Aloittelijasta hiihtäjäksi: Mäkilasku

Vaikeaa se on ollut, ja on edelleen. Mutta vähitellen kehitytään mestariksi; näet mäen laskemisessa. Tässä video viime viikon valmennussessiostamme, vinkit mäen laskemiseen suksilla oikeaoppisesti.

Tervetuloa mukaani oppimaan!

Viimeinen koetos ennen kisaa

Täällä on nyt pari päivää vietetty kotona ketarat ojossa. Olihan se arvattavissa, että jokin koetos tässä vastaan astelisi juuri ennen tulevan lauantain hiihtokisaa.

Tuntuu kuin flunssa olisi iskemässä päälle ja olen sitä yrittänyt pari päivää kaikin keinoin taltuttaa. C-vitamiiniä, sinkkiä, valkosipulia, hunajaa ja paljon lämmintä juomaa on kulunut. Lauantaina kävin vajaan parinkymmenen kilometrin hiihtolenkillä ja sunnuntaina herätessäni olo alkoi tuntua vähän kummalliselta. Ei auta nyt muu kuin ottaa todella rauhassa, ja jättää ainakin pariksi päiväksi kaikki treenit pois. Onneksi kuumetta ei ole ollut ja töihin pääsin normaalisti.

Eiköhän tämä pikkupöpö nyt taputella hellästi sivuun, ja päästä kunnolla kisaan lauantaina. Mutta tyhmä ei tietenkään saa olla ja nyt oloa on seurattava tarkasti.

Tällä viikolla ohjelmassa ei muutenkaan saisi olla kovaa treenaamista, vaan kehon täytyy antaa palautua ja valmistautua kunnolla itse hiihtosuoritukseen. Valmentajani Reetta on antanut hyvät ohjeet viimeiselle viikolle niin viimeistelytreenin kuin tankkauksen suhteen. Pari pientä hiihtoa saa tälle viikolle asettaa, mutta muutoin on maltettava palauttaa kehoa rauhassa. Minulla erityisesti nyt viime aikoina treeniä on ollut aika paljon ja huomaan, että tämän päälle lisättynä poikkeuksellinen työrytmini aamu neljän herätyksineen keho on käynyt ehkä vähän ylikierroksilla viime aikoina ja ollut poikkeuksellisen uupunut.

Perjantaina kävimme Reetan kanssa treenaamassa vielä mäen laskua. Video tästä on luvassa huomenna.

 

 

Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.


ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?


SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.

 

Hiihtokoulu aloittelijalle: Tasatyönnön tekniikka

Hiihtoprojekti etenee. Fiilis on tällä hetkellä aika epävakaa, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Mutta tässä taas oppia hiihtäjille; valmentajani Reetta opettaa meille nyt tasatyönnön tekniikan. Ota sinäkin opit omaksesi!

Arkistojen aarre: Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Seurasin tänään naisten normaalimäen kisaa olympialaisissa. Suomalaismäkihyppääjä Julia Kykkänen teki hienon kisasuorituksen kisassa, vaikkei kärkeen vielä kyennytkään.

Mäkikisan lopussa huomioni kiinnittyi kommentaattorin sanoihin.

”Nyt tarvitaan tukea tuleville naismäkihyppääjäsukupolville, jotta saadaan lajia eteenpäin, kun miesten mökihyppykin tuntuu vain menevän alas”, hän sanoi näin omin sanoin lainaten.

Mieleni palasi aikaan tarkalleen pari vuotta taaksepäin Lahden Salpausselälle, jossa Julia toimi valmentajani elämäni ensimmäisessä (ja näillä näkymin viimeisessä) mäkihyppykisassa. Tuolloin kirjoitin tarinan, jonka pääroolissa en suinkaan ole minä, vaan Pikkumäkihyppääjättäret – juuri ne, joita tänään kisakommentaattorit kehottivat nyt kannustamaan.

Muistatko tämän tarinan? Tässä yksi parhaista blogeistani arkistojen aarteena uudelleen:


Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

(Julkaistu MaiLifessa 22.2.2016)

 

Sellaisesta pienestä se lähti. Vuosi sitten Suurmäen huipulla. Että jos minäkin…

* * *

”Tästähän alkaa tulla tapa”, ajattelen. ”Täällä minä taas istun Lahden Hiihtoseuran pukukopissa vetämässä mäkihyppypukua päälleni.”

