Kelkkamiesten kyydissä liftaten: luovuus ja uusi energia syntyvät vain jos uskaltaa antaa aivojen nytkähtää sijoiltaan

Pakkanen natisee puiden liitoksissa ja aurinko sojottaa jossain tammikuun aamun puolitangossa. Työkaveri on nakannut minut tien varteen ja toivottanut onnea.

Olen lähdossä liftaamaan. On tarkoitus testata miten peukalokyyti nykyaikana onnistuu.

Aiemmin viikolla olen ollut ahdistunut: Minun on ollut määrä mennä tapaamaan hihtokeskukseen business-seminaariin saapuvia ystäviäni etelästä. Mutta kuljetusalan tylnseisaus ja bussilakko pistääkin yllättäen autottoman suunnitelmat sekaisin. Ehdin jo mielessäni heittää hyvästit mahdollisuudelle päästä paikalle ja mieltä harmittaa valtavasti. Takana kun on viikko, jolloin kaikki on tuntunut vähän tökkivän.

On tenkkapoo – sellainen taitekohta, jossa elämän isot päätökset tehdään. Se paikka, jossa voi lyödä hanskat tiskiin.

Tai sitten voi keksiä uuden idean. Ja sellainen on nyt syntynyt yhdessä työkaverini kanssa: jos bussit eivät kulje, etsitään jokin toinen keino. Eihän yksi bussilakko voi koko maailmaa romauttaa. Ja niin olemme keksineet, että minut nakataan tien poskeen katsomaan pääsenkö peukalokyydillä perille – tässähän saattaa piillä mahdollisuus seikkailuun. Liftimatkani olemme päättäneet raportoida suorana radioon aamulähetykseemme*, tälle seikkailulle voisi ottaa muutkin mukaan.

Aamulla, ennen liftaamaan lähtöä, väkerrän toimituksessamme kyltin, joka kertoo matkani määränpään.

 

JA NYT SEISON pakkasessa kylmyydestä hytisten, ihmeissäni ja hämmentyneenä. En ole ikinä aiemmin, yhtä kalarekkakyytia Norjasta Suomeen lukuunottamatta liftannut (lue tuo tarina tästä, se on yksi blogini parhaimmista). Mitä pitää tehdä ja miksi hitossa nyt juuri on talven kylmin aamu?

Ajatus liftaamisesta on pelottanut etukäteen. Entä jos kyydin minulle tarjoaakin joku, jolla ei ole puhtaat jauhto pussissa? Entä jos en pääsekään kyytiin, ja joudun palaamaan takaisin? Ja jos saisinkin kyydin, millainen ihminen hän on? Osaanko puhua hänelle mitään, entä jos edessä on elämäni vaivaannuttavin matka.

Ja nyt, täällä minä seison vailla tietoa siitä mitä tulee käymään. Oma veikkaukseni on, että kaksi tuntia seisottuani tien varressa olen niin jäässä, että on pakko luovuttaa.

 

AUTOJA LIPUU OHI, eikä kukaan pysähdy, vaikka kuinka hymyilen ja heilutan peukaloa. Sormenpäät alkavat muuttua tunnottomiksi. Annan raporttini studioon ja kuvailen alkutunnelmia liikenteestä. Vielä ei tämä homma suju kovin hienosti.

On kulunut n. 30 minuuttia siitä, kun olen astunut liftausasemiin. Olen juuri aikeissa lisätä villasukat jalkoihini, varpaatkin muuttuvat tunnottomiksi. Mietin uutta strategiaa. Mutta nyt! Viereeni pysähtyykin pakettiauto! En voi uskoa, että joku todella pysähtyy ja vielä näin nopeasti.

Autossa istuu kaksi miestä, joista toinen avaa oven huudahtaen:

–Hyppää kyytiin, kyllähän savolainen auttaa aina.

