Matkalla lunastetaan päätös – nöyryyttävä maratonhiihto nollakunnossa karisti turhat tekosyyt

Mietin pitkään miten kiteyttäisin ajatukseni 42 kilometrin hiihdolla. Kuinka kuvaisin suurimman oppini ladun varrella? Mitään ei ole irronnut moneen päivään! Olen pohtinyt pääni puhki, kummastellut kun en kykene kertomaan kuinka kaikki kulki ja mitä ajattelin.

Kunnes tajusin, että enhän minä ajatellut matkalla mitään. Menin vain, ja tein. Hiihdin suksea toisen eteen ja keskityin vain matkaan. Suurimman oppini olinkin oivaltanut jo pitkän aikaa ennen kisaa…


NELJÄ TUNTIA JA neljäkymmentäkuusi minuuuttia. Neljäkymmentäkaksi kilometriä. Jollain tavalla on kai poikkeuksellista, että hiihtokilpailun kuuluttaja on lähtenyt kotiin ennen kuin viimeinen kilpailija saapuu maaliin. Tavallaan kai kummallista, että kuuluttaja luovuttaa odottamasta, kun kisaajaa ei kuulukaan. Muut kun ovat tulleet maaliin jo aikoja ennen minua.

Mutta ei se ole minun häpeäni – minä olen juuri pistänyt suksea toisen eteen neljäkymmentäkaksi kilometriä, siis neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia jossain Varkauden ja Leppävirran välillä metsässä.

Sitähän se on ollut, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nuo tunnit, minuutit ja kilometrit toistensa perään olen keskittynyt ainoastaan tutkimaan kuinka kehoni kestää.

Vain kuutta viikkoa aiemmin elämääni on tupsahtanut henkilökohtainen hiihtovalmentaja. Tuosta noin vaan karvapohjaiset suksetkin, jotka ovat nyt kuuminta hottia. On ollut erinäiset tunnit hiihtotreeniä ja kaikenlaiset kilometrit kokemuksia. Ensimmäistä kertaa vuosineljännekseen, polvileikkauksen jälkeisestä nollakunnosta ja kouluaikojen jälkeisistä traumoista olen ponnistanut ladulle ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan.

Nolla! Onpa hävettänyt laittaa nettiin videoita, joilla räpellän suksilla ja valmentaja huutaa! Haluaisinpa peruuttaa päätökseni siitä, että olen päättänyt julkaista projektini ja antanut sinun tulla sitä tirkistelemään. Kommentaattorit ovat kikattaneet; eihän tuosta mitään voi tulla.

Mutta kukas muita voi kannustaa ja auttaa oivaltamaan paremmin kuin se, joka ei itse taida. Se, joka ei osaa, mutta haluaa.

Ja niin olen ottanut vastaan haasteen; vain kuuden viikon harjoittelun jälkeen olen nyt täällä, tässä vaiheessa tarinaa jo kaiken kokeneena.

 

Mutta palataanpa nyt alkuun, lähtöpisteeseen neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuttia aiemmin…

 

Minä ja ihkaoma valmentajani Leppävirran Virin Reetta Nenonen hetkeä ennen lähtöä. Kuva: Reetta Nenonen

 

KAKSIKYMMENTÄYKSI ASTETTA, SIIS miinusta! Pakkanen puree kiperästi kehoa. Katson ympärilläni hyöriviä ihmisiä. Hiihtotrikoita, viime hetken lämmittelyspurtteja, vahaa suksen pohjaan. Kohtaa alkaa kisa. Tämä hiihtotapahtuma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen niistä kilpahiihtäjille ja toinen laturetkeilijöille. Olen mukana kisassa, sillä se on haaste. Testissä on kuinka pitkään kestää neljäkymmentäkaksi kilometriä. Tai, voidaan kai myös sanoa, että testissä on kuinka pitkään kestää nainen. Pääseekö edes maaliin asti?

Luon silmäyksen karvapohjiini. Siis suksiini, jotka olen muuten ristinyt Karvisiksi, älä kysy miksi sukset tarvitsevat nimen. Tarkennen muihin kilpailijoihin ja takaisin Karvisiin. Entä jos vain jättäisikin koko homman väliin? Voiko tästä tulla mitään, kun kylmäkin näin riipii! Ja mitä nuo oikeat urheilijat oikein minusta ajattelevat?

Mutta ei. Eihän se ole minun häpeäni! Tuskin kukaan noista kisaajista ajattelee minua, heillä lienee täysi työ oman maaliinpääsyynsä miettimisessä.

Eikä luovuttaminen ole edes vaihtoehto. Minähän olen päättänyt.

Kisakumppanini lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen

Kuva: Juha Leskinen

 

PAM! LÄHTÖLAUKAUS PAMAHTAA ja valmentajani kannustaa minut matkaan. On niin kylmä, että silkasta jännityksestä kirvonnut hikikarpalo ohimollani jäätyy valuessaan jo poskeen.

Muut hiihtäjät suhahtavat matkaan, ja kilpahenkeni herää. Tämä matka on hiihdettävä nyt tosissaan, päätän. Ehkä minulla onkin mahdollisuus pysyä muiden kisaaijen kannoilla, ajattelen, kun saan kehoni liikkeelle.

No, ei ole:

Ollaan menty kilometri, ja ketään ei näy enää missään. Miten nöyryyttävä tunne! Sitä ei auta yhtään ensimmäinen alamäki, jossa auraan reiteni kipeäksi. Mäet pelottavat eniten, leikkauksesta edelleen kuntoutuva polveni ei saa mennä kaatuessa rikki!

