Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.


SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!


TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.


LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Mainokset

Huippukirjailijoiden opissa

Näin ne päivät vaan vilahtavat, että vasta illalla havahtuu aivan yhtäkkiä, miten hienoja juttuja sitä yhteen päivään mahtuukaan. Tänään minun agendallani on ollut töitä, mielenkiintoinen tapaaminen ja kohokohtana huippu koulutus. 

Olin tänään Image-akatemian kirjailijakoulussa. Siellä pohdittiin kirjoittamista ja kirjailijan työtä Suomen kovimpien kirjailijoiden, kuten Riikka Pulkkinen, Juha Itkonen ja Miina Supinen, johdolla.

  
Kattaus oli niin laaja, ja puhujia laidasta laitaan, joten kaiken opin sulattaminen vie hetken. Mutta paljon ideoita ja inspiraatiota on nyt tämä pieni kirjailija pullollaan. Sinäkin toivottavasti saat päivän anneista tulevaisuudessa nauttia.

Väsymys on hurja. Kotiin tultuani olen lähinnä vain tuijotellut seiniä. Kehokuurini viimeinen viikko alkoi tänään. Thank god! Minua ei todellakaan ole tehty ihmiseksi, joka vahtii jokaista suupalaansa. Ja tarvitsen hiilihydraatteja, jotta aivoni toimisivat. No, tähän aiheeseen en mene syvemmälle täällä, Snapchatissa annoin jo täyslaidallisen, käy katsomassa sieltä. Mutta kuurin päätyttyä kerron sitten kootusti tarkemmin mistä tässä 28 päivän jaksossa on kyse ja mitä on tapahtunut – jos vaan selviän tämän läpi, se on pieni kysymysmerkki tällä hetkellä 😝

Kiitos tästä päivästä! On tämä elämä vaan täynnä upeita mahdollisuuksia. Toivottavasti myös sinulle.

Kauniita unia!

/Ämmäsi

Mitä rakkaus on?

Klonk. Klon. Klonk. Nitinatinitinatiniti. Makaan jumppamaton päällä vatsallani laiturilla, joka valittaa laineiden keikuttaessa sitä. ”Klonk. Klon. Klonk. Nitinatinitinatiniti”, se sanoo. Tuulee kevyesti, mutta juuri sopivasti niin, että pilvettömältä taivaalta porottavan auringon polte ei tunnu iholla. Kun suljen silmäni ja työnnän laiturin kovaäänisen valituksen pois mielessäni, tuntuu aivan kuin leijuisin ilmassa. Tuntuu kuin olisin vapaa.

* * *

Avaan silmät ja siirrän ne takaisin kirjaan. Haluan viimeistellä sen nyt, sillä odotan tarinan päätöstä. Voi miten minä rakastankaan tarinoita. Kuinka olen koskaan voinut jättää kirjojen maailman!

Oli vain niin kiire olla vakavastiotettava ja tärkeä. Jos kirjallisuutta luinkin, sen oli aina oltava ammatillista jotta voisin osoittaa muille lukevani ja tietäväni. Jos totta puhutaan, nyt minua ei voisi vähempää kiinnostaa bisneskirjallisuus ja ne kaiken maailman seitsemään askeleen opit milloin mihinkin: menestykseen, rahaan, muutokseen kiltistä tytöstä johtajaksi. Minä haluan vain lukea tarinoita erilaisten ihmisten elämästä ja kertoa niitä itse.

* * *

Nousen istumaan. Tuossa me yhdessä pesimme perunoita juhannuksena vain vuosi takaperin, minä ja hän, muistelen.

Olen oikeastaan ihmettynyt miten vähän olen häntä mökillä ollessani muistellut, vaikka edellisen kerran täällä oleillessani hänkin on ollut mukana. Ensimmäisenä iltana käydessäni nukkumaan, nyt yksin, muistin hänen vartalonsa läheisyyden pienessä mökkisängyssä. Eilen illalla rakensin mielikuvituksissani pientä tarinaa, jossa hän kaahaisikin yhtäkkiä autolla mökin pihaan pyytämään anteeksi. Mutta sen tarinan lopussa emme olisi päätyneet takaisin yhteen; se olisi vain aikuismainen anteeksipyyntö, se mitä enää häneltä voisin kaivata. Mutta sen enempää hän ei ole täällä ajatuksiini tullut. Olen tyytyväinen.

