Ei mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa

Mulloo kyllä mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Mietin, kannattaako kirjoittaa jos ei ole mitään sanottavaa tai kerrottavaa. Mutta nyt kirjoitan ja kerron, ettei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa.

Oletko muuten huomannut, että tuossa blogini oikean reunan palkissa näkyy nykyisin myös Instagram-fiidini ja viimeisimmät kuvani Instagramissa? Tällaisina päivinä kun minulla ei ole mitään sanottavaa tai  kirjoitettavaa tai kerrottavaa, saattaa olla, että nappaan jonkun kuvan ja laitan sen Instagramiin. Ja silloin sinun kannattaa kurkistaa sinne. Jossain kuitenkin saattaa tapahtua jotain sellaisenakin päivänä kun minulla ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa blogissani.

Tänään kuvani Instagramissa kertoo oikeastaan kaiken siitä mistä minulla ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa (vaikka tämä onkin ärsyttävää toistoa kirjoitan nuo kolme sanaa koko ajan putkeen, siksi, että tänä päivänä jolloin minulla ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa, teksti näyttäisi kuitenkin pidemmältä):

Ymmärrätkö sinä naisia?

Minä en.

Tänään, päivänä, jona minulla ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa ja juuri tällä hetkellä, kun sanon ja kirjoitan ja kerron sinulle siitä että minulla ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa, minä meinaan kuolla oksennuskuolemaan, sillä olen mättänyt itseni täyteen suklaata, lakritsia ja pitsaa. On vaan ollut pakko.

Koska hormonit.

Juoksin keskellä työpäivää Lidliin ja kahmin herkkuhyllyt tyhjäksi. Mene katsomaan Instagramista lisää. Minä jatkan tätä mitään sanomattomuuden ja kirjoittamattomuuden ja kertomattomuuden päivää.

/Äm, koska hormonit ja se että joskus vain ei ole mitään sanottavaa tai kirjoitettavaa tai kerrottavaa ja sitten se on vain hyväksyttävä – ja mentävä syömään lisää suklaata

Proteiinipannukakku

Tällä postauksellani haluan osoittaa että a) osaan kokata ja b) olen mennyt sekaisin tästä treenihuumasta c) tänään on turha odottaa minulta mitään kovin syvällistä bloggaamista… Tein palaverista kotiin tultuani proteiinipannukakun.

protskupannu

2 kananmunaa
1 munan valkuainen
1 banaani
ripaus suolaa
kanelia
päälle marjoja tai kuten minä tein: Kuningatar-Pilttiä

Pistetään blenderissä tai sauvasekoittimella sörsselit sekaisin ja paistetaan pannulla kookosöljyn kera. Että täällä sitä nyt ollaan pumpattu protskuvarannot täyteen valmiina pumppaamaan rautaa.

haba

/Maija, powerbitch

Superwoman the Fitnesszilla!

Huomenta ihanat supernaiseni ja -mieheni! Ihan PIKKUISEN eri fiilis kuin eilen! Tämä kans, miehet, on jotain, mitä te vaan ette voi ymmärtää: miten nopeasti meininki voi muuttua tässä naisen hormonihärdellissä. Edellisenä päivänä tekee mieli jäädyttää itsensä pakastimeen ja seuraavana elämä on kevyttä ja ihanaa kuin pikkuperhonen. Minun mielen- ja olon muutokseen suurin syy on varmasti tämä

fitnesszilla1

Project Fintnesszilla alkoi eilen Tiian kanssa. Ja minä olen sanalla sanottuna innoissani. Eilinen väsymysangsti häipyi sen saman tien kun tapasin energisen ja iloisen Tiian kuntosalilla. Ja sitten mentiin!

