”Jos haluaisin kerätä varoja jollekin teemalle, niin voisinhan mennä vaikka pesemään autoja Helsingin keskustaan. Mutta ihmiset reagoivat eri tavalla siihen, kun he näkevät, että olet valmis uhrautumaan.”
Emilia Lahti juoksee tammikuussa 2017 2000 kilometrin ultrajuoksun antaakseen perheväkivallan uhreille äänen. Oma kokemus ja pohdinta siitä miten ihminen selviää äärimmäisistä vastoinkäymisistä sysäsi hänet aikoinaan tutkimaan väitöskirjatyössään suomalaista sisua ja nyt vaativaan juoksusuoritukseen.
Uskallammeko asettaa itsellemme tarpeeksi isoja tavoitteita ja mitä kävisi, jos vetäisimme unelmissamme niin överiksi kuin vain pystymme? Mitä uhrautuminen itselle tärkeissä asioissa tarkoittaa ja vaatii? Näitä jäin pohtimaan, kun sain haastatella Emiliaa.
”Jokainen, joka asettaa itselleen jonkin hullun tavoitteen huomaa, että sisu on kuin kuminauha: joka kerta kun sitä käyttää, se venyy, ja seuraavalla kerralla on paljon helpompaa”, hän analysoi tässä Helsinki Realin jaksossa.
Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin.
”Ei tietenkään tarvitse juosta 2000 kilometriä todistaakseen itselleen mitään, mutta usein me rajoitamme itseämme liikaa. Nyt kun on asettanut tavoitteen tuollaiseen suureen, välietapit muuttuvat helpoiksi ja mahdollisiksi – esimerkiksi maraton tuntuu aika pikkujutulta”, pohtii Emilia, ja minä nyökytän päätäni innostuneesti.
Entä jos koko juttu onkin juuri näissä välietapeissa? Että kun asettaa ison tavoitteen, astuu helpommin suoriutumaan pienemmistä. Tulisiko joskus niitäkään askeleita otettua ilman isoa kuvaa?
Entä jos lopulta ei olekaan kyse siitä suoritutuuko, ja miten, siitä isoimmasta tavoitteesta, vaan siitä, kuinka helpoilta ja mahdollisilta siihen suhteutetut pienemmät askeleet alkavat tuntua – kuinka ne lähtevät toteutumaan lähes itsestään. Mitään ei voi saada jollei ota kuminauhaa käteen ja haastetta hampaisiinsa.
Mitä sinä ajattelet: millainen sinun kuminauhasi on? Katso keskustelumme ja kuulet lisää Emilian ajatuksia!
Emilian ”Sisu – not silence” -projektia voit seurata ja tukea täällä.
Päivän kovin ajatus! Oletko koskaan kelannut näin päin? Ainahan hoetaan, että kaikki pelkäävät jotain ja pelot voi voittaa. Mutta missä asioissa sinä olet peloton? Entäs jos se onkin just se juttu? Että meidän olisikin hyvä katsoa niihin asioihin, joissa olemme jo pelottomia. Koska jokainen on jossain peloton, sen opin tällä viikolla päästessäni perehtymään esimerkillisen start up -yrittäjän ajatuksiin.
Supernainen ja Emotion Tracker -start upin Camilla Tuominen kävi haastateltavanani tällä viikolla Helsinki Realissa. Mimmi on myös lahjakas kuvataiteilija ja pyöräyttänyt uuden Tunnekuvakirjan, josta tämä ajatus on. Suosittelen tutustumaan jo nyt, ehdit vielä hyvin ennen kuin Camillan haastattelu on sinunkin katsottavissasi Helsinki Realissa.
Pelotonta viikonloppua sinulle, ystäväni. Minun viikonloppuni jatkuu yrittäjyystunnelmissa, sillä vien huomenna uuden mentoroitavani Annen Yrittäjäristeilylle Itämerelle. Muistatko, kun tarjouduin mentoriksi? Mentoroitavakseni valikoitui tuolloin vasta oman yrityksen perustanut Anne, johon sinäkin ehkä pääset vielä tutustumaan.