* * *

Tullessani ryminällä takaisin Ruotsista Helsinkiin kaikki paikat, johon menin muistuttivat hänestä ja yhteisestä huumakesästämme ennen Svea mamman syliin muuttoa. Nyt kuvat tuostakin ajasta ovat jo haalistuneet, enkä koe niitä enää niin voimakkaan upeina ja ihanina. Keväällä hän on ollut mielessäni jatkuvasti, mutta nyt huomaan hänen kuvansa haihtuvan ja haihtuvan. Olen tyytyväinen.

Meillä oli outo suhde. Vaikka haluaisin kovasti sanoa sen olevan suurta rakkautta, en ehkä voikaan. En ole varma oliko se oikeasti rakkautta.

* *

”Rakastatko minua”, kysyin häneltä maatessamme kerran sängyssä jo vuoden yhdessä elämisen jälkeen.

”En tiedä”, hän vastasi, ”Minä en tiedä mitä rakkaus on.”

Silloin sydämeeni sattui. Minä rakastin häntä, olinhan antanut osan elämääni hänelle. Mutta tänään minä tajuan, etten ehkä itsekään vielä tiedä mitä rakkaus on.

* * *

Klonk. Klonk. Klonk. Nitinatinitinati. Painan kirjan sivuun, suljen silmät, ja kokeilen taas miltä vapaus tuntuu tässä laiturilla.

laiturirakkaus

 

/Ämmä, lähetellen taas terveisensä laiturilta ja siirtyen seuraavaksi lounaan pariin

 

Mun täytyy mennä

Istun koristeellisella jugend-tulilla Wivi Lönnin suunnittelemassa upeassa jyväskyläläisessä kartanossa ja kuuntelen kitaraa näppäilevää miestä. Hän on tuttu menneisyydestä, tajuan. ”Siitähän on kaksikymmentä vuotta, miten sinä voit muistaa” hän ihmettelee, kun esityksen jälkeen menen hänen puheilleen. Niin, kaksikymmentä vuotta, havahdun. Nyt hän on parin lapsen isä. Minulla on käsittämättömän hyvä ihmis- ja nimimuisti, se on käynyt vuosien varrella selväksi. Muistan monet vain sivumennen tavanneenikin ihmiset tuosta vaan. Ihmiset ovat minun elämäni suola ja sokeri. Ja pippuri!

* * *

Kouluaikoina me teinitytöt juoksimme kirkuen kerta toisensa jälkeen kaupunginteatteriin tuhlaamaan vanhemmiltamme saadut rahat: siellä esitettiin musikaalia, jota tähditti parikymmentä ikäistämme poikaa. Kävin katsomassa näytelmän ehkä kymmenesti, ja tuo poika, nyt jo ihan aikamies, oli silloin lavalla.

Lokakuun kymmenes päivä, Aleksis Kiven päivänä kaksikymmentä vuotta sitten pääsimme kahden kaverini kanssa teatteriintutustumiskierrokselle. Minä rakastin teatteria! Ja noita kahtaakymmentä poikaa… Nyt olimme tutustumassa lavantakaiseen maailmaan, jonne minäkin jossain vaiheessa elämää toivoin pääseväni. Kun kierroksella siirryttiin kurkistamaan pukuhuoneisiin, meinasin pyörtyä. Siellä olivat heidän esiintymisvaatteensa! Nuuhkimme niitä, koskettelimme niiden pehmeitä kankaita ja kurkistelimme taskuihin. Muun ryhmän jo siirtyessä teatterintutkinnoissaan eteenpäin, me jäimme jälkeen haistelemaan huoneessa leijuvaa orastavaa testesteronin tuoksua. ”Oot ihana, Kalle!”, kirjoitimme kajal-kynällä peilipöytään terveisemme samalla hetkellä kun kierroksen opas palasi pukuhuoneeseen hakemaan meitä nuhteleva ilme kasvoillaan. Kalle oli näytelmän päätähti, ja me kaikki häneen palavasti rakastuneita.