Surina tunkeutuu korviini. Moottorikelkka on startannut lähtöviivalla perääni. Hyvin pian ymmärrän, että aina kun minä hidastan vauhtia, se hidastaa. Aina kun tikutan mäkeä ylös, se löysää kaasua. Jos, luoja paratkoon, päädyn pysähtymään, myös moottorikelkka pysähtyy.

Sen tehtävä on kulkea viimeisen kisaajan perässä ja varmistaa että kaikki pääsevät maaliin. Olen hiihtänyt vasta viisi kilometriä ja häpeän silmät päästäni. Tuo raukka joutuu kulkemaan kannoillani ehkä iltamyöhään asti!

Mutta eihän se ole minun häpeäni, hänen työnsähän on valvoa kisaajia. Ja minä olen kisaaja ihan yhtä lailla. Sellainen, joka ei kultamitalista taistele, vaan jona voitto on päästä maaliviivalle kesti tämä miten pitkään tahansa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Minä lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen.

 

LATURETKEILIJÖIDEN RYHMÄ LÄHTEE puoli tuntia kilpahiihtäjien perässä. Olen ensimmäisellä tankkauspisteellä kuuden kilometrin päässä, kun ensimmäiset heistä ohittavat minut.

Suhteellisen nöyryyttävää. Eikä tätä auta tietenkään se, että edessä on jyrkkä mäki, jota en uskalla laskea. On otettava sukset pois jalasta. Ja tietysti samalla hetkellä joku saakelin pirteä retkihiihtäjäpariskunta laskee mäen vierelläni sulavasti ja hymyilee maireasti:

–Hei, hyvä, tsemppistä sulle, ne huutaa.

Hei, hyvä, tsemppistä mulle! Nyt on kaksi vaihtoehtoa; heittää nämä karvapohjaiset tsempit jorpakkoon, tai keskittyä olennaiseen. Jorpakko vain vilahtaa mielessäni, kunnes muistan: olen päättänyt tulla tänne sivakoimaan 42 kilometriä, en hiihtämään muiden kisaa.


KAKSIKYMMENTÄ KILOMETRIÄ SUJUU aika sutjakkaan, yllätyn. Ennakkoon olen miettinyt, että neljäkymmentäkaksi kilometriä tarjoaisi mahtavan mahdollisuuden ajatella yksinään, pohtia elämää ja hahmotella sitä, mitä sinulle kirjoittaisin kaiken tämän kokemani jälkeen.

Ni, en ole ajatellut kahteenkymmeneen kilometriin mitään! Olen vain keskittynyt hiihtämään. Aika jännä tunne!

Paitsi, että nyt ajatus päässä hahmottuu. Mitä järkeä tässä on! Yhtäkkiä energiat valahtavat alas säännöllisestä tankkauksesta huolimatta.

Nolottaa, että olen kertonut ääneen lähteväni tänne. Jos en olisi, sittenhän voisin vaikka heti lopettaa.

Puhelin pärähtää soimaan takanani.

–Joo nyt se ottaa jotain selfietä, moottorikelkkakuski sanoo puhelimeen.

Voi luoja! Hävettää! On pakko, koska olen täällä töissä. On tallennettava tätä… julkisuuteen! Voi helvetti, miksi olen lähtenyt tähän, ajattelen ja painan kaasun pohjaan.

Paitsi, että kaasua ei ole. Töpötän mäkeä ylös. Tiiät, miten lapset hiihtää? Ni, sillai!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Kuvaajani odotti minua kiltisti ladun varrella. Raukka parka! Tässä hiihtäjäjoukoussa en todellakaan ole mukana 😀 Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

Tällaiset iloiset ja kannustavat ihmiset olivat henkireikämme ladun varrella. Huolto pelasi ja ladut olivat huippukunnossa Riikinvoimahiihdossa! Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

 

OHITSENI HIIHTÄÄ IHMISIÄ elämänsä voimissaan, moottorikelkka hönkii ahdistavasti niskaan ja tankkauspisteillä pitäisi jaksaa hymyillä, kun niillä urheilujuomaa jakavat ihmiset kannustavat nin innokkaasti.

Mutta minä kellun jossain tunteettomuuden, häpeän, järjettömyyden ja apinanraivon rajamailla.

Tosin kahdestakymmenestäviidestä kolmeenkymmeneenviiteen kilometriin en enää edes tunne mitään. En häpeää, en itseäni, en kehoani. Paitsi tuskan kyllä tunnen.

Mutta tiedätkö mitä, siltikään ei tunnu misssään. Tää on nyt sillai jännä piste. Olen päättänyt hiihtää neljäkymmentäkaksi kilometriä, ja siinä taistossa ei ole horjuttaville tunteille tilaa.

Päätös on tehty jo aikoja sitten, nyt on vain mentävä ja tehtävä, lunastettava lupaus itselle.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Hienoista kärsimystä tankkauspisteellä 25 kilometrin kohdalla. Kuva Matti Myller/Yle.

 

JOS JOTENKIN OLISIN tässä pisteessä tuntoyhteydessä itseeni ja ajatuksiini, ymmärtäisin, että juuri tässä piilee koko haasteeni suurin oppi.

Päätös. Luja pää, päättäväsyys ja apinanraivo. Luovuttamattomuus pikkuhaasteissa. Töpöttäminen suurissa mäissä. Tärkeintä on liike! Olen mennyt koko ajan eteenpäin.

Kun jotain todella haluaa, ihan oikeasti, ei anna matkan horjuttaa, vaan keskittyy päätökseen, edessä siintävään maaliin, niin yhtäkkiä kaikki turhat tekosyyt karisevat. Yhtäkkiä kaikki koettu häpeä häviää ja ymmärtää, että tärkeintä on voittaa oma päänsisäinen taistonsa.