Kävimme läpi kolmiosaisen ohjelmani, teimme alkukuntotestin ja juttelimme ruokapäiväkirjastani. Yllättävintä minulle tässä salitreenihommassa on se, miten yksinkertiaisia ja lyhyitä treeniohjelmat ovat. Olen tehnyt kaiken aikaisemmin aika väärin; hirveät määrät toistoja ja liikkeitä yhdellä treenikerralla. Ja nyt yhtäkkiä tajuan, että tämä oikeasti voi olla aika vaivatonta. Sitähän halusin; että voin helposti sovittaa treenin arkipäivääni ilman, että sille nousisi liian iso kynnys.

Vankka olo on juuri nyt siitä, että tästä tulee aika siisti projekti. Että saan tämän avulla aivan uutta elinvoimaa elämään ja kosketuksen kehooni. Sitä tarvitsen juuri nyt kaikista eniten!

fitnesszilla3

/Maija, Superwoman the Fitnesszilla to be

Paholaisesta polveutuva eläin ja muita tarinoita jaksamisesta

Voin kertoa, että kaikista mahdollisista päivistä juuri tämä on huonoin mahdollinen aloittaa treenit personal trainerini Tiian kanssa. Energiataso on alinta pohjasakkaa, hormoonit sekoittavat pään ja väsyttää niin, ettei pystyssä pysy. Lisäksi tämä paholaisesta polveutuva eläin on saada minut hulluksi

paholainen

paholainen1

Se repii jostain laatikosta koko ajan eri sukkia, hakee eteisestä kenkiä ja kaivaa käsilaukkuani – tekee ihan kaikkensa, että minä varmasti räjähtäisin. Hermot on niin kireällä, että nyt ei enää kenenkään muun kannata alkaa pelleillä mun kanssa…!

Mutta; no mercy, mentävä on, kun on itsensä likoon laittanut. Sitä paitsi luulen kyllä, että tähän oloon treeni juuri onkin paikallaan. Ja eikös se ole niin että pohjalta ei ole kuin suunta ylös päin. Elämäni teema viime kuukausina. Katsotaan mikä on fiilis muutaman tunnin päästä.

/Maija, joka vois taas pitkästä aikaa olla vaan näin:

näin

Hormonit – nuo kirotut pikku kakkiaiset

Voi hyvä h***vetti nyt sentään. This one goes to all the ladies. Te miehet ette voi ymmärtää MITÄÄN tästä asiasta. Ette ikinä!

Hormonit. Nuo kirotut pikku kakkiaiset, jotka pistävät koko naisen ihan sekaisin. Minun ihoni, hiukseni, vartaloni – joka hemmetin paikka tursuaa rasvaa. Se valuu ulos ruumiistani, tunkee ulos joka ihohuokosesta. Naama on täynnä finnejä ja kainalot hikoavat, vaikka olen tunkenut niihin puoli purkkia deodoranttia. Ahdistaa, puristaa, kiristää. Vituttaa. Haluaisin työntää pääni pakastimeen. Älä tule mun lähelle! Nettiyhteys ei toimi. Maailma räjähtää. Ihan sama jos minäkin räjähtäisin.

hormonit

Kun kävelen kadulla, kiinnitän huomion kolmeen asiaan:

1)   lapsiin, jotka minä kaikki haluaisin kaapata itselleni miettien itku silmässä, että minäkin haluan olla äiti. Nyt!

2)   miehiin, joista jokaisen kohtaamani kohdalla mietin millaiset geenit hänellä on ja voisiko hän olla lapsieni isä

3)   naisiin, joista jokainen on minua kauniimpi, hehkuvampi ja parempi yksilö saamaan ne miehet lastensa isäksi, joita olen juuri kadulla syynäillyt

Maailma on yksinkertaisesti hyvin musta ja rasvainen paikka. Sä tiedät, my sista! Miten sä handlaat tämän kammo-olon?

hormonit2

/Maija, ollen tosi onnellinen, että just TÄNÄÄN kaikista MOTHERFUCKIN’ päivistä alkaa ekat treenit personal trainerin kanssa julkisella kuntosalilla, jossa on niitä kauniita naisia ja hyvägeenisiä miehiä ja sit MINÄ!… NOT!

Mihin vedän rajan yksityisyydessä?