”Keskellä Atlanttia luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Meri on kasvattanut minuun sitkeyden.”, toteaa Kari ”Ruffe” Nurmi tässä Helsinki Realin haastattelussamme.
Ruffeen minulla oli ilo tutustua viime vuonna juuri ennen hänen hurjaa purjehdustaan laiturilla Suomenlahdella. Hän seilasi Tallinasta Helsinkiin laiturilla. Vain parikymppisenä Ruffesta tuli Suomen nuorin valtameripurjehtija ja myöhemmällä iällä, laituriseilauksen lisäksi hän on kiertänyt ensimmäisenä suomalaisena Huippuvuoret lasikuituveneellä. Peloton mies, jolla on maailman positiivisin asenne ja lähetyminen elämään. Siksipä hänellä lienee ajatuksia ja kokemuksia jaettavana meille jokaiselle. Katso tästä mitä seikkailupurjehtija ajattelee mm. pelosta, ongelmanratkaisusta ja Itämeren suojelusta.
Vaikka yksinäisyys on teemoittanut blogiani tällä viikolla, sitäkin keskeisempi aihe elämässäni juuri nyt on uusi työura. Olen taas murroskohdan edessä. Ensi viikolla, kun minua työllistänyt ja talouttani pyörittänyt projekti päättyy, olen taas tyhjän päällä vailla tietoa seuraavasta. Sellaista on yrittäjän ja ”itsenäaisen artistin” elämä. Tyhjien pysähdysten kanssa on opittava elämään. Se on ehkä hurjien unelmien hinta…
* * *
”Sä huudat että sä oot hukas ilman mua enkä mä oo kukaan ilman sua”, on pätkä laulua, joka on pyörinyt päässäni tällä viikolla. Vieraanamme Helsinki Realissa kävi laulaja Hanna Maaria, joka on ääni tuon Cheekin hittibiisin takana.
Minua ja Hanna Maariaa yhdistää yksi asia: hurjat unelmat. Hanna Maaria haluaa nousta haastavassa musiikkibisneksessä eturivin tähdeksi ja minä mediamaailman naispuoliseksi Armaniksi. Joku saattaa välillä meille nauraa, mutta tiedättekö mitä: me olemme jo niin pitkällä unelmissamme, ettei niitä voi kukaan enää pysäyttää.
Hukassa olisimme ilman toinen toisiamme: Hanna Maarian kanssa keskustellen kiteytyi upea jakso Helsinki Realia, jossa teemme oivalluksia myös siitä kuinka tehdä unelmista totta.
Ja koska mä en oo kukaan ilman sua, jatkoin pohdintaa vielä vähän, ja kiteytin muutaman oivalluksen omasta kokemuksestani. Keskustelumme lisäksi haluan jakaa kanssasi tänään nämä ohjeet:
1.Kiteytä
Niin. Minun unelmani on olla naispuolinen Arman Alizad. Tämä viittaus oli hauska heitto joltain lukijaltani pari vuotta sitten. Hän oivallutti minut tuolloin, että tässä maassa armaneitten ja madventureseiden rinnalla on tyhjä paikka naiselle, joka itsensä likoon laittaen ja erilaisia ihmisiä tavaten voi avata teidän eteenne erilaisia maailmoja, kohtaamisia ja rajojen ylityksiä. Ensin kommentti huvitti minua suuresti, mutta sitten tajusin: juuri sitähän minä jo blogissani teen, eikä mikään saa minua syttymään enemmän. Tuosta lähtien olen kiteyttänyt unelmani tähän helposti ymmärrettävään lauseeseen. Unelma on osattava nimetä selkeästi, jotta se voi alkaa ohjata toimintaa.
