Rakas päiväkirja,

Jännä ajatus, että sinä olisit minun päiväkirjani. Onko blogi sellainen, vai mitä blogiin oikeastaan tulisi kirjoittaa? Onko blogi päiväkirja vai jotain ihan muuta? Tätä olen itse asiassa viime aikoina pohtinut paljon, sillä tuntuu, että viime vuosien aikana olen kirjoittanut blogiani monella eri tavalla, ja pitkään aikaan en ole oikein tiennyt miten nykyisin kirjoittaisin. Tämä blogi lähti aikoinaan melko päiväkirjamaisesti kokoamaan pieni ajatuksia ja kokemuksia matkani varrelta, mutta sen jälkeen siitä on tullut vähän ”kovempien” juttujen paikka. Olen kirjoittanut paljon harkitumpia tarinoita, ja vaikka ote onkin henkilökohtainen, olen useimmiten suunnannut tarinani myös muille samaistuttavaksi, koettanut kiteyttää isoimpia oppejani elämästä ja jakaa niitä eteenpäin.

Mutta nyt, ainakin tämän viikon ajan, olet minun päiväkirjani. En tiedä mitä kirjoitan, mutta nyt en suodata mitään – annan vain tulla sen mikä juuri nyt liikuttaa.

Tänään liikuttaa erityisesti nostalgia ja ylpeys itsestäni. En nykyisin enää edes jaksa pyydellä anteeksi sitä, että ihan oikeasti pidän itsestäni ja olen ylpeä tekemisistäni. Suomessa niin usein sellaisen katsotaan olevan itserakasta ja kaikkea negatiivista. Niin monta kertaa olen halunnut sanoa suorat sanat minuakin arvostelleille: mitä jos päivästä toiseen vain vähättelisin itseäni, tai en jakaisi hienoja kokemuksiani ja oppejani, olisiko se jotenkin sallitumpaa kuin se, että arvostan sitä, mitä olen saanut aikaan? Välillä on todella loukkaavaa, millä tavoin toiset lähestyvät ja lyttäävät maahan. ”Mitä sinä tuollaisiakin teet ja kirjoitat”, ne sanovat, ja minun tekisi mieli sanoa, että kokeilepa ensin itse tehdä jotain ja tule sitten arvostelemaan.

Mutta juuri tänää olen ihan helvetin ylpeä itsestäni ja kaikesta mitä olen kokenut. Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet minulle hyvin rankkoja, aina uusia yllätyksiä on tullut nurkan takaa ja kääntäneet elämäni uudelleen alamäkeen. Mutta olen kaikesta selvinnyt, en suinkaan kokonaan yksin, mutta aika pitkälle, ja siksi tunnen ihan valtavaa ylpeyttä itsestäni. En tarkoita sitä, että kaikesta pitäisi selvitä yksin ja ilman muiden apua, se on kamala ajatus, eikä sellaista tulisi liikaa glorifioida, mutta siitä olen ylpeä, että olen aina uskaltanut mennä eteenpäin, tehdä isojakin ratkaisuja ja uskoa itseeni.

Rehellisyys, se on minulle kaikista tärkein sana. Kun on rehellinen itselleen, on rohkea, tietää mitä tulee tehdä ja tekee sen välittämättä mitä muut ajattelevat tai onko asia mahdollinen. Kaikki ei ole mahdollista, mutta jos ei kokeile, ei voi tietää.

Olin tänään kirjani promokuvauksissa. Ei se kuvaus ja ammattilaisen meikkaukset itsessään niin liikuta, sellaisia on elämässäni niin paljon, mutta ajatus siitä, että ollaan taas yksi askel kohti konkretiaa. Kirjani todella on tulossa, olen siitä unelmoinut niin monta vuotta. Ja vihdoin aika on oikea, jotta koko tarina voi tulla kerrotuksi.

Sain kustannusdiilin ihan heti, kun sitä ehdotin, vaikka toki monta vuotta olen odottanut oikeaa aikaa sille, että minulla on ne asiat kasassa, jotka haluan sanoa. Kuvausten jälkeen tapasin vielä kustannustoimittajaani, ja hänelle totesin sen, mikä on minulle kaikista tärkeintä tässä kaikessa: tuo pieni kirja on tähänastisen elämäni tärkein teko; se on ehkä koko elämäni tärkein asia, jonka haluan tähän maailmaan tuoda, sillä tiedän, että se on pieni väline muuttaa tätä maailmaa.