Olen miettinyt nyt tässä parin päivän ajan sitä mihin vedän yksityisyyden rajan tässä blogissa – mitkä ovat niitä asioita, joita en halua käsitellä julkisesti, vaan pitää vain itselläni? Selvää on se, että muiden asioita en blogissani käsittele; kerron aina vain omia näkemyksiäni ja näkökulmia asioihin, vaikka niihin liittyisikin toisia ihmisiä. Mutta mitkä ovat ne asiat, joita minun ei ole hyvä jakaa? Kun minulla on ongelma; en halua kirjoittaa mistään turhanpäiväisestä vain siksi, että en uskalla jakaa jotain henkilökohtaista, sellaista minkä yksityisyyden rajaa epäilen. Blogini pääsääntö on puhua minua mietittyttävistä asioista aidosti ja rehellisesti. Missä sitten menee raja? Tajuatko mitä tarkoitan?

Niin kuin esimerkiksi nyt. On jotenkin tällainen hormoonien virttämä Hormonizilla-olo. En keksi mitään turhanpäiväistä kirjoitettavaa, jolla voisin sivuuttaa mielessäni oikeasti liikkuvat asiat. En uskalla kirjoittaa todellisista ajatuksistani, sillä ne tuntuvat kovin yksityisiltä. Olen miettinyt viime päivinä paljon sitä kuinka minusta yhtäkkiä on alkanut tuntua, että olen päässyt eroni tuottaman pettymyksen yli ja että olen valmis kohtaamaan maailman uudella tavalla. Olen miettinyt parisuhteeseen liittyviä asioita, pohtinut uuden parisuhteen mahdollisuutta ja sitä kuinka löytää uusi kumppani rinnalle sitten kun sen aika on. Mutta en yksinkertaisesti tiedä haluanko jakaa näitä asioita, vaikka ne ovat juuri niitä naisen elämän peruskysymyksiä, joista kirjoitan. Ja jos päätän kirjoittaa näistä asioista, mihin vedän rajan?

Mitä sinä sanot? Mihin ja miten on hyvä vetää raja?

pohdinta

/Maija, jolle tulee aina kovasti funtsiessa ja pohtiessa otsaan tuollainen kaaren mallinen ryppy tuonne noiden pitkittäisten ryppyjen yläpuolelle. Ihan vaan, että tiedät.

Project Fitnesszilla: Ruokapäiväkirja

Aurinkoinen huomen, te ihanat! Jahas. Nyt minä sitten aloitan tämän hyvinvointi- ja kuntoprojektini, jonka nimeän nyt ”Fitnesszillaksi”. Niinku tyyliin ”Maija the Fitnesszilla”… ”Maija the Hormonizillahan” teille onkin jo tuttu!

Tutkimme yhtenä osana tätä projektia yhdessä Tiian kanssa miten syön ja millaisilla pienillä tarkennuksilla ruokavaliooni voisimme tukea treenaamistani ja hyvinvointiani. Ja minä kirjaan nyt sitten viikon ajan ylös kaiken mitä suuhuni pistän. Aamun ensimmäiset suupalat on nyt kirjattu päiväkirjaan.

Minähän siis tavoittelen tällä projektilla sitä, että saisin treenin sulavasti osaksi arkeani ja sen avulla jaksamista, voimaa ja energiaa jokaiseen päivään. Ruokavaliota tutkimalla emme mieti miten voisin itseäni laihduttaa tai tehdä syömisestä kummallista hifistelyä, vaan sitä, kuinka ravinto, jota saan auttaa minua jaksamaan. Esimerkiksi usein kun käyn aamulla treenaamassa, väsähdän aina tietyssä kohtaa päivää, ja Tiia kertoi sen johtuvan juuri ”vääränlaisesta” syömisestä.