2. Päätä
Yritin pitkään jopa taistella unelmaani vastaan – yritin olla kai ”järkevä”. Tällä viikolla tajusin kuitenkin päättäneeni jo kauan sitten, että tämä kortti on käännettävä perinjuurin hulluudesta viis. Unelma täytyy tunnustaa ja hyväksyä itselle, päätös on tehtävä ja sen oltava selkeä. Luulen, että tämä on kaikista tärkein vaihe. Kun päättää, voi ottaa omistajuuden unelmaansa. Ja sitten voi tapahtua.
3. Sano ääneen vähättelemättä
Kaikista eniten minua on hävettänyt sanoa ääneen tuo lause: ”Minä haluan olla naispuolinen Arman Alizad”. Mitä sinä ajattelet? Mitä ajattelet jos epäonnistun? Olen usein kertonut asiaani hieman naureskellen suojellakseni itseäni toisen mahdollisesti tyrmäävältä reaktiolta. On ollut vain pakko opetella lopettamaan vähättely ja uskaltaa sanoa unelma kaikille vastaantulijoille – vain siten se voi toteutua.
4. Usko ensin itse, ja muut uskovat kyllä sinuun
Sinä olet tällä matkalla mukanani ja joka päivä todennan polkuani edessäsi. Vielä nytkin häveliäisyyttäni koettelee tämän asian kirjoittaminen selkeiksi sanoiksi, sillä jännitän reaktiotasi. Mutta olen päätökseni tehnyt. Olen päättänyt uskoa. On itse uskottava ja uskallettava, muiden usko (ja kenties jopa apu) kyllä seuraavat perässä.
5. Kulje askel kerrallaan
Haparoivia, pieniä askeleita, ja usein yhden eteenpäin otettuaan joutuu heti kaksi taaksepäin. Mutta mihinkään ei voi päästä, jos ei aloita jostain; yksi polku johtaa aina seuraavaan. Blogini lisäksi Helsinki Real -keskusteluohjelmamme on konkreettinen esimerkkini siitä, mitä omien unelmien tavoittelu vaatii. Aloitimme ohjelman kaksi vuotta sitten innostuksestamme mielenkiintoisiin ihmisiin ja keskusteluihin. Päätimme lähteä tuumasta toimeen ja katsoa mihin idea kantaa. Me teimme vain, emmekä välittäneet tavoitammeko ohjelmallamme vain omat vanhempamme. Tärkeintä oli oppia tekemällä ja kehittyä, jotta voisi taas saavuttaa uuden tason tekemisessä.
6. Tiedä, että työsi kantaa hedelmää
Hyvin nopeasti ohjelman tekeminen osoitti minulle missä olen parhaimmillani ja oivallutti, että minulla on kyky tehdä samanlaisia töitä isommaltikin. Toivon, että jonain päivänä tällaisesta työstä minulle maksetaan myös palkkaa, nyt monta asiaa teen korvauksetta. Mutta se on unelmien hinta: toimeen tarttuminen, kova työ ja usko siihen, että tekemällä, keräämällä kokemuksia ja osoittamalla osaamisensa tehty työ kannattaa. Pienestä on aloitettava, kellon viisareita välillä venytettävä ja karvaitakin tappioita koettava.
7. Näe saavutuksesi
Tänään minä olen erityisesti kiitollinen. Yksi tärkeimmistä tekemistäni oivalluksista on ollut se, miten tärkeää on osata nähdä se minkä jo on saavuttanut ja ymmärtää olevansa jo pitkällä. Minulla on menestyksekäs blogi, joka tarjoaa erinomaisen harjoittelukentän. Minulla on upea keskusteluohjelma, jolla voin totetuttaa unelmaani jo nyt. Ei unelmani ole ”tuolla jossain”, etäisyyden päässä, vaan se tapahtuu juuri nyt, tässä. Olen tehnyt valtavan työn, ja siitä voin nauttia täysillä. Tämä on kenties koko hommassa toisiksi tärkein asia!