Ihminen pystyy niin moneen, myös muutokseen. Se kykenee paljon enempään kuin itselleen päivittäin uskottelee. Mutta on uskallettava tehdä päätös. On viitsittävä! On vähät välitettävä häpeästä. Miksi antaa häpeän turvota tekosyiksi, jotka määrittävät matkaa etukäteen?

Matka horjuttaa, se on varma. Mutta jos on jo päättänyt, mitä pelättävää on? Jos on päättänyt kokeilla ja lähteä – silloin antaa anteeksi senkin, jos matka jää kesken.

Matkalla lunastetaan päätös. Niin yksinkertaista se on.


–ON TÄMÄN JOSKUS loputtava, hoen itselleni viimeisen kymmenen kilometrin ajan, taukoamatta pääni sisällä jokaisella suksen vedolla.

Kun näen lähes neljänkymmenen metsäkilometrin jälkeen ensimmäiset teollisuusalueen rakennukset, pärähdän itkuun. Hurja tunne! Sen tarkoitettava, että nyt ollaan lähellä.

Ja niin ollaankin.

Paitsi, että vielä pitää kiertää joku jeeran 400 metrin järvenjäälenkki. Moottorikelkka surraa tarkasti takanani. Kiihdytän vauhtia loppukiriin voidakseni töpöttää sitten nolosti viimeisillä, loppukirissä loppuneilla, voimillani maaliin. Näkyy sillai nolosti tällä videolla, sillä tietysti kuvaajani on tallentamassa maaliintuloni julkisuuteen:

(Teksti jatkuu videon jälkeen.)

 

Maalissa vastaan tulee valmentaja-Reetta. Halaa ja antaa pisteiksi kymppiplus.

Kisan kuuluttaja on lähtenyt kotiin neljäkymmentäviisi minuuttia aiemmin, kun ei ole enää jaksanut odottaa viimeistä maaliin saapujaa.

Mutta eihän se minun häpeäni ole! Minähän olen juuri lunastanut lupaukseni itselle; olen maalissa! Hitto, hiihtänyt neljäkymmentäkaksi kilometriä!

Aika vähän tällaisessa elämässä on häpeämisen aihetta! Niin vähän, ettei ainakaan pienistä horjutuksista kannata luovuttaa.

Kuvaajani ottaa meistä kuvan. Niin ihan sitä vaan, että vertaapa tätä tuohon aiempaan, hetkeä ennen matkaan lähtöä otettuun. Eipä paljon näy kasvoilla neljäkymmentäkaksi kilomteriä ja neljä tuntia neljäkymmentäviisiminuuttia!

Kuva: Matti Myller/Yle

 

Kiitos Reetta! Kiitos Riikinvoimahiihto! Kiitos päätös ja vahva pää!

/Hiihto-Ämmänne

 

Mainokset

Piiloinen voima löytyi 42 kilomerin hiihtohaasteessa – se on meissä kaikissa

Tässä on todiste siitä, että maaliin on todella tultu! Lyhyt raporttini matkasta videon muodossa kertoo matkan tärkeimmät käänteet. Itse itseäni lainaten:

”Mä väitän, että kaikissa meissä on sellainen piiloinen voima. Sen löytää silloin, kun lähtee testaamaan. Sitä ei tajua siellä kotisohvalla, kun miettii, että jaksaisko jotain. Se täytyy mennä testaamaan. ”

Miten mielen lihas treenataan urheilusuoritukseen?

Nyt kyllä täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin hyvällä fiiliksellä ja rento, tämä huomenna edessä häämöttävä haaste jännittää etukäteen varmaan enemmän kuin mikään aiempi. Tai sitten olen vain onnellisesti unohtanut kaikkien edellisten seikkailujeni synnyttämän jännityksen.

Aikainen aamuherätys on edessä. Täytyy ajaa Kuopiosta reilun 50 kilomterin päähän Leppävirralle aamuseitsemäksi, jättää auto sinne ja hypätä Varkauteen lähtevään bussikuljetukseen. Kisan startti on Varkaudessa ja päätepiste Leppävirralla. Sitten kello 9.00 on yhteislähtö 42 kilometrin hiihtoon.

Jostain kumman syystä mieltä painaa mäenlasku. Tai eihän siinä mitään kummallista ole, sitähän olen niin paljon ääneen pohtinut aiemminkin. Mutta muutoin en epäile, etteikö kisa menisi hyvin. Enkä epäile mäenlaskuakaan, se vain saa nyt mielessäni pelkona liian isot mittasuhteet. Nyt keskityn vain ajattelemaan positiivisesti ja nauttimaan hiihdon tunnelmasta. Tämä on minulle merkityksellinen paalu; pääsenhän vihdoin vammani jälkeen taas testaamaan kehoni ja mieleni rajoja urheilusuoritteessa.

Pelot, mielenhallinta ja valmistautuminen isoon urheilusuoritukseen olivat puheena myös työssäni tänään aamulla. Radiossa vieraanani oli urheilupsykologi Saara Grönholm, jonka kanssa pohdimme, kuinka treenata mielen lihas urheiusuoritukseen.

Kuuntele keskustelumme tämän linkin takaa Yle Areenassa, siinä on paljon ajateltavaa kelle tahansa erilaisiin urheilusuorituksiin valmistautuvalle.

Urheilupsykologi Saara Grönholmin kanssa aamulla.

 

Hei, huomiseen! Olen koko päivän tankannut ruokaa, joten luulisi, että energiavarannot olisivat nyt kohdillaan.

/Äm

Arkistojen aarre: Kyläboheemien kokoontumisajot

Hain tänään motivaatiota lauantaiseen hiihtohaasteeseeni. Ja sitä olisi nyt tarjolla sinullekin!