Hän on Kake. Tarjoutuu ottamaan reppuni ja avaa pakettiauton perän. Siellä tönöttää kaksi moottorikelkkaa. Ratissa on Jami, ja hänkin huikkaa minulle tervehdyksensä.

Ja siihen minä änkeän itseni, näiden kahden tuntemattoman miehen väliin, pienelle pakettiauton etupenkille.

He eivät tiedä, että olen toimittaja, eivätkä ole kuulleet radiosta liftaushaasteestani, joten heillekin on yllätys kuka kyytiin astuu. Ei kai sitä ihan joka aamu jokainen meistä pääse omasta autostaan käsin puhumaan suoraan radiolähetyksen, meitä naurattaa.

 


HETI KÄY ILMI, ettei näiden miesten kanssa matkustamisessa ole mitään huolta. Tutustuminen sujuu vaivatta, ja oitis käy selväksi, että kanssani kulkee nyt kaksi kovaa kelkkamiestä.

Selviää myös, että Kake asuu melkein entisen Helsingin kotini naapurissa – olemme siis saattaneet vaikka törmätä toisiimme aiemmin. Hän asuu viikot Helsingissä, mutta talviaikaan jokainen viikonloppu palaa näihin maisemiin; kelkkailemaan näihin kotimaisemiin kun on niin kova polte.

Jami puolestaan asuu Savossa, mutta tänään matkan on tarkoitus kulkea Helsinkiin töihin rakennusalan hommiin illaksi. Pitkästä ajomatkasta huolimatta tämä reilun sadan kilometrin kelkka-ajo, jota miehet nyt tälle aamupäivälle suunnittelevat, on päästävä tekemään. Mikään ei saa tulla miesten ja kelkkailun väliin. Sää on tänään upea, kiperässä pakkasessaankin otollinen kelkkaretkelle.

 


HILJAISTA HETKEÄ TÄSSÄ pakettiautossa ei tunneta. Miehet vievät minut tarinoissaan mukaan kelkka-ajolle, niin upeasti he piirtävät eteeni tämän rakkaan harrastuksensa sielunmaiseman. Kaken ja Jamin silmissä hehkuu aito innostus, kun he kuvailevat tekemiään reissuja ja sitä upeinta hämärän hetkeä, jolloin reitin varrella kohtaa hirviä sekä sen huumaavan hiljaisuuden, kun on pysähdytty keskelle kiehtovaa metsää.

Puhumme intohimosta, elämästä ja siitä mitä on kun saa tehdä asioita, jotka sytyttävät eniten. Nyt tiedän, mikä on paras sää lähteä kelkkaretkelle ja kuinka hurjan fyysinen urheilumuoto tämä harrastus on.

Ja nyt itsekin haluan kelkan kyytiin! Sovimme, että jos vielä koskaan tapaisimme, kelkkailemaan lähdetään yhdessä.

Tämä oli liftausreissuni näkymä. Matkalla miehet pysähtyvät tankkaamaan ja hakemaan aamupalaa reissulle; opin, että kelkkailu on niin rankka fyysinen laji, että muutaman tunnin ajo kuluttaa valtavat määrät energiaa. Ja antaa sitä monta kertaa enemmän!

 

ANNAN VIIMEISTÄ RAPORTTIANI radioon ja tajuan, että tunti on vilahtanut silmissä. En oikeastaan haluaisi, että olemme vielä perillä, niin monta asiaa jää vielä jakamatta ja kuulematta.

Mutta niin on hetki hyvästien. Toivotamme toisillemme hyvää jatkoa ja miehet suuntaavat kelkkareitin varteen. Sinne vapauteen, jonne heidän sielunsa kaipaavat keskellä kiireistä arkea.

Perille saavuttuani on hassu olo. Tuntuu kuin aivot olisivät pyörähtäneet ympäri tässä odottamattomassa tilanteessa, yllättävässä heittäytymisessä, hypättyäni hetkeksi näiden kahden kelkkamiehen maailmaan. Ihan kuin matka olisi kestänyt monta tuntia pidempään ja olisin siirtynyt jonnekin uudelle ulottuvuudelle.