Minulla on ollut unelma: mäkihyppy. Tavallaan ihan älytön ajatus, joka syntyi katsoessani alas Suurmäen laelta tasan vuotta aiemmin Salpausselän kisoissa. Ajatus, että tuotahan pitäisi kokeilla. Että kyllähän minä siihen pystyn! Kaksi viikkoa sitten olen käynyt harjoittelemassa, kirjoittanut sinulle päänsisäisestä mellakastani ennen elämäni ensimmäistä hyppyä, ja nyt olen taas tässä, osallistumassa mäkihyppykisaan.

Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”

Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja  ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…

Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.  

Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.

Oikea asenne, ajatelen.

Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia.  20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Minä huokaisen.

Juliakin huokaisee.

Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?

Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.

Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?

Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen

 

Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.

Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.

Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”

Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”

Oikea vastaus!

 

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli Lahtea vihaa sua nyt?”

Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.

Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.

”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.

Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.

Katson Juliaa.

Katson Mertarantaa.

Katson kannustusjoukkoja.

Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.

Katson yleisössä seisovia Pikkumäkihyppääjättärien vanhempia.

Julian isää.

Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:

Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.

Oikea vastaus.

Palkintojen jako Planin haastekisassa. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.

Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän.  Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

 

Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.

Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.

* * *

Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!

/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää

 

Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa…

 

Ja täällä tämä sama teksti englanniksi! Ja tästä jutustani voit lukea, mitä tapahtui kun hyppäsin ensikertaa mäkihypyn: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

*Onneksi viime metreillä kisaan mukaan porhaltaa myös toinen nainen, Salpausselän kisojen juontaja Tuija Pehkonen

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

 

 

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

Miten urheilija johtaa yritystä?

Liike-elämä haalii yhä useammin huippu-urheilijoita palvelukseensa heidän poikkeuksellisen kokemuksensa takia. Mutta miten tiimihenkeä johdetaan urheiluopein ja kuinka voittamisen kulttuuri toteutuu suomalaisissa yrityksissä?

Huippulentopalloilija ja kuopiolaisen 3 D Talon tuore toimitusjohtaja Tatu Säisä kävi aamulähetyksessäni haastattelussa ja puhui niin hyvin ja konkreettisin esimerkein siitä, miten siirtää urheiluopit liike-elämään, että haluan jakaa tämän kanssanne – tämä aihe on omaa sydäntäni lähellä ja tiedän, että moni blogini lukijoista on tästä kiinnostunut.

7 minuuttinen haastattely löytyy Yle Areenasta täältä:

https://areena.yle.fi/1-4355378

Tatu Säisä on pitkä mies. Huomiona todettakoon, että hän, kuvassa keskellä, on ainoa, joka tässä istuu 😀 Oikealla työkaverini Juhani.

Opitaan yhdessä hiihtämään: Vuorohiihdon tekniikka

Hiihtoprojektini etenee. Tällä kertaa opetellaan perinteisen vuorohiihdon tekniikkaa. Tervetuloa oppimaan kanssani, kun valmentajani Reetta jakaa meille tekniikan salat!

Latu palautti luottamuksen – näin liikkeelle hiihtotreenissä

–Olo on kuin kiinalaishiihtäjällä, huudahdan ehkä vähän liian kovaan ääneen astuessani ladun varteen.

Mielessä keikkuu kuva lehdessä nähkemästäni kiinalaisturistista Lapissa, sukset jalassa. Ilman pipoa, paksu toppatakki päällään ja farkut jalassa hän tönöttää lumen keskellä hätääntynyt ilme kasvoillaan.

Ihan kuin minä nyt! Ymmärrän tuon kiinalaisnaisen hädän, mutta miten minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, siis käytännössä sukset äidinmaidossa jalkoihini saanut ihminen, voin tuntea tällaista pelkoa astuessani suksille ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen.

Se kun on keissini: Nainen, joka on hiihtänyt viimeksi koulussa, on aikeissa opetella hiihtämään taas. Olen ihminen, joka on kolunnut kaikki mahdolliset lajit ja sitten viime vuosina kaikkien jumppien ja pumppien jälkeen on herännyt halu monipuoliseen liikuntaan ja kaipuu ulkoilmaan, lajiin, jossa voi joko urheilla kunnolla tai lähteä kivalle metsäretkelle.