24 tuntia putkeen, 112 kierrosta ja yhteensä 305 km vuorokauden aikana pyörällä Alastaron moottorirataa. Tällä muistelolla parin kesän taa on hyvä treenata mentaalipuolta tulevan lauantain 42 kilometrin hiihtoon. Muistatko tämän seikkailuni? Ei tunnu tuo tuleva hiihto ihan hirveesti just nyt missään…

Tässä MaiLifen arkistojen aarre uudelleen!

 


 

Kyläboheemien kokoontumisajot

(Julkaistu MaiLifessa 6.7.2016)

 

”Kylähullu on ihminen, jonka käyttäytyminen ja olemus poikkeavat sosiaalisen yhteisönsä normistosta. Poikkeava elämäntapa, pukeutuminen, erikoislaatuiset teot tai ajatukset ovat tehneet henkilöstä kylähullun, ja siten yhteisön kiinnostuksen ja kertomusten kohteen.”

Kello 00.30 minä päätän, että kotiin päästyäni googlaan miten kylähulluus määritellään – tuo sana kun on ainoa, joka 12 tunnin ja 30 minuutin polkupyörällä ajon jälkeen päähäni nousee.

Kylähullu.

Jollain tavalla olen aavistanut tämän kaksitoistatuntia ja kolmekymmentäminuuttia aiemmin, kun vihreä lippu on heilahtanut Alastaron moottoriradalla. Että eihän tähän ryhdy kuin hullu. On juhannuspäivä, kello 11.58 ja jossain toisissa olosuhteissa kaljatölkit ovat jo napsahtaneet auki. Mutta täällä paahtavalla moottoriradalla tölkin sijaan napsautetaan pyöräilykengät kiinni lukkopolkimiin. Edessä on 24 tuntia pyöräilyä 2,73 kilometrin mittaisella radalla.

PYLLYJÄ. Niitä minä näen edessäni lähtöviivalla. Satakunta pakaraparia on valmiina puraisemaan pyöränsä kiinni asfalttiin.

Olen löytänyt aamulla majapaikastani hopeisen joulukuusen koristenauhan ja kietonut sen kaulaani. Älä kysy miksi. Jo kello 14.30 ymmärrän tämän olleen asustepoliittisesti virhe. Nauha kutittaa, hiostaa ja on joka välissä tunkeutumassa pyörän pinnojen väliin.

Mutta tunnelmaluontimielessä joulukuuseus on parasta mitä voin tapahtumalle tarjota. Sen huomaan jo lähtöviivalla. ”Joulukuusi”, Joulumuori”, ”Joulutyttö”, ”Viitta”; tällaisia huutoja tulen matkan varrella kuulemaan seuraavan vuorokauden aikana. Harmittaa, etten löytänyt joulutähteä, jonka olisin voinut ripustaa kypäräni päälle.

Moni kysyy pukeutumiseni kummastuttamana onko minulla jokin juhlapäivä.

–Ei. Minä olen vain tullut muistuttamaan teille tänne juhannuksen keskelle, että me ollaan joka kierros lähempänä joulua, totean.

Ratareisi-tapahtuman emäntä ja isäntä Anni ja Lauri Vuohensilta jakoivat ohjeita ennen matkaan lähtöä. Kaikki kuvat: Timo Kananoja

VIHREÄ LÄHTÖLIPPU HEILAHTAA ja joukkomme suhauttaa kulkupelinsä vauhtiin. Jouluuusekoriste kietoutuu tiukasti kaulaani. Jos minä itse voisin kietoutua johonkin, olisi se varmasti Jänis-Jorma, jonka seuraan olen päättänyt liittyä. Nimeän hänet Jormaksi, vaikka hänen nimensä on oikeasti Jarmo. Jänis-Jorma kuulostaa vikkelämmältä vekkulilta ja minun tarinaani täydellisesti sopivalta hahmolta.

Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään!

Jänis-Jorma osallistuu Alastaron Ratareisi-tapahtumaan kolmatta kertaa ja aikoo olla pyörän päällä ilman taukoja 24 tuntia. Siksi hänen tahtinsa on rauhallinen ja sitä on minulle suositeltu: malttia. Marketista Jorma on ostanut evääkseen 40 Mars-patukkaa. Pakolliset vessatauot ja pienet jaloittelut – muuten hän aikoo selvitä Marseillaan.

Kylähullu Marsista.

Suihk.

Suihk.

Suihk.

Siinä ne menevät, kiireiset pahtajat. Kullakin meistä on oma tyylinsä ja tavoitteensa. Minulla on kyllä käyttöä Jänis-Jormalle. Muuten olisin jo suhauttanut paahtajien perään innostuksissani, sillä pyöräni rullaa yllättävän hyvin ja olen energiaa täynnä. Etukäteistreeni näyttää onnistuneen! Olen tankannut viikon hiilareita. Pyörän päällä olen viimeksi istunut edellisen vuoden elokuussa.

Lahjattomat treenaa.

Mega-suihk.

Jostain viereeni suhahtaa vaaleanpunainen ilmestys. Sari. Hän on himotriathlonisti ja pukeutunut maailman upeimpaan pyöräilyasuun. Pinkkiä ja kukkia. Koska olen nainen, Sari on ollut ensimmäinen varikolle aamulla saapuessani, johon olen silmäni kiinnittänyt:

Minun.

On.

Saatava.

Tuollainen.

Pinkki!

(Sponsorit, vinkki!)

Sari on ihana. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.

Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.

Super-Sari!