Tuntuu, kuin olisin saanut valtavan annoksen ihan uutta energiaa ja voimaa. Olen päässyt hetkeksi sellaiseen maailmaan, johon minulla ei ole aiemmin mitään kosketusta. Olen saanut jakaa hetken näiden tuntemattomien miesten kanssa kuunnellen tarinoita heidän elämästään. Hassun pöllähtänyt olo, kun oma arki katkeaa, ja tilalle tulee aivan erilainen kokemus.

 


KIITOS KAKEN JA RAMIN, olen paikalla päämäärässäni reilusti aiemmin kuin alunperin tarkoitus oli. Pääsenkin kuulemaan osan ystävieni seminaarin puheenvuoroista.

Teemana on luovuus. Täällä jumpataan aivobiciä ja pohditaan miten luovuus syntyy. Puhutaan siitä, miten elämän luomisvoima, se uusi, tarpeellinen energia syntyy, kun uskaltaa katsoa asioita erilaisesta näkökulmasta ja tehdä asioita toisin tavoin.

Ja minä, liftausmatkani jälkeen aivot ympäri myllähtäneenä tajuan, että tuo kokemukseni on kuin oppikirjan kuvaus siitä miten ihminen uudistuu ja kykenee tuottamaan jotain uutta.

Jos tuijottaa aina vain ilmeiseen, rullaa elämää päivästä toiseen samalla radalla, ei luovuudelle löydy sijaa. On uskallettava kohdata ihmisiä omien ympyröiden ulkopuolelta, kuulla, mitä heillä on kerrottavaa ja kuinka he maailman näkevät. On rohjettava muuttaa näkymää, annettava arjen rutiinien rikkoutua ja haastettava itsensä yllättävään hetkeen. On tutustuttava tuntemattomaan ja mentävä siihen täysillä mukaan. On uskallettava antaa aivojen nytkähtää sekaisin sijoiltaan, eikä ikinä antaa haasteiden ottaa valtaa. Jos olosuhteet muuttuvat, luovat keinot auttavat löytämään ratkaisun.

 


BUSSILAKKO ON BUSSILAKKO, mutta se ei ole koko totuus, vaan tarjolla voikin olla muita mahdollisuuksia.

Tämä pieni, yhden ihmisen liftausreissu on esimerkki siitä, että aina löytyy uusia ratkaisuja; ja kun niihin heittäytyy mukaan, uskaltaa toimia, palkkiona on kokemus sekä oivallukset, jotka saattavat johtaa mihin vaan. Jos esimerkiksi työpaikoilla halutaan kehittää luovuutta, ihmisille on annettava paikkoja ja vapautta heittäytyä – tehdä jotain kummallista ja erilaista. Tuloksena on takuuvarma läpimurto!

Ennen liftaamaan lähtöäni en ikimaailmassa voinut tietää kuka minut mahdollisesti poimii kyytiinsä ja millaisia ihmisiä tällä reissulla kohtaan. Mikä mahdollisuus tuntemattomasta voi tarjoutua!

Miten sinä voisit ensi viikolla nytkäyttää aivosi uuteen asentoon? Mitä voisit tehdä tai kokea toisin? Millaisen uuden energian se voisi elämääsi tarjota?

 

 

* Maija Ilmoniemi on Ylen Radio Suomen aamulähetyksen juontaja Kuopiossa

Mainokset

Studiosta rengittäreksi syyshommiin

Jotkut päivät töissä ovat toisia vähän merkityksellisempiä. Tänään oli sellainen. Parhaat jutut radiossa syntyvät usein hieman yllätyksenä, lähtevät laajenemaan jostain pienesta ajatuksesta ja keskustelusta. Ja aikaan saatetaankin saada jotain, joka jää mieleen.