”Oot ihana, Kalle”, minä muistan edelleen tuon päivän lokakuun kymmenentenä kaksikymmentä vuotta sitten.

kartano 1

Hätkähdän muistelmistani tähän hetkeen. Siinä me kaikki toljotamme kitaramiestä. Olemme kartanossa juhlimassa tätiäni, koko suku. En voi olla naurahtamatta. Suloiset sukujuhlat, jossa yksi lukee puheen ääni kevyesti väristen, pidellen tärisevin käsin kiinni paperista, jolle on kirjoittanut kaiken viimeistä pistettä myöten muistiin. Sitten tulee huojennus ja kaikki pääsevät jonottamaan buffet-pöytään, jossa tarjoillaan uunilohta ja kermaperunoita kotikalja palan painikkeena. Sitten jutellaan niitä näitä. ”Oletko jo kesälomalla?” tai ”Milloin olemmekaan käyneet teillä viimeksi kylässä!” ja päivitellaan hellettä. 

Minä haluan vältellä kaikkia, sillä en haluaisi vastata siihen kysymykseen, joka kuitenkin leijuu ilmassa, mutta jota myös muut taitavat vältellä. ”Mitä sinulle nyt kuuluu?”. En halua, en jaksa.

* * *

Katson lasta sylissään pitävää serkkuani. Hänen kanssaan me luukutimme c-kasetilta Neljää Ruusua ja Kaija Koota ja lauloimme vahvasti eläytyen musiikin päälle heidän kesämökkinsä vintillä. ”Sun täytyy mennä, sillä sana on vapaa ja laitteet liikkumaan on pantu sinua varten. Tapahtui mitä vaan se on sun elämäs eikä kenekään muun.” Nyt serkulla on kaksi pientä lasta emmekä me ole enää vuosiin luukuttaneet mitään yhdessä.

Jännä tunne. Kun tavallaan tämä on niin kotoisaa ja tavallaan niin vierasta. Normaaleja elämän muutoksia, lapsia ja naimisiinmenoja lukuunottamatta kun elämä ei täällä näytä juuri muuttuneen. Kaikki on rauhallisen staattista, kulkee normaalia elämän suunnitelmallista polkua eteenpäin

Ja sitten puolestani minä. Enemmän draamaa ja äkillisiä käänteitä kuin keskiverto-omakotiasuja näkee televisiostaan koko elinikänään. Tulee outo tunne. Vaikka olen täällä oman sukuni joukossa, siinä, missä olen kasvanut, tuntuu, että en kuulu tähän. Tulee ikävä omaan arkeen. Vaikka se on välillä käsittämätöntä sekasortoa, se on kuitenkin minun katkeransuloista elämääni, johon kuuluvat nopeammat käänteet, jyrkemmät laskut ja isommat nousut. Ja nyt keskellä tätä sukuni tasaisemmassa arjessa saan aivan uuden perspektiivin omaan elämääni; voin ymmärtää, miksi äitini on siitä usein niin sydän syrjällään.

”Tapahtui mitä vaan, se on sun elämäs, eikä kenenkään muun.”, Neljä Ruusua pärähtää soimaan päässäni.

* * *

Tätini saa lahjaksi ipadin. Tekeeköhän hän nyt samoin kuin siskonsa, sisarkatraan vanhin, minunkin äitini isosisko, joka kertoo minulle avaavansa aina iltaisin oman tablettinsa ja lähtevänsä mielikuvitusmatkalle Helsinkiin. Hän asuu pienessä kaupungissa Keski-Suomessa, mutta selailee aina Helsingin asuntoilmoituksia. Se on hänen jännitystään; tutkia ilmoituksia ja haaveilla asumisesta pääkaupungissa. Mutta haaveilu riittää hänelle, ei hän voisi ikinä muuttaa konkreettisesti pois pikkukaupungista. 

Mietin hetken miksi. Miksi ei voisi? Mutta lopetan ihmettelyn saman tien, ei kaikkien tarvitse. Toisille riittää Helsingin tutkiminen asuntoilmoituksin, toisille avioliitto ja lapset. Minut on taidettu luoda kulkemaan. Ja toiset on kai vain luotuja kulkemaan.