VUOSI KAUPALLA OLEN koettanut aloittaa. Ja nyt ollaan jo pitkällä! Minulla on hiihtovalmentaja ja alla ihkaomat, ammattilaisen kanssa valitut sukset. Oikean tekniikan oppiminen ja sopivat välineet ovat tuntuneet aiemmin liian isoilta esteiltä, ja siksi olen nyt päättänyt tehdä kaiken oikein. Olen päättänyt tarttua ammattilaisten apuun ja ottaa sinutkin mukaan tähän prosessiin oppimaan kanssani.

Se on sitten sivuseikka, että valmentajani on heittänyt tavoitteekseni poimia kuun taivaalta: 1,5 kuukauden päästä aloittamisesta minun tulisi osallistua hiihtokisaan, jossa tavoitteeni on 42 kilometrin matka… Huh. Siihen kun lisää sen sivuseikan, että viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet urheilullisesti harakoille, kun edellisessä urheiluhaasteessani (lisää tässä) loukkasin polveni. Vaikka olen jo täysin urheiluvalmiina, eikä polvi estä tätäkään tavoitetta, leikkauksen jäljiltä kaikki kehossani on romahtanut ja kunnon uudelleen rakentaminen vie aikansa.

Tiedät, että olen urheillut useita haasteita (esim. tämän, tämän ja tämän), ja olen tästä haasteesta innoissani! Ei tässä se 42 kilometriä pelota niinkään. Normioloissa se olisi melkein pala kakkua. Hurjinta on, etten tunne nyt vammani jäljiltä kehoani ollenkaan. En tiedä mikä sen kunto on tai pystyykö jalkani vielä tällaiseen. Mielessä on monta pelkoa.


NYT SEISON LADUN varressa. Vihdoin! Sukset ostettuani kelit muuttuivat kamaliksi, enkä ole päässyt lähtemään ensimmäiseen omatoimiseen treeniin. Eikä sää nytkään hyvältä näytä, mutta mentävä on. Mukana kun ovat maailman parhaimmat kirittäjät; omat vanhempani, jotka ovat hiihtäneet koko ikänsä.

Aloittaminen. Liikkeelle lähteminen ja viitsiminen; ne ovat vaikeinta elämässä. Uusi ja tuntematon pelottaa. Entä jos en osaa, en jaksa, en pysty? Entä jos muut nauravat, jospa en onnistukaan tavoitteessani. Uudessa asuinpaikassani Kuopiossa en tunne maastoja, enkä tiedä missä olisi hyvä aloittaa, ettei innostus kaadu heti liian vaikeisiin reitteihin. On myös ihan liian kiire koko ajan ja vaikea mennä mihikään, sillä minulla ei edes ole autoa, jolla hurauttaa helposti ladun varrelle. Olen rakentanut mieleeni monta kynnystä, jotka hidastavat hirveästi.

Siksi liikkeelle lähtemisessä kaikki keinot ovat sallittuja. Lahjonta, pakottaminen tai palkinnon odottaminen. Tai omat vanhemmat.

Olen raahannut sukseni bussilla Kuopiosta Keski-Suomeen, sillä vanhempani tietävät siellä mihin kannattaa mennä. Äitini on jopa aikoinaan opettanut hiihtoa, ja tiedän, että hän jos kuka saa minut liikkeelle ladulla.

Ja sitä paitsi hän jos kuka voi motivoida minut voittoon tulevassa hiihtokisahaasteessani. Onhan hän taustavaikuttajana edellisenkin (ja toistaiseksi ainoassa) hiihtokisamenestyksessäni. Hän näet raahasi minut joskus 80-luvulla Hippo-hiihtoihin ja voitin hopeaa – kisassa, jossa lisäkseni oli yksi osallistuja…


JA 2010-LUVUN loppupuolella minä yritän tarttua suksiin uudelleen. Koetan innostua lajista, johon liittyy niin paljon vaikeita muistoja. Lipsuvat sukset ja koulukaverini Kirsi, joka veti joka kerta mäessä ohi sulavalla vapaalla ja minä olin valmis heittämään sukset syvälle jorpakkoon.