Viime viikolla vitsailimme studiossa: olenhan tunnetusti vähän epäkätevämpi emäntä, enkä mikään haka kotitöissäkään. Kerroin asuvani kerrostalossa parvekkeetomassa asunnossa ihan tarkoituksella – sitten minun ei varmasti tarvitse tehdä pihatöitä eikä edes lakaista parveketta syksyn lehdistä tai talven lumesta. Mutta sitten kuitenkin käyn usein lenkkeilemässä omakotitaloasuinalueilla ja haaveilen, että pääsisin puutarhahommiin. Ristiriita! Olisiko sisälläni sittenkin jonkin sortin ehtoinen emäntä?

Tajusimme tuon keskustelun yhteydesä juontoparini Juhanin kanssa, että minunhan olisi päästävä tekemään syystöitä jonnekin pihalle. Heitimme tarjouksen, että voisin lähteä jonkun kuulijamme luokse syyshommiin. Että kuka tahansa sai heittää minulle pyynnön tulla syyshommiin.

Tarjouksia tulikin yllättäen useita, ja tietysti niistä yhteen tartuin.

Ja tänään olin aamulla Irma-mummin kotitilalla haravointihommissa syysrengittärenä. Meillä oli valtavan mukava haravointihetki yhdessä – taisimme kumpikin saada valtavan määrän virtaa toisistamme ja yhdessä tekemisestä. Irma on aivan upea nainen ja oli mukava tutustua tähän kuulijaan ensimmäistä kertaa.

Hyvää syntyy, kun hyvää tekee. Ja upeita kokemuksia tulee, kun heittäytyy hauskoihin ideoihin ja antaa niiden viedä eteenpäin. Se olkoon tämän päivän oppi!

Siinä on syysrengitär haravointihommissa Leppävirran Paukarlahdessa, joka sijaitsee 30 kilometriä Kuopiosta etelään.

Ahkerat haravoijat: Irma-mummi ja minä

Uusi tarina alkaa rohkeudesta aloittaa se – minä ja Se Komea Personal Trainer, jolla on nyt nimikin

Joskus suuret tarinat syntyvät silmänräpäyksessä, joskus ne kytevät pitkään, unohtuvatkin, kunnes liekki liehahtaa roihuun. Joskus suurta tarinaa ei synnykään, joskus se saakin odotetusta poikkeavan ja paremman muodon. Mutta tarinan juonta ei voi tietää, ellei anna sille mahdollisuutta kirjoittua. Jos ei kokeile ja töki tulta…

 

MUISTATKO, KUN YLI KAKSI VUOTTA sitten, kesänä ennen Norjaan lähtöäni kerroin sinulle kuntosali-ihastuksestani? Siitä Komeasta Personal Trainerista, joka viikosta toiseen samaan aikaan kanssani kävi jumppauttamassa Vanhaa Harmaata Charmanttia Herraa yhteisellä kuntosalillamme?

”Sometime, baby”, kirjoitin ensin, jatkaen sitten kertomalla strategisesta kohtaamisestani Sen Komean kanssa ja kysyen Tältäkö tuntuu rakkaus? Ja lopulta, juuri kun tämä huima jatkokertomus oli saamassa käänteen, kerroin Minusta, Mister Myrphysta ja Siitä Komeasta Personal Trainerista ja lähdöstäni kuukausiksi Norjaan.

Tarina ei koskaan päässyt loppuhuipennukseen, vaan se jäi auki ilmaan.

 

ON TUNNUSTETTAVA JOTAIN. En kertonut sinulle koskaan yhtä asiaa. Sitä, mitä tein juuri ennen lähtöäni. Olin kiitollinen Sille Komealle, sillä kohtaamisissamme syntyneet oivallukset olivat antaneet minulle paljon. Olin tehnyt hienoja havaintoja Siitä Komeasta ja Vanhasta Charmantista, itsestäni ja naisen elämän peruskysymyksistä sekä saanut aiheita hauskoille tarinoille sinun kanssasi jaettavaksi. Peilasin monille tuttuja kokemuksia hölmöstä ja utopistisesta ihastuksen tunteesta ja te innostuitte – osa jopa kyseli loppuratkaisun perään.