”Sun täytyy mennä, sillä sana on vapaa ja laitteet liikkumaan on pantu sinua varten.” 

kartano2

/Ämmä, lähettäen terveisiä tämänhetkiseltä työpöydältään, nyt just ei tartte mennä mihinkään

Tärkeintä tänään on päämäärä

Pitkä ja hiostava matka takana, mutta tällä kertaa tärkeintä ole matka, vaan päämäärä. Tämä

20140718-191409-69249380.jpg
Kallioranta. Mökki. Täällä minun sieluni lepää seuraavan viikon. Mutta läppärini näppäimistö ei. Juuri se on lepoa sielulleni – kirjoittaminen järvimaisemassa. Perillä ollaan!

Ihanaa viikonloppua, rakkaat!

/Ämmä, päämäärässä

Minä, kännykkä ja the teksti

Nukahdin viime yönä kello 5 ja olen nukkunut vajaat neljä tuntia. Eihei, en ole ollut juhlimassa, vaan olen koko yön maannut sängyssä kännykkäni kanssa. Olen kirjoittanut sillä muistiinpanoja. Aina yhden kirjoitettuani, työnsin kännykän lattialle sängyn alle ja aloin odottaa unta tulevaksi. Ei tullut uni, vaan taas seuraava ajatus, joka oli kirjoitettava muistiin. Ja sitten tämä taas toistui. Miljoona kertaa. Kännykkä sängyn alle, unen odotus, ajatus, kännykkä käteen ja muistiinpano. Lopputulos on se, että olisi kai ihan sama ollut vain olla hereillä koko yö ja kirjoittaa tietokoneella.

Viime päivät olen nakutellut muistiinpanoja kännykkääni ihan kaikkialla missä olen kulkenut. Höpötän ääneen ja naputan sanoja muistiin. Sanalla sanottuna katseet joita saan osakseni ovat… ihmetteleviä. Varsinkin eilen, kun muistiinpanoinnostuksissani törmäsin lyhtypylvääseen. Onneksi kuhmu otsassa on jo laskeutunut. Täytynee jatkossa varmistella, että vähän muistaa katsoa eteensä.

Joku teksti puskee nyt vain ulos minusta, enkä voi sitä pysäyttää. Sen on nyt annettava tulla, ja katsottava sitten mitä siitä syntyy. Mutta ei tämä pidemmän päälle ihan terveellistä taida olla. Kotona on ihan järjettömän kuuma ja hiki valuu pitkin käsivarsiani. Ilma ei liiku mihinkään. Koiran on paennut taas sängyn alle, siellä on vähän viileämpää. Huomenna pääsen onneksi mökille.

sängynalla

Siellä se Herra makaa kuumissaan sängyn alla. Tuon samaisen sängyn alla vietti kännykkäni viime yönä aina pienen lepohetken ennen kuin taas joutui muistiinpanonäpytykseni kohteeksi. Sängynalukseni on nyt siis kuumaa kamaa!

/Ämmä, jatkaa näpynäpyä

Tässä on hyvä

Tänään en ota sinulle kuvaa ruokalautasestani, vaikka lounasta parhaillaan nautinkin. Eihän siinä edes olisi mitään yllätyksellistä katsottavaa, samaa jauhelihasalaattia kuin eilen.

Sen sijaan laitan sinulle tämän kuvan. Se on Mirkun valokuvausstudion vessasta. Otin sen jo aikoja sitten, mutta jotenkin sen jakaminen ei vaan ole tullut aiemmin ajankohtaiseksi.

hereisgood

Olkoon se naisen ailahteleva mieli tai mikä ikinä, mutta tähän päivään tämä vessanoviteksti sopii. Tänään minulla on todella hyvä olla juuri tässä. On ihan hemmetin hyvä olla yksin. Viime päivät olen treenannut, lukenut ja kirjoittanut. Perjantaina lähden mökille, ja jatkan samaa rataa. Kirjoitan. Ja luen ja treenaan. Yksin. Sitä odotan kuin kutta nousevaa.