Tällä vuosituhannella äitini on raahannut minut kiertämään suksilla komen kilometrin latua entisen lipeälammen viereen. Suhteellisen ironista. Keli on plussalla ja vettä tihkuttaa. Tähän keliin olisi lähdön voinut katkaista, mutta olen itse päättäväisesti hokenut edellisen illan, että säällä kuin säällä mennään. Ihan on herran haltuun heitetty, hiihdetäänkö reittiä puolikas vai useampi kerta ympäri. Kosketuspintaa minun keississäni kun ei ole, voi olla, että tästä tuli lyhyt reissu. Mutta sen ei sovi antaa hämätä. Tavoitteeksi olen asettanut itselleni hiihtää kymmenen minuuttia.

 

KIINALAISMIELIKUVA PYÖRII MIELESSÄNI, mutta hyvin nopeasti huomaan, että ladulla on kaikenlaisia hiihtäjiä lapsista vanhuksiin. Kukin hiihtää tyylillään, eikä kukaan kyttää toistaan. Paitsi tosin minä kyllä kyttään. Komeitten miesten ohi vilahtavia takamuksia hiihtotrikoissaan, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Tuttu sinulle myös tästä urheiluhaasteestani…

Ketään toista ei kiinnosta miltä näytän ja onnistunko vai epäonnistunko minä hiihdossani. Päinvastoin, tunnelma on kovin kannustava. Laturaivosta, josta olen myös lehdistä lukenut, ei näillä main näy tai kuulu mitään. Olen ehtinyt hiihtää vain parisataa metriä kun ohitseni hiihtävä mies huikkaa:

–Wautsi, onko nuo karvapohjat, niillä näyttää kulkevan hyvin!

Huikkaan hänelle vastaukseksi vuolaat kehut uusista suksistani enkä voi olla ihmettelemättä: Tämähän todella kulkee! Latu on tällaisellakin plussakelillä erinomainen, sen jatkuva kunnossapito on ollut kriteeri juuri tämän paikan valinnalle. Netin latukartoista löytää helposti tiedon kunnossa olevista reiteistä.


HIIHTOVALMENTAJANI REETAN OHJEET pyörivät mielessäni, ja yritän kiinnittää huomion joka liikkeeseen, vetoon, työntöön, sauvan iskuun maahan ja suksen potkuun. Metri metriltä liikkeet alkavat tuntua paremmilta ja sujuvammilta. Analysoin liikettäni ja menen eteenpäin.

Kunnes. Tulee mäki. Ihan piikuruinen alasmeno, mutta mäki ja lasku kuitenkin. Eniten minua pelottaa kaatuminen, polvivammani kun aiheutui tippumisesta, ja pelko kaikkea ylhäältä alas tuloa on valtava möykky mielessä – niin iso, etten osaa sitä sanoin selittääkään.

–Jos lasku pelottaa, otat vain sukset pois jalasta, Reetan kannustava kommentti kaikuu mielessäni.

Niinpä otan sukset reippaasti pois ja kävelen mäen alas. Eikä kukaan naura tai kummastele! Ajattele!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Ja ajattele! Jo kolmannella kierroksella uskallan laskea mäen! Oikea tekniikka auttaa; alas kyykkyyn ja pylly rohkeasi alas tasapainoon jalkojen kanssa.

 

KOLME KILOMETRIÄ ON hiihtäen käsittämättömän lyhyt matka. Olen jo toisella kierroksella, eikä tunnu missään. Olen yllättynyt siitä, miten olemattomaksi luulemani kunto kestää. Se on niin hyvä, että lisään tahtia. Kymmenestä minuutista nostan tavoitetta seuraavaan kymmeneen minuuttiin, sitten minuutit muuttuvat kilometreiksi ja kierroksiksi.

Mikä tunne! Olen taivaissa; voitko kuvitella miltä tuntuu, kun puoleentoista vuoteen ei ole päässyt kunnolla nostamaan sykettä ja testaamaan oman kestävyytensä rajoja? Tätä minä rakastan. Olen sillä tavalla kummallisilla geeneillä kuorrutettu yksilö, etten juuri parempaa tunnetta tiedä kuin hengästyminen ja yläilomoissa hakkaava syke. Olo on taivaallinen.

Ja juuri tuossa hetkessä kiitän, että olen terve, ja saan tehdä tällaista. Miten olinkaan voinut estää itseäni lähtemästä liikkeelle, kun siihen minulla on kaikki mahdollisuus, eikä oikeasti mitään tarvetta tekosyille?