Halusin antaa Sille Komealle kiitoksen ajatuksista, joita hän oli auttanut tietämättään minut kiteyttämään; kertoa, että olin kirjoittanut hänestä. En tiennyt edes hänen etunimenimeään saati, että minulla olisi ollut hänen yhteystietojaan. Olisin halunnut antaa kiitokseni kasvotusten, mutta en ehtinyt enää suunnitelmieni mukaan muuttokiireessä kuntosalille. Päätin selittää tilanteen kuntosalin asiakasneuvojalle ja kysyin häneltä palvelusta. Kirjoittaisin Sille Komealle kiitoskirjeen ja pyysin asiaksneuvojaa toimittamaan sen tälle! Mitään mukisematta asiakasneuvoja lupasi auttaa.

En enää muista tarkalleen mitä kirjeeseen kirjoitin, mutta kiitin siinä Sitä Komeaa ilosta ja inspiraatiosta, jota hän oli minulle tarjonnut. Linkkasin blogini hänelle ja kerroin motivaationi olevan vilpitön kiitos vailla taka-ajatuksia, mielessäni kun siinsivät toisenlaiset suuret seikkailut pienessä kalastajakylässä Norjassa.

Lähetin kirjeen sähköpostitse asiakasneuvojalle, mutten sen koomin kuullut kuntosalista tai Siitä Komeasta enää. Joskus kalansuolia peratessani mielessäni kävähti hetken oliko hän saanut kirjeeni, lukenutkin sen, mutta se jäisi minulle nyt salaisuudeksi. Asia ja kirje unohtui, sillä norjalainen elämä vei vauhdilla suurin seikkailuihin.

img_4256

Sorry, tänään on vähän huono kuvapäivä, ei ole viime päivinä tallentunut kovin kummoista settiä kameralle…

 

SEITSEMÄN VIIKKOA SITTEN olin onnettomuudessa. Lauantaisena päivänä polveni pamahti pahasti ja elämäni kääntyi äkillisesti kummalliseen asentoon. Olin tapahtuneesta kovin sekaisin, yhtä kysymysmerkkiä kuinka nyt kävisi.

Sunnuntai-iltana asiat sen kuin kummenivat.

Sain sähköpostin.

Se oli häneltä: Siltä Komealta Personal Trainerilta!

Hän kertoi viestissään saaneensa kirjeeni, lukeneensa sen ja päättäneensä tuolloin olla vastaamatta. Sen sijaan hän oli valinnut säilyttää kirjeen ja päättänyt vastata minulle, kun aika tuntuisi oikealta.

Ja nyt yli kaksi vuotta kaiken jälkeen, juuri, kun minä olin ollut elämäni suurimmassa onnettomuudessa, käännekohdassa, hän kirjoitti. Kertoi, ettei ollut tarkoituksella seurannut minua netissä tai fyysisesti (ei siis ollut tietoinen loukaantumisestanikaan), sillä haluaa tutustua ihmisiin ilman ennakko-oletuksia. Hän myös kertoi, ettei vuosisadan suurinta rakkaustarinaa syntyisi, sillä hänellä on edelleen sama upea vaimo ja ihanat lapset kuin  kirjeeni saadessaan.

”Mutta tavataanko, sillä kaikkea muuta tästä voi kyllä syntyä”, hän kysyi.

?????????????????????????????????

Ni, sä arvaat. Yllä oleva kysymysmerkkirivistö kuvaa suoraa reaktiotani viestin luettuani.

Kuka? Miksi juuri nyt? Mitä? Onko tämä totta?