Nyt siis jokainen suupalani, tämäkin pelottavan vihreä vehnänorasjuomani, syynätään, jotta voisin voida paremmin. Let’s go!

ruokapäiväkirja

/Maija the Fitnesszilla

Hormonizilla

Istumme keittiönpöydän ääressä. Sylissäni on vuoden vanha lapsi. Syömme makkaraa, sellaista maustettua salamia. Sen suolaisen maun voi haistaa ilmassa. Rakkaus, turvallisuus, lämpö ja läheisyys.
Onni.
Kaikkialla.
Otamme paketista makkaranpalasen kerrallaan ja kysyn:
”Annetaanko isille?”
Lapsi työntää makkaran nopeasti pienillä nakkisormillaan ja kikattaa. Tunkee koko makkaranpalan suuhun.
Mussuttaa sitä täydellä antaumuksella, irvistää maun suolaisuudelle.
Sama toistuu: makkara paketista, ”Annetaanko isille”, nakkisormet, kikatus.
Ja taas makkara vilahtaa suuhun.
Irvistys.
”Annetaanko isille?” kysyn ties monettako kertaa.
Lapsi katsoo minua suurilla silmillään, selvästi vähän jo liikaa makkaraa syöneena ja sanoo:
”Isille”.
”Minä rakastan sinua”, ajattelen ja tunnen valtavaa lämpöä

* * *.

Tällaisia unia olen nähnyt monena yönä. Käsinkosketeltavan todellisia, kauneimmalla tunteella (en edes tiedä miksi sitä voi kutsua tai kuinka kuvata) kuorrutettuna. Yhtenä yönä olin synnyttämässä, toisena leikkimässä hiekkalaatikolla. Ja aamulla herätessäni kehossani on outo tunne. Se myllää ympäriinsä. Mouruaa. Minä olen mennyt sekaisin! Hormonini jylläävät ylikierroksilla. Yhtäkkiä tämän syksyn aikana jokin on muuttunut. Minä haluan lapsen. Kehoni tarvitsee sitä. Ei sillä tavalla, että olisihan se kiva jossain vaiheessa, vaan nyt. Nyt! Nyt! Melkein toivon, että tämä tästä vähän laantuu. Sen on pakko laantua. En pysty sietämään tällaista huutoa.

hormonizilla

Mitä on tapahtunut? Kun kirjoitin blogini ”Eikö nyt olisi hyvä aika tehdä lapsia?”, sain teiltä valtavan määrän viestejä ja palautetta. ”Ei koskaan ole oikea aika.”, ”Yli kolmekymppisenä lapsen saannin mahdollisuus vähenee dramaattisesti.”, ”Lapsi tulee juuri silloin, kun on oikea aika.”, ”Ei lapsi aina tule ensiyrittämällä, siihen voi mennä aikaa.”, ”Entä sitten, jos lasta ei ole mahdollista saada ollenkaan?” ”Lapsi ja työ eivät sulje toisiaan pois.”, ”Anna palaa!”; näin te sanoitte. Kai se oli sitten lukiessani näitä viestejä kun tajusin olevani valmis. Nyt! Ja siitä lähtien kehoni on karjunut tätä valitusvirttään. Minusta on tullut Hormonizilla. Järkyttävä tapaus. Murisee nurkissa ja kiehuu yli joka toinen minuutti. Sanoo, ettei voi enää vastustaa kehonsa tarvetta. Ajaa itsensä ja toisen hermoromahduksen partaalle. Mitä ihmettä?

Mitä ihmettä?, haluan kysyä sinulta nainen: Oletko kokenut saman, mitä ihmettä Hormonizillalle täytyy tehdä? Ja ”Mitä ihmettä?”, haluan kysyä sinulta mies: onko sinun rakkaastasi kuoriutunut yhtäkkiä tällainen karjuva Hormonizilla, kun et itse vielä ole nyt heti valmis; ehkä jo puolen vuoden päästä, mutta ei juuri NYT? Hormonizillan kun on kuunneltava myös lapsen isän tarpeita ja valmiutta. Jaksettava odottaa ehkä se puoli vuotta tai vuosi? Vaikka Hormonizilla ei sitä kestäsi.

/Maija, Hormonizilla