8. Huuda, että sä oot hukas ilman mua enkä mä oo kukaan ilman sua
Apua saa kun sitä pyytää. Unelmat vaativat toteutuakseen toisia ihmisiä. Tänään erityisesti olen kiitollinen kollegastani Juhasta, jota ilman en voisi tuottaa sinulle tätäkään jaksoa Helsinki Realia.
* * *
Hanna Maarian lahja on laulu, ja Helsinki Real yksi minun lahjoistani sinulle. Toivon, että sen kautta pääset kuulemaan ja näkemään sellaisia keskusteluja, joihin et välttämättä arjessasi aina pääse. Toivon, että nautit tästäkin jaksosta!
Kaunista sunnuntai-iltaa sinulle! Minkä unelman sinä voisit näillä ohjeilla toteuttaa?
En voi sanoin kuvailla sitä iloa, jota tunnen, kun saan tavata erilaisia ihmisiä ja käydä heidän kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Jokainen kohtaamine on kullan arvioinen, sillä toisen ihmisen kautta voi päästä tutustumaan aivan uuteen maailmaan ja inspiroitua itse ihmeisiin. Joskus ei tarvita kuin pieni katse tai puolikas sana, joskus voidaan viettää tunteja puhuen ja jakaen kokemuksia.
Minä toivon, että me pysähtyisimme vielä useammin kohtaamaan toisiamme, heittäytymään keskusteluun ja kuulemaan kenties sellaista, jota emme voisi itse osata koskaan kuulla. Jotta voisin tarjota sinullekin mahdollisuuden päästä osalliseksi upeista keskusteluista, oppia toisilta ja saada uutta ajateltavaa, työstämme Helsinki Reali -keskusteluohjelman uusia jaksoja innolla. Seuraavina viikkoina pääset kuulemaan muun muassa lauluja Hanna Maarian (tuttu mm. Cheekin ”Sä huudat” -biisistä) tarinaa periksiantamattoman työn ja tuloksista sekä seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmen oivalluksia itsensä voittamisesta.
Tänään tärkeimmän oivalluksen ja opin minulle tarjosi Ruffe, tuo mies tuossa yllä, joka on edelleen Suomen nuorin valtameripurjehtija ja seilannut muiden seikkailujen muassa Huippuvuorten ympäri ja laiturilla Tallinnaan. Hän sanoi tänään näin:
”Tärkeintä pelkojen voittamisessa on päätös. Kun tekee selvän päätöksen päämäärästä, eivät pelot enää hallitse mieltä ja voi keskittyä olennaiseen – onnistumiseen.”
Mitä sinä olet oppinut tällä viikolla joltain toiselta ihmiseltä? Oletko pysähtynyt kuulemaan?
Minulla on suuri onni, että minut on sinut, blogiystäväni. En tiedä muistanko aina kiittää siitä riittävästi. Te opetatte minulle enemmän kuin tiedättekään. Iloa iltaasi!
”Monipuolisuus on tapa varmistaa, että sulla on rikas elämä ja pysyt kilpailukykyisenä – että voi yhdistää asioita, joita kukaan ei ole yhdistänyt ennen, että saa olla vaikka lakimies ja laulaja. Niistä asioista tulee innovaatioita.”
Minä toivoisin, että jokainen suomalainen voisi päästä ainakin kerran elämässään tämän miehen vaikutuspiiriin. André Noël Chaker on kanadan-ranskalainen juristi, joka sattui 90-luvun alussa tupsahtamaan Suomeen. Jyväskylään (kyllä, minun kotikaupunkiini), jos ollaan tarkkoja.
Kuvittele tämä: olet menestyvä lakimies ja kuljet New Yorkin Manhattanin kadulla, kun saat puhelun ja kutsun muuttaa Suomeen. Seuraava kuva: kävelet Jyväskylän Kauppakatua ja ihmettelet mitä oikein tapahtui.