”Tilanne on sen verran omituinen, että tietysti tapaan sinut! Etpä olisi parempaan aikaan tätä piristävää viestiäsi kirjoittaa, sillä olen juuri ollut onnettomuudessa. Ja juuri siitä syystä, että et ehdota romanttisviritteisiä treffejä, olen sinut vieläkin innokkaampi tapaamaan. Vaikka sinkku olenkin, elämäntilanteeni kaikesta sekasorroista johtuen on sellainen, että romanttiseen suhteeseen minusta ei ehkä nyt olisikaan.

Haluan selvittää, miksi sinulle on juuri nyt oikea aika kirjoittaa”, minä vastasin.

 

JA TÄNÄÄN ME TAPASIMME. Takki auki molemmat. Itsekään en edes googlannut tätä tyyppiä. Niin minäkin toimin; en halua selvittää ihmisistä etukäteen, vaan luotan kohtaamisen hetkeen. Luotan ihmiseen ja kykyymme löytää oikeat sävelet keskusteltaessa, aivan kuten hänkin oli minulle viestissään kirjoittanut.

Pari tuntia istuimme ja juttelimme. Kaikki kysymykseni saivat vastaukset sillä sekunnilla, kun istuimme alas. Asiat ovat yksityisiä, ja kummatkin jakavat tapaamisemme tuottamia oivalluksiaan haluamalla tavalla läheisilleen. Tämän blogin sisältöön ne eivät kuulu, mutta en ihmettelisi, vaikka joskus esittelisin sinulle tämän uuden ystäväni.

Nyt hänellä on nimikin. Myös sen minä kuitenkin pidän nyt yksityisyyssyistä itselläni.

Mutta sen minä voin kertoa, että tapasin tänään huipputyypin, johon en olisi välttämättä ikinä tutustunut, elleivät asiat olisi menneet juuri kuten ne menivät ja juuri tällä aikataululla. Sain kohtaamisestamme paljon, ehkä enemmän kuin osaan vielä tänään kiteyttää. Luulen, että palaan niihin vielä myöhemmin.

 

NO OKEI. On vielä toinenkin asia, jonka haluan jakaa keskustelustamme.

”No mitä sä aiot kirjoittaa tästä blogiisi?”, Se Komea, jolla on nyt nimikin, kysyi minulta tehdessämme lähtöä.”En mä… ollut ajatellut… Saanko, onko se sulle ok?” ihmettelin ja suorastaan takeltelin, sillä en ollut ajatellut kertovani tästä julkisesti mitään.

”No kyllähän tämä tarina nyt täytyy loppuun kertoa ja aloittaa sitten aivan uusi”, hän vastasi.

Niin, tämä tarina täytyy kertoa viimeiseen pisteeseen asti, sillä sen loppu on kovin tärkeä.

Sen loppu on uusi alku. Ei maailmanhistorian suurimman romattisen rakkaustarinan, mutta jonkin toisen. Millaisen, silläkään ei oikeastaan ole nyt merkitystä. Tärkeintä on se, mitä haluan sinulta tämän tarinan siivittämänä kysyä ja käskeä heti perään:

Mitä itsellesikin yllätyksellistä sinä haluat juuri nyt tehdä? Tee se kummempia kelailematta heti – se näet saattaa olla jonkin jännittävän ja yllätyksiä täynnä olevan tarinan alku!

img_4258

Tämä on ollut kummallinen päivä monella tapaa. Tämä on ollut erikoinen syksy kaikenlaisista vinkkeleistä. Mutta juuri tänään minä kiitän itseäni siitä, että jaoin kirjeessäni kiitoksen Sille Komealle, jolla on nyt nimikin. Etten pitänyt pyytentötä palautetta peloissani itselläni, vaan annoin sen sille ihmiselle, jolle se kuuluikin.

Ystäväni, ole rohkea! Tämä sateentuhruinen tiistai on täydellistä toivoa täynnä!

/Äm, joka nyt miettii minkä yllättävän liikkeen itse tekee seuraavaksi

Ps. Siniset linkit johdattavat sinut tarinoihin tämän takana