

* * *

Vastaani pyöräilee hulvattoman hauskan näköinen pikkutötterö aurinkolaseissaan. Se potkii maata jaloillaan ja keikkuu huteran näköisesti sivulta toiselle koettaen ryömittää pyöräänsä eteenpäin. Sillä on komea isä. 

Ja äiti. 

Se kipittää pikkutötterön ja komean isän jäljessä kukka kädessä. Hörähdän naurahtamaan ääneen lapsen suloisuudelle ja toivotan äidille hyvää äitienpäivää. Hän katsahtaa minua kummissaan. Hetkeksi ehdin unohtaa, että eihän Suomessa saa sanoa mitään tuntemattomille.

Yleensä minä en sitä unohda. Kadulla leikkiessäni voisikoseollatuo-leikkiä en suin surminkaan uskaltaisi sanoa kenellekään mielenkiintoiselle mitään. Kun joku kiinnostava mies tulee vastaan, haluan pistää pääni puskaan. Kasvojen menetys olisi aivan liian suuri, jos ihan vaan muina naisina huikkaisi, että hei sä oot komea. Kun sillä on kuitenkin vaimo, rakkaus ja miten se nyt menee. Minun on oltava maailman ainoa yksin elävä ihminen! Niinhän minä ajattelen.

* * *

Kyllähän minä olen pohjimmiltani pikkutötteröihminen. Siis äitishenkilö. Mutta olenpa minä jo joutunut siihen pahimpaan mahdolliseen paikkaan: tunnustamaan ja myöntämään itselleni, että on aivan mahdollista etten koskaan saa omia lapsia.

Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.

Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan? Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?

Voiko näitä asioita valita? Olen koettanut, mutta epäonnistunut. Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?

Elämä täynnä isoja kysymyksiä. Yksi niistä myös se, miksi minun miestilanteeni on aihe, josta on tarpeellista toisten udella. Eikö nyt ole jo jotain sutinaa ja sitten se silmänisku.

Ei ole, eikä tällä menolla pitkään aikaan. Ja pohjimmiltani olen juuri nyt ihan tyytyväinen tilanteeseeni. Onko se väärin? Pitäisikö minun ainoana päämääränäni olla miehen etsiminen, avioliitto ja kolme lasta?

* * *

Kuljen kerrostalon ohi. Sen ovesta ulos astuu pariskunta. Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.

Minä en pyöri baareissa. Eilen istuin juomassa samppanjaa, mutta lähdin kotiin jo iltakymmeneltä. Tällä iällä ei jaksa. Kun alan ajatella uuden parisuhteen mahdollisuutta, käyn heti neuvotomaksi. Miten ihmiset löytävät toisensa? Mitkä ovat ihmisen motiivit parisuhteeseen? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?

En minä pyöri Tinderissä tai netin deittisivustoillakaan. En osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita. En halua. Ahdistun pelkästä ajatuksesta, että tästäkin asiasta minun pitäisi tehdä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.

* * *

Saavun kotiin ja jään seisomaan kerrostalon käytävään tuijottamaan omaa oveani. Naapuri yläkerrasta laskeutuu rappusia ja kysyy olenko unohtanut avaimet kun siinä tönötän menemättä sisään. 

”Ei, minä vaan mietin että onkohan se mahdollista, että joku ritari tulisi tästä hakemaan”, sanon hänelle. 

Siis ihan oikeasti sanon!

Se on ensi kohtaamiseni tuon naapurin kanssa. Voi olla että ritarin sijaan ovellani on kohta naapurin kutsumana valkotakkista henkilökuntaa, sen verran erikoiselta hänen ilmeensä näyttää. 

Mutta minä en edes tajua nolostua omituista kommenttiani, sillä mietin toistensa käsiä haparoivaa rakkaustarina -pariskuntaa ja valkoisia ratsuja. Olen sillä tavoin naiivin yksinkertainen maalaistyttö, että ajattelen unelmieni prinssin ratsastavan auringonlaskussa kotiovelleni. Meneekö se niin? Vai olisiko tehtävä jotain? Aloitettava aktiivinen ritarinmetsästys?

Huokaan ja avaan oven.

Tulee jos on tullakseen. Voiko niin ajatella? Ajattelenko niin?

* * *

Elämä on nyt näin. Se on näin ja tässä. Ja siihenkin voi olla tyytyväinen. Sitä voi toki koettaa muuttaa, mutta mikä lopulta päättää kuinka käy? Kuka antaa vastauksen? Onko vastauksia?

Tuleehan hän? Mistä hän tulee? Milloin hän tulee? Mistä tiedän että minun kannattaa uskaltaa antaa hänen tulla? Niin minä taidan ajatella.

Mitä sinä ajattelet?

maijatuplana

/Ämmä, pohjimmiltaan pikkutötteröihminen

Kirjoitus julkaistu MaiLifessa 10.5.2015. Alkuperäinen blogi tässä.