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

 

Yks onnellinen hiihtäjä mä vain! Mutta tämä on toki kuherruskuukausi. Veikkaan, että vielä notkojakin nähdään…

 

RULLAATIRULLAATI, LAULESKELEN MIELESSÄNI. Uudet karvapohjat kiitävät ja minä iloitsen. Välillä lipsuu, välillä tökkii, mutta mitä väliä; siitähän sitä oppii. Pikkulapsi vetää vapaalla tyylillä ohi, mutta minä riemuitsen siitä, että pääsen parin mummon edelle.

Neljännellä kierroksella vatsa alkaa kurnia. Se on merkki. Kilpahenkeni työntäisi vielä viidennelle kierrokselle, mutta päätän olla nyt urheilunhimoanikin viisaampi; jos viimeisestä kierroksesta jää huono maku, fiilis jää vaikuttamaan seuraavaan hiihtokertaan. Siksi on hyvä lopettaa korkealle.

12 kilometriä. Punaiset posket. Hikilammikko takin selkämyksessä. Takaisin tullut luottamus kykyihini ja kehooni. Euforia. Sama seuraavana päivänä uudestaan. Siinä ensimmäisen hiihtokertani tulos.

 

Tällä videolla näet, miten koko viikonlopun mittainen treeni vanhempien kanssa purkautui kuvallisen ilmaisun keinoin…

OMA ANALYYSINI ENSIMMÄISISTÄ HIIHDOISTA SEKÄ SEURAAVAT TAVOITTEET:

Tämän viikonlopun kahdella 12 kilometrin hiihtolenkillä tuli testattua hiihdon perustekniikka ja ajettua sitä omaan kehoon. Tärkeää oli saada kokemus, että pystyn hiihtämään ja voin kehittyä siinä. Vuorohiihto sujuu jo hyvin, potkua sukseen löytyy jo kivasti, ja näin vauhtia. Kuntosalilla hiihtolaitteella tehty yläkropan harjoitus auttoi selvästi tasatyönnön tekniikassa ja se sujui aika hyvin jo.

Oma pää haastaa kovempaan vauhtiin kuin 42 kilometrin kisasuoristustani ajatellen on järkevää, ja sen kanssa joudun tekemään töitä. Toisaalta nyt annoin myös itselleni luvan kokeilla kunnon rajoja, jotta tietäisin missä ne kulkevat ja pitkän tauon jälkeen saisin ottaa ilon irti kunnollisista sykkeistä ja hullusta hengästymisestä.

Polvelleni hiihtoliike oli uusi, olenhan joutunut opettelemaan kävelemisenkin aivan uudelleen, ja ensimmäisen päivään lenkin aikana ja sen jälkeen polvi kipuili. Mutta jo toisella lenkillä havahduin siihen, miten vahva uudelleen rakennettu polveni on. Uudet jänteet ovat ehdottomasti vahvemmat, ja sen vaikutuksen todella tuntee!

Huomiota täytyy jatkossa kiinnittää polviin, niissä kun on sellaista naisille normaalia haastetta, että ne kääntyvät hieman sisäänpäin, ja lantiota on avattava enemmän. Vähitellen sitten täytyy myös maaston suhteen lisätä haastetta. Seuraavaksi täytyy oppia jarruttamaan, auraamaan, hyppäämään pois ladulta äkillisissä tilanteissa (se on minulle yksi haasteellisimmista asioista, sillä räjähtävä ja nopea voima ja kyky reagoida nopeasti ovat pitkän polvivammatauon jälkeen kadonneet kehostani). Edellä mainittujen lisäksi painonsiirtoa on treenattava, ja nämä taidot hallitessani voi laduiksi valita haasteellisempiakin maastoja.

 

Voit lukea projektistani lisää täällä. Jutusta löytyvät myös videot suksien valinnasta sekä vuorohiihdon ja tasatyönnön tekniikasta. Tämä projekti jalkautuu Yle Radio Suomeen ja tähän blogiini.

 

Näin valitset hyvät sukset

Hiihtoproggikseni on käynnistynyt ja ensin valittiin oikeat välinet.

Sukset kannattaa valita ammattilaisen avustuksella ja omaan tarpeeseen suhteutettuna. Aloittelija saa hyvät välineet jo noin 300 eurolla, mutta marketin halpispaketteja saattaa kannattaa välttää. Katso tästä lisää vinkkejä hiihdon aloittamiseen!