 

”ELÄMÄ ON KUIN SPINNINGTUNTI.
Noi tarvii vetäjän eteen, et ne tajuu mitä ne täällä tekee.
Ne polkee polkee, sä voit johtajaa seuraa, tai ite ohjata keulaa.
Nyt pyörät pyörimään, vaikket välttämät jaksa laskui ettet päämällä maksa.
En töitä pelkää, ne kelpaa mulle, oon alust asti haissu seikkailulle…”

 

Kello 14.30. Minä olen käynyt ensimmäisellä tauollani ja kadottanut jo Jänis-Jorman. Pakka sekoittuu. Avaan Spotifyn ja työnnän kuulokkeet korviini. ”Nyt pyörät pyörimään…” Osuvaa. Elastinen ja Hedberg.

Tauon jälkeen on vähän vaikeuksia motivoitua liikkeellelähtöön. Minä, paljon treenannut ja kaukaa viisas (lue sarkasmi) olen onnekseni etukäteen jututtanut ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinia ja kysynyt hänen neuvojaan 24 tunnin pyöräilystä selviämiseen. Olemme rakentaneet mallin polkusuoritukseeni: 2 tuntia ajoa, lyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, kyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, vähän pidempi tauko. Ja sama uudeelleen. 24 tuntia neljässä osassa. Mietin Miralta saamiani ohjeita kunnes:

Suihk.

Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.

Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään ja sen kaverit. Kuva: Timo Kananoja

 

”KYLÄHULLUUS ON SOSIAALISESTI tuotettu ilmiö. Nimestään huolimatta kylähulluus ilmiönä ei rajoitu vain kyliin tai maalaisympäristöihin.”

Niin. Kylähulluus voi myös rajoittua 2,73 kilometrin mittaiselle moottoriradalle. Näen Jänis-Jorman muutaman sadan metrin päässä, ja otan spurtin. On pakko päästä kysymään mitä hänelle kuuluu.

Kello on 18.47. Jänis-Jorma kulkee yhden Mars-patukan tuntivauhtia. Siis kerran tunnissa hän syö yhden Marsin. Taukoja hänelle on ollut tähän mennessä yksi.

Jänis-Jorma opettaa minulle hyödyllisen taidon: osoittaa sukanvarttaan ja näyttää siellä olevien syötyjen Mars-patukoiden kääreet. Roskasukka! Minä tungen omat banaaninkuoreni sukkaan. Pieni virhe…

Ja sitten:

Suihk.

Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.

Hymyilee ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.

Minua ei hymyilytä yhtään. Haluan tauolle ja banaaninkuoren pois sukasta.

TAUOT, NIITÄ MINÄ PIDÄN suunnitelmallisesti kahden tunnin välein. Nappaan makkaraa, karjalanpiirakkaa ja suklaata. Ja sipsiä ja irtokarkkia ja suolapähkinöitä ja… Parasta urheilussa on syöminen! Käyn vessassa ja pinkaisen taas matkaan. Kone ei saa hyytyä ja liian pitkät tauot on kielletty. Alkumatkan olen tunnustellut kehoani ja oppinut yllättävän nopeasti minulle sopivan tahdin polkemisessa, tauoissa ja tankkauksessa. Niiden sulavassa rytmissä etenen kohti päämäärääni.

Klo 21.10 olen palannut taas baanalle. Inasen vaikea hetki. Päätä painaa. Siis ala-sellaisen lisäksi yläpäätä.

Kukkaistuoksu.

Lehahdus tropiikkia ja pölyttäviä mehiläisiä.

Super-Sari! Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (nyt yllättäen ihan hidastaa vauhtiaan) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.

–Voi miten sä oot noin reipas, kun jaksat täällä vaan polkea. Mä oon käyny jo suihkussa tässä välissä!

Voi vittu. Enpä haistanu peseytymistäsi jo kilometrin takaa!! Miten kukaan voi olla noin super? Olen valmiina hirttäytymään joulukuuseen.

Ja sitten Sari suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Minä työnnän kuulokkeet korviin:

”Lets talk about sex baby
Lets talk about you and me
Lets talk about all the good things…”

On soittolistallani näköjään toinenkin biisi. Nousen automaattisesti putkelle polkemaan. NYT ei ole oikea hetki ajatella tai laulaa tätä. Toosa huutaa, edelleen… Painan seuraavaan biisiin ja:

”Mä tiedän mitä teen, on selkeet tavotteet
ja nyt mun enää täytyy jaksaa!
Vaikka aamul väsyttäis ja moni himaan jäis,
mä tiedän et mun täytyy jaksaa.”

Sami ja Ela. Taas!

 

On ihan sama miten kukin suoritukseensa motivoituu. Tärkeintä on, että motivoituu. Minulle se on pyllyt. Niitä vilahtaa ohi kiitettävää tahtia. Kuvaan videolle MAMILeita (MiddleAged Men In Lycras) ja lipaisen huuliani. Menkööt ohi, minä pidän oman rauhallisen sitkeän vauhtini, sillä se on toinen motivaationi lähde: suunniteltu polkurytmi. Näin epäjärjestelmälliseksi ja maailmoja syleileväksi tyypiksi olen yllättynyt itsessäni siihen, miten tarkaan etukäteen olen kyennyt suunnitelmani rakentamaan ja siinä pysymään.

Minä olen päättänyt. Olen päättänyt, että matka ei jää kesken. Olen päättänyt, että kilometrejä ja kierroksia saadaan kasaan sen verran kiitettävä määrä, että seuraavan vuoden voin brassaillla saavutuksellani.

Minä olen päättänyt, ja se on motivaattorini. Pyllyjen lisäksi.

Tedän, että mä jaksan ja että se on vain päästäni kiinni.

KELLO ON TARKALLEEN 22.22

Komea-Markus ilmaantuu viereeni. Minä sähköistyn. Hän katsoo kysyvästi. Tiedän mitä hän miettii.

–Vähän jo helpottaa, raportoin.