Tapahtui ihme, ensin yhdelle ihmiselle ja sitä kautta koko Suomelle. André Noël Chaker rakastui Suomeen, jäi tänne ja on tehnyt mielenkiintoisen ja monivaiheisen uran suomalaisena monien muottien miehenä. Tällaisia ajatuksia ja raikasta uudistuvoimaa Suomi tarvitsee juuri nyt, ja siksi kutsuimme Andrén Helsinki Realin kevään ensimmäiseen jaksoon.
Ihanaa voida kutsua sinut taas mukaan seuraamme, nyt kevään aikana muutaman jakson verran!
”Palkkaa mamu, pistä naiset johtamaan, ota laina pankista, lähde pois töistä ja lähde tekemään oma unelmaasi. Tee enemmän töitä tuntimääräisesti, ainakin väliaikaisesti, ja fiksummin siten, että otat kaverin mukaan ja olet nöyrä ettet osaa kaikkea itse. Löydä oma tie menestykseen”, ohjeistaa André Nöel Chaker Suomea.
Tämä on Helsinki Real! Katso tästä lisää…
Tällä energialla siivitän sinut uuteen viikkoon!
/Äm
Ps. Ja hei, kerro meille tästä herääviä ajatuksiasi! Helsinki Real on syntynyt merkityksellisiä keskusteluja varten.
Tiedätkö sen tunteen kun on kerran lopettanut jonkin rakkaan asian, se on poistunut päiväjärjestyksestäsi ja olet siitä jo täysin dissosioitunut. Ja sitten tuo asia yhtäkkiä palaakin elämääsi ja yhdessä sekunnissa muistat mihin sinut on luotu.
Mulla on se just nyt. Tänään kuvattiin tauon jälkeen Helsinki Realin kevään tuotantokauden eka jakso (vieraana hurmaava André Nöel Chaker), ja minä muistin saman tien mitä haluan eniten elämässä tehdä.
Minä, Juha Häkkinen ja Andrè Nöel Chaker
Toivottavasti elämämä antaa sinullekin, kenties jo tänä viikonloppuna, muistutuksen siitä mikä on sydämesi polte ja suunta, johon sinun tulee kulkea esteistä viis. Kaunista viikonloppua, ystävät!
/Äm
Olen ollut viikonlopun Tampereella. Ei näköjään tarvitse mennä kuin vain parin tunnin ajomatkan päähän omasta kuplastaan, jotta pääsee irti ja etäälle. Jotta näkee lähelle. Kuplaa minä olen paljon taas pohtinut. Sitä pientä maailma ja todellisuutta, josta käsin me suihkimme suuntaan jos toiseen – harmillisen usein aivan väärään.
Olen viime aikoina kehittänyt itsessäni kykyä nähdä ulos kuplasta, vaikka olenkin sen sisällä. Siis koettanut tietoisesti pitää itseni ja tunteeni irrallaan tapahtumista pienen maailmani sisällä. Olen pyrkinyt siihen, että oppisin ottamaan asiat asioina, enkä ottaisi kaikkea kiinni itseeni. Etten provosoisi ja provosoituisi suotta.
Niin käy usein kuplassa. Että on liian vakavissaan, kiihkoileekin. Ja sitten antaa väärien impulssien iskeä syvimpään. Loukata. Ja loukkaantuessaan hyökätä puolustamaan. Iskeä takaisin. Antaa egon taistella vastaan toista.
Niin saattaa käydä. Kuplassa.
Tulin vasta reissulta kotiin, mutta oli heti pakko käydä pienellä kävelyllä. Tuntui, että haluaisin sanoa jotain sinulle, mutten kyennyt siihen. Mielessä pyöri asia, josta olen ollut viime päivinä kovin huolissani: se kuinka julmasti kohtelemme itseämme ja toisia.