Jos olisin tiennyt missä juuri tänään olen, kun kolme vuotta sitten vammaannuin onnettomuudessa, ja sysäydyin taas uuteen epätoivoiseen ja ahdistavaan aikakauteen elämässäni, en tiedä mitä olisin ajatellut.

Vuonna 2016, ihan täsmälleen juuri tähän aikaan alkoi elämäni tähän astisista kiirastulista ehkä kovin. Loukkaantumisen myötä menetin kuukausiksi liikkumiskyvyn sekä kaikki duunit freelancerina. Olin yksin, peloissani, rahattomana jouduin maksamaan kalliin leikkauksen kuntoutuksineen omasta pussista ja sitä sorttia, ja monta kuukautta makasin eristettynä kotona kun en kyennyt liikkumaan. Enpä tiedä millaisen voiman ja uskon elämään olisin saanut jos olisin tiennyt että kolmen vuoden päästä täällä otetaan promokuvia vuoden päästä ilmestyvään kirjaani. Mutta elämä on siksi juuri niin hienoa, koska ei voi ikinä tietää mitä tulee, mutta ihan varmasti aina uusi päivä tulee ja mitä tahansa voi tapahtua; välillä pahaa, mutta takuuvarmasti myös lopulta hyvää ja hienoa.

Ja joka helvetin vaikea käänne opettaa jotain, jos vain antaa sen tehdä niin. Tämä elämä on kyllä yksi iso klishee, tuntuu ihan typerältä kirjoittaa itselleen näin, mutta näköjään sitä ei opi kunnes riittävän monta kertaa kolahtaa.

Kaikista ylpein ja tyytyväisin olen siitä, että olen todella kasvanut näiden vuosien aikana ja uskaltanut tehdä aika paljon hyviä tekoja myös toisille. Toivon, että ihan yhtä monta, toivottavasti paljon enemmän, kuin tuolla on niitä arvostelijoita, on myös niitä, jotka ovat jotain teoistani ja sanoistani saaneet. Moni kritisoi, että ”mitä sinäkin siellä yrität itseäsi korostaa”, kun itse en koe asiaa ollenkaan niin: Toimin tällä tavoin juuri siksi, etten voi mitään muuta kuin kertoa omia kokemuksiani. Minusta kamalampaa olisi jos yrittäisin valistaa ja opettaa ja julistaa ihmisille jotain.

Ihan kuten aina kun minulle tulee radioon nimettömänä kaikenlaista kritiikkiä, haluaisin kaikille toisia kritisoiville sanoa: Ei tartte kuunnella, ei tartte lukea, ei tartte seurata. Mieluummin kannattaa keskittyä tekemään hyvää toisille. Ja siinä koen itse onnistuneeni jo ihan ok.

Rakas päiväkirja, tiiäks, mä oon ehkä kaikista ylpein nykyisin, ohi kaikkien saavutusteni, siitä, että olen omasta mielestäni maailman huipuin tyyppi. Sillä tavoin on aika siistiä elää; kun pitää itsestään, on ylpeä itsestään ja arvostaa itseään. Ehkä just sillai sitten voi ajatella samoin myös muista: pitää heistä, olla ylpeä heistä ja arvostaa heitä. Ja jos ei näin tee, niin onpa aika paska elämä.

Mutta mulla ei ole, ainakaan tänään. Muistan joskus haikailleeni ihanan elämän perään (mitä ikinä se onkaan), ja just tänään on ollut sellainen, yksi ihana päivä elämästä. Maanantai, mutta mun lauantai, koska olen aina tlissä viikonloppuisin ja vapaapäiväni ovat maanantaisin ja tiistaisin, eikä ole töitä tänään eikä huomenna, ja sit aloitan viikkoni (koska kuitenkin on maanantai) vittu ammattimeikkaajan meikkaamana ja promokuvauksilla MUN OMAAN KIRJAAN!! Ja sitten pidän palaveria MUN OMAN KUSTANNUSTOIMITTAJAN kanssa. Ja sen jälkeen menen törsäämään rahaa ja ostan hupparin ja kengät (vähän on morkkis, mut ei kuitenkaan hirveesti, koska olen ne ansainnut!) ja nyt juon lasin viiniä (ja kohta otan toisen lasin, koska ostin ihan sikahyvää australialaista luomuchardonnayta) ja kirjoitan päiväkirjaa.

Tällainen on täydellinen päivä, ihan suhteellisen täydellisessä elämässä.

<3v Äm

Vähän maistiaisia tämän päivän kuvauksista. Kuva: Jonne Räsänen/Otava Media