Markus on sillai cool, ettei hän ole alapääavautumisestani hämmentynyt. Se on elämää täällä pyöräilypiireissä. Mutta Markuksen perä kestää. Hän aikoo polkea reilusti yli sadan kierroksen.

Minun tavoitteenani on 100 kierrosta, noin 270 kilometriä. Minä en aio nukkua. Markus aikoo. Erehdyn miettimään miltä tuntuisi käpertyä samaan makuupussiin hänen kanssaan, mutta sillä samalla silmänräpäyksellä totean, että:

Ei. Meidän suhteemme alkaa rauhallisella tutustumisella. Alapäähommat siirretään suosiolla muutaman vuoden päähän.

Kannustusjoukot. Kuva: Timo Kananoja

 

”KYLÄHULLUUDELLA ON AIEMMIN OLLUT kielteissävytteinen leima, mutta nykyään kylähullu on arvonimi kylien ja maaseudun asioita kehittäneelle tai muuten ansioituneelle henkilöllelähde? – – – Kylähulluuden arvostuksen noususta kertoo myös ilmiön uudet nimitykset, kuten kyläboheemi ja kyläoriginelli. Kylähullut ovat olleet yhteisönsä merkkihenkilöitä, joiden kautta on kanavoitu monenlaisia tunteitakenen mukaan?. He ovat olleet oman paikkakuntansa tunnetuimpia ja hauskimpia nähtävyyksiä, legendoja jo eläessään.”

 

”Shalallaallaallaalla, Viitta!
Shalallaaallalaallaaaa, Viitta!
Voiton vie!” 

Radan varrelle on ilmestynyt nuorten miesten humalainen juhannuskannustusjoukko. He ovat bonganneet joulukuusenkoristeeni ja nimenneet minut sen myötä Viitaksi. Voitko kuvitella miten hienolta tämä kannustus ja arvonimi tuntuvat 12 tunnin polkemisen jälkeen!

Shalalllaalllaallaaa! Viitta aikoo viedä voiton. Se on päätetty.

Alkaa elämäni yksi hienoimmista tunteista: jäljellä olevaa polkuaikaa laskeva kello näyttää aikaa 11.59 ja rapiat. Viimeisetkin rippeet päivän paahteesta ovat haihtuneet radalta. Nyt on hyvä sää, viileää. Aurinko laskee ja on uskomattoman kaunista.

Luonto pitää huolen siitä, etten kokonaisen vuorokauden aikana ehdi kertaakaan tylsistyä radan ympäri junnaamiseen. Suomen kesä on kaunis ja monivivahteinen. On itseasiassa ainutlaatuinen kokemus rullata samaa rataa 24 tuntia ja nähdä edessään kuinka päivä erilaisine maisemineen rakentaa joka hetkeen aivan omanlaisensa näyttämön.

Se on kaunista ja ainutlaatuista. Olen onnellinen.

”EN LOPETA KUN OON VÄSYNY,
mä lopetan kun oon valmis,
silloinkin kun ei todellakaa tarvis.
Teen enemmän ku muut, mutten veren maku suus.
Vaatii toistoo ja valmisteluu,
me yritetää viel se kymmenes kerta.”

Yrittäkööt Ela ja Sami kymmenettä kertaa, minä keikun nyt jossain sietsemänkympin kieppeillä. Puolenyön aikaan toosa on turtunut, enkä tunne enää kipua missään. Olo on yllättävän hieno. Päätän, että 100 kierrosta on saatava täyteen ennen kuin harkitsen mahdollista nukkumista. Olen pitänyt kahden tunnin polkurytmini säntillisesti. Tauot ovat olleet välillä suunniteltuja pidempiä, mutta se ei ole vaikuttanut suoritusrytmiini.

Suuri, keltainen kuu nousee edessäni. Se on kaunis. Lähes taianomainen yö, jossa kaikki onnistuu. Yötön yö. Kiireiset paahtajat suihkauttavat taas ohitseni. Mietin mahtavatko he edes ehtiä nähdä tätä kauneutta.

Kello on jotain joskus aamuyhden aikaan. Komea-Markus!! Silmäni viiraavat ja hetken aikaa luulen hänen laukkaavan vierelleni valkoisella ratsulla ja sitten se auringonlasku ja kuun nousu ja tsirptsirp. Sydän sykkien tiedustelen hänen kierroksiaan.

–107, hän toteaa jämptisti. On suunnitellut käyvänsä kohta hetkeksi nukkumaan.

Sitten hän jatkaa matkaansa ja minä vilkaisen aikaa Suunnostani. KELLO ON 1.07!!!!!

Siis Komea-Markuksella 107 kierrosta ja kello on 1.07 ja minä olen tässä ja valkoinen ratsu ja keltainen kuu! Tämä on tähtiin kirjoitettu, vuosisadan rakkaustarina!

Hetkellinen mielen järkkyminen katkeaa; joulukuusenkoristeeni pyrkii pinnojen väliin. Ratsastetaan tässä nyt ihan vaan keskenään kohti 24 tuntia.

TÄMÄ ON MAINOS: Teho Sport -patukka klo 00.30 aamuyöllä on jumalan lahja kaikelle ihmiskunnalle. Tahti meinaa hyytyä, ja vedän tämän taikasauvani takataskusta. Kierroksia on vielä aivan liikaa jäljellä.

Ajatus keskeytyy, takaa kuuluu huutoa. Team Rynkeby, nuo pirullisen ihanat pyörähullut. Tehosport-humalassani pinkaisen heitä karkuun ja alan laulaa joululauluja.

–Hei tonttu-ukot hyppikää ja hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Rynkeby painaa perässäni ja minä huutolaulan. Ei enää Tehosporteja meikäläiselle, ne kihahtavat kivasti päähän. Mutta sen ja Team Rynkebyn voimin jaksan vielä 2 tunnin kierrokseni loppuun. Systeemistä ei poiketa.