Ja sitten se iski. Yksi sana.
Myötätunto.
Inhimillisimmän ihmisluonnon hyväksyminen ja anteeksianto.
Viime viikolla päätimme kollegani Juhan kanssa tehdä lukuisista pyynnöistänne johtuen muutaman uuden jakson HelsinkiReal-ohjelmaa tänä keväänä. Pyöritin käsissäni yhtä jaksojemme parhaimmistoon kuuluvista. Tätä
Ja kävelyllä käydessäni tajusin, että juuri tämän minä haluan sinulle tänään sanoa. Toivon sinun katsovan tuon jakson, jossa entinen väkivallan ammattilainen puhuu myötätunnosta. Myötätuntoa minä toivon sinun pohtivan näin uuden viikon alkaessa. Tulkoon siitä myötätuntoinen ja kaunis!
Eilen oli hassu päivä. No, okei, valehtelematta: eilen oli ihan kamala päivä. Jos siitä pitäisi joku visuaalinen mielikuva rakentaa, oli kuin olisin ollut eristettynä metri kertaa metri -alueelle korkeiden paksujen seinien sisälle. Ei liikkumavaraa, ja mihin tahansa kääntyi, silmäripset osuivat kylmään seinään.
Ni, sellainen oli eilinen.
Tänään tuo kuva on hieman muuttunut. Nyt näen vain edessäni seinän. Mihin tahansa liikun, vastaan tulee toinen seinä: jokaisen takana on joku eri asia tai näkymä. Ja minä mietin mitä seinää kokeilisin koputtaa. Saisinko jostain vasaran, jolla hakata se rikki? Menisikö se edes rikki vasaralla? Kuinka pienestä aukosta voisi päästä ulkopuolelle?
Sellainen on vaihe elämässä juuri nyt. Monta mahdollista seinää rikottavana kunhan vain tietäisi miten, milloin, millä tavoin ja miksi ne rikkoisi. Voiko niistä kaikkia edes murtaa? Voisiko joku edes vähän auttaa minua rikkomaan jonkun seinistä?
Muistatko HelsinkiRealin? Keskusteluohjelman, jota olen ollut tekemässä?
Näin tämän TEDx-puheen, jolla sisarsarjamme LondonRealin Brian Rose kertoo omaa tarinaansa siitä kuinka hänestä, entisestä pankkiirista tuli podcast-toimittaja. Sen lisäksi, että kohdassa 13:30 meinaan pakahtua ylpeydestä Brianin mainitessa puheessaan HelsinkiRealin, hän sanoo jotain joka pysäytti minut.
”Hän ei auttanut minua, ei antanut vastausta kysymyksiini. Siten hän antoi minulle mahdollisuuden ansaita tämän kaiken… Kiviseinät eivät ole olemassa siksi, että ne pitävät meidät ulkopuolella, vaan osoittaakseen kuinka paljon me jotain haluamme. Kun ihmiset näkevät sinun tulevan kiviseinän läpi, he menevät ja etsivät oman seinänsä, jonka läpi kulkea. Samalla he luovat kokonaisen sukupolven, joka tekee samoin.”
Sellainen ajatus tähän aamuun. On minulla toinenkin. Tämän mietelauseen bongasin ystäväni jääkaapin ovesta. Sillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Mutta tiiliseinien kanssa kamppaillessa juuri tällaiset älyttömyydet ja pienet asiat saavat elämän hymyilemään.
Ihanaa päivää ja iloa ja valoa ja lempeitä ajatuksia!
Ohho. Harvemmin sitä pääsee haastateltavaksi omaan keskusteluohjelmaan… Hurjaa. Katso tästä millaisia ajatuksia liikkui päässäni ennen Norjaan lähtöä kun poijjaat pistivät haastatellen! HelsinkiReal jatkuu nyt uuden co-hostin kera. Minä lähden nyt koukuttamaan siimaa.
MaiLife 