Kirjoitan nyt sellaisia asioita, joista kerron sinulle varmasti myöhemmin. Ja vaikka en kertoisikaan, vaikka tulisin siihen tulokseen, että tämä kirjoittamisen lopputulema jäisi vain minulle, niin haluan juuri nyt välittää sinulle tämän tunteen. Sen, että on ihan hirveän hyvä olla. Nämä asiat, joita nyt teen, auttavat minua menemään eteenpäin. Se oli se pieni ajatus silloin yhtenä päivänä kun tajusin että koska asioideni kulku on epätietoisuuden vallassa, minun on tartuttava siihen mitä nyt on. Tähän hetkeen ja näihin kykyihin, joita minulla on. Asioihin, joihin voin itse vaikuttaa sataprosenttisesti, enkä tarvitse niiden etenemiseen muita.

Sillä aikaa kun koko Suomi lomailee eikä kukaan ajattele työtä tai sen antamista, enkä minä siis ollen pääse työnhaussani eteenpäin, keskitän intohimoni ja energiani tähän. Kirjoittamiseen. Siihen minkä osaan ehkä parhaiten. Sen minä tajusin.

Ja tässä minä kirjoitan. En taaskaan instagrammoinut tai photoshopannut, jotta pääsisit ihan oikeaan ja todelliseen tunnelmaan. Olen vakavissani (vaikka tuo kuva kyllä näyttää enemmän Pelle Hermannin vaimolta, mutta vakavissaan se on Pelle Hermannin vaimokin, jos Pelle Hermannilla nyt ylipäänsä on vaimoa). Tästä kirjoittamisesta ja siitä, että nyt on just hyvä tässä.

näpynäpy

/Ämmä, ja hirveen hyvä tässä näin

Uusi minä, toteutunut unelma!

Voi minun rakkaat ystäväni miten paljon te annatte minulle iloa, valoa ja energiaa! Lounastin uudessa (tai ainakin minulle aivan tuoreessa tuttavuudessa) Cafe Kuppi ja Muffinissa rakkaan Maaretan kanssa ja olen niin täynnä virtaa, etten tiedä mihin sen ensimmäisenä purkaisin. Tai oikeastaan tiedän ja kohta sen saat selville sinäkin…

20140321-133125.jpg
Maaretta lukeutuu tähän minun idoli-ryhmääni upeita, itsenäisiä ja sopivasti hulluja naisia. Yrittäjä, kirjailija ja ihminen isolla iillä, joka rohkeasti seuraa omia unelmiaan ja kulkee omia polkujaan.

20140321-133413.jpg
Kuten nyt tämä uusin: new.me, verkkopalvelu, joka tarjoaa helppoja ja hauskoja digitaalisia henkilökohtaisen kasvun työkaluja. Keskustelimme paljon Maaretan kanssa erilaisista unelmista: siitä, miten ihmiset usein jäävät unelmiensa toteuttamisessa jumiin siihen, että eivät saa aikaiseksi mitään, koska unelma tuntuu vaikealta lähestyä tai saavuttaa konkreettisesti. Pohdimme miten me ihmiset voisimme coachata ja valmentaa itseämme kohti tavoiteitamme omalla ajallamme ja omassa tahdissamme tällaisen verkkotyökalun avulla. Nyt siis puhun ihan konkreettisista, käsinkosketeltavista tavoitteista, en ainoastaan mistään elämänmuutoksesta tai itsensä tutkiskelusta.

Ja sitten keksimme: minähän voisin ottaa new.me:n avukseni kirjankirjoittamisunelmassani – tutkia voisinko todella saada apua tällaisen verkkotyökalun avulla kirjan kirjoittamiseen. Ja saada sen pian ihan oikeasti kauppojen hyllyyn!

Uskot varmaan, että innostuin, sillä tuo pirskatin superteokseni pyörii päässäni, mutta ei edisty. Nyt siis päätin aloittaa tutustumisen new.me:n kurssiin ja pistää tuulemaan kirjani kanssa. Raportoin matkastani, lupaan sen.

/Maija, joka on nyt askeleen lähempänä unelmaansa olla kirjailija