 

Ihana Team Rynkeby. Kuva Timo Kananoja.

Klo 2.00 menen tauolle selvittämään kierrosmäärääni.

86.

100 kierrokseen on siis 14 jäljellä. Seitsemän kierroksen tuntivauhdilla tämä tarkoittaa vielä kahta tuntia lisää. Päätän startata matkaan klo 2.40, mikä tarkoittaa, että 100 kierrosta on täynnä klo 4.40.

Jämptiä.

”Mä en ole luovuttanu, en edes verta…
Kyl se näkee miten työstäni nautin,
oves luki ”vedä”, mä työnsin sen auki.”

Elämä aamuyöllä kello 2.40 jälkeen on tuskaa, ainakin jos on polkenut Alastaron moottoriradalla lähes 15 tuntia. Kierrokset 89 – 99 ovat puhdasta painajaista. Lasken päässäni kierrosten kulua, mikä vaikuttaa virheeltä. Aiempi strategiani laskea vain tunteja on ollut armollisempaa.

Kello 3.59, silloin kun aurinko on parhaassa nousussa, minä olen pahimmassa laskussa. Kello 4.15. kuvaan valoa kameralle saadakseni ajatukseni toisaalle ja pysyäkseni hengissä. Kello 4.25 aloitan 100. kierrokseni.

Mikään ei ole näin siistiä! Kello on 4.33 ja olen tavoitteessani. Kaikki tämän päälle on plussaa. Kurvaan varikolle ja päätän, että mitä tahansa seuraavaksi tapahtuu, istun satulan päälle taas kello 7.00.

Yritin nukkua makuupussissa ulkokatsomossa. En nukkunut.

 

Sen sijaan menin syömään halloumia.

 

KELLO 7.00. Istun pyörän päällä ja kurvaan radalle. Päätös pitää. Olen syönyt hyvin ja koettanut nukkua, mutta uni ei ole tullut. Eikä meinaa tulla polkemisestakaan nyt mitään. Jalat ovat kuin puupökkelöt ja ensimmäinen kierros menee niitä sulatellessa. Olo on vaikea, mutta olen asettanut uuden tavoitteen: 112 kierrosta. Se kuulostaa hyvältä, ja menee juuri sopivasti yli 300 kilometrin. Sillä sopii sitten brassailla.

Kun polvet sulavat, aamuni alkaa sujua lungisti. Kello on jo 8. Olen rentouttanut tahtiani, sillä suurin työ on tehty ennen aamuviittä. Se on ollut oikea strategia.

Ja sitten:

SUIHK!

Kukkaislehahdus.

Voi kettu ja sen äiti: Kohta suhahtaa ilopilleri ohi, ja, nyt sinäkin jo tiedät: se heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Ja sitä rataa.

Mutta ei. Super-Sari heiluttaa kättään, pysähtyy vierelle ja ALKAA AJAA RINNALLANI RAUHALLISESTI!

Tehosportpatukatkin jäävät jumalan lahjoista kakkoseksi sillä hetkellä kun kukkais-Super-Sari avautuu. Häntäkin on sattunut.

Ni. Sinne!!!!

Luojalle kiitos! Me olemme kaikki ihmisiä! Ja Sari huippu sellainen!

 

”KYLÄHULLU ON MYÖS Koijärven kylien alueen lehti. Katso myös sana ”Neurodiversiteetti” ”

Olen kotona. Googlaan kylähullua Wikipediasta ja katson toisella silmällä kuvaajan lähettämiä kuvia. Hienoja, vauhdikkaita otoksia ihmisten kurvailusta ja jälkeen jättämistä pinkeistä raidoista radalla. Ja minä…

Mulla on joka madafakin kuvassa kännykkä kädessä!!

 

 

Syy lienee sama kuin se että minulla on joulukuusenkoriste kaulassa – se, että tää on mun duunii. Elää täysii ja antaa teillekin lupa tehdä jotain kreisii.

 

Uusi ystäväni Neurodiversiteetti-Juha tuli hakemaan minut maaliin. Kuva: Timo Kananoja

 

”NEURODIVERSITEETILLÄ VIITATAAN ihmiskunnan neurologiseen monimuotoisuuteen. Termi on johdettu biodiversiteetistä eli biologisesta monimuotoisuudesta, jota pidetään yleisesti arvokkaana ja hyödyllisenä asiana.”

Neurodiversiteeetti ja sen tuottama onni. Joulukuusenkoristeet kaulassa, kukkaissuihkaukset, hymyilevät hammasrivistöt ja hiertyneet haarovälit. On niin hienoa voida tehdä häpeilemättä hulluja juttuja, upeaa kokea erilaista. Tehdä päätöksiä siitä että onnistuu. Ja sitten onnistua. Sellaista tapahtuu kyläboheemien kokoontumisajoilla.

”Iha vitu moni Pokemoni, monitoimi kondomi, Shetlannin poni, megafoni Toni, poni, Roni, Toni, saksofoni, aerosoli, Johnny Depp, Deppin Johnny, Jeremyn Roni Monitori, ori, kori, matofoni, Clyde & Bonnie, poniponi, bonboni, onni, sonni kymppitonni, silikoni, roll-oni, paperikori, berberi, raparperi, berberi, aa hormoni, mormoni, Flash Gordoni, Tomtomi, Cruisen Tomi”

 

Mitä sinä voisit kokea, jos tekisit päätöksen uskaltaa olla ihan vähän kyläboheemi?

 

/Äm, joka on taas, ugh, puhunut 😀

Lainaukset Wikipedia ja Elastinen feat Sami Hedberg: Jaksaa

 

Ps. Näitkö jo tämän videoni?

 

 

Aloittelijasta hiihtäjäksi: Mäkilasku

Vaikeaa se on ollut, ja on edelleen. Mutta vähitellen kehitytään mestariksi; näet mäen laskemisessa. Tässä video viime viikon valmennussessiostamme, vinkit mäen laskemiseen suksilla oikeaoppisesti.

Tervetuloa mukaani oppimaan!

Viimeinen koetos ennen kisaa

Täällä on nyt pari päivää vietetty kotona ketarat ojossa. Olihan se arvattavissa, että jokin koetos tässä vastaan astelisi juuri ennen tulevan lauantain hiihtokisaa.

Tuntuu kuin flunssa olisi iskemässä päälle ja olen sitä yrittänyt pari päivää kaikin keinoin taltuttaa. C-vitamiiniä, sinkkiä, valkosipulia, hunajaa ja paljon lämmintä juomaa on kulunut. Lauantaina kävin vajaan parinkymmenen kilometrin hiihtolenkillä ja sunnuntaina herätessäni olo alkoi tuntua vähän kummalliselta. Ei auta nyt muu kuin ottaa todella rauhassa, ja jättää ainakin pariksi päiväksi kaikki treenit pois. Onneksi kuumetta ei ole ollut ja töihin pääsin normaalisti.

Eiköhän tämä pikkupöpö nyt taputella hellästi sivuun, ja päästä kunnolla kisaan lauantaina. Mutta tyhmä ei tietenkään saa olla ja nyt oloa on seurattava tarkasti.

Tällä viikolla ohjelmassa ei muutenkaan saisi olla kovaa treenaamista, vaan kehon täytyy antaa palautua ja valmistautua kunnolla itse hiihtosuoritukseen. Valmentajani Reetta on antanut hyvät ohjeet viimeiselle viikolle niin viimeistelytreenin kuin tankkauksen suhteen. Pari pientä hiihtoa saa tälle viikolle asettaa, mutta muutoin on maltettava palauttaa kehoa rauhassa. Minulla erityisesti nyt viime aikoina treeniä on ollut aika paljon ja huomaan, että tämän päälle lisättynä poikkeuksellinen työrytmini aamu neljän herätyksineen keho on käynyt ehkä vähän ylikierroksilla viime aikoina ja ollut poikkeuksellisen uupunut.

Perjantaina kävimme Reetan kanssa treenaamassa vielä mäen laskua. Video tästä on luvassa huomenna.

 

 

Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.


ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?


SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.

 

Hiihtokoulu aloittelijalle: Tasatyönnön tekniikka

Hiihtoprojekti etenee. Fiilis on tällä hetkellä aika epävakaa, kirjoitan siitä myöhemmin lisää.

Mutta tässä taas oppia hiihtäjille; valmentajani Reetta opettaa meille nyt tasatyönnön tekniikan. Ota sinäkin opit omaksesi!

Arkistojen aarre: Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Seurasin tänään naisten normaalimäen kisaa olympialaisissa. Suomalaismäkihyppääjä Julia Kykkänen teki hienon kisasuorituksen kisassa, vaikkei kärkeen vielä kyennytkään.

Mäkikisan lopussa huomioni kiinnittyi kommentaattorin sanoihin.

”Nyt tarvitaan tukea tuleville naismäkihyppääjäsukupolville, jotta saadaan lajia eteenpäin, kun miesten mökihyppykin tuntuu vain menevän alas”, hän sanoi näin omin sanoin lainaten.

Mieleni palasi aikaan tarkalleen pari vuotta taaksepäin Lahden Salpausselälle, jossa Julia toimi valmentajani elämäni ensimmäisessä (ja näillä näkymin viimeisessä) mäkihyppykisassa. Tuolloin kirjoitin tarinan, jonka pääroolissa en suinkaan ole minä, vaan Pikkumäkihyppääjättäret – juuri ne, joita tänään kisakommentaattorit kehottivat nyt kannustamaan.

Muistatko tämän tarinan? Tässä yksi parhaista blogeistani arkistojen aarteena uudelleen:


Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

(Julkaistu MaiLifessa 22.2.2016)

 

Sellaisesta pienestä se lähti. Vuosi sitten Suurmäen huipulla. Että jos minäkin…

* * *

”Tästähän alkaa tulla tapa”, ajattelen. ”Täällä minä taas istun Lahden Hiihtoseuran pukukopissa vetämässä mäkihyppypukua päälleni.”

Minulla on ollut unelma: mäkihyppy. Tavallaan ihan älytön ajatus, joka syntyi katsoessani alas Suurmäen laelta tasan vuotta aiemmin Salpausselän kisoissa. Ajatus, että tuotahan pitäisi kokeilla. Että kyllähän minä siihen pystyn! Kaksi viikkoa sitten olen käynyt harjoittelemassa, kirjoittanut sinulle päänsisäisestä mellakastani ennen elämäni ensimmäistä hyppyä, ja nyt olen taas tässä, osallistumassa mäkihyppykisaan.

Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”

Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja  ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…

Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.  

Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.

Oikea asenne, ajatelen.

Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia.  20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Minä huokaisen.

Juliakin huokaisee.

Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?

Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.

Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?

Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen

 

Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.

Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.

Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”

Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”

Oikea vastaus!

 

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli Lahtea vihaa sua nyt?”

Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.

Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.

”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.

Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.

Katson Juliaa.

Katson Mertarantaa.

Katson kannustusjoukkoja.

Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.

Katson yleisössä seisovia Pikkumäkihyppääjättärien vanhempia.

Julian isää.

Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:

Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.

Oikea vastaus.

Palkintojen jako Planin haastekisassa. 20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.

Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän.  Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

 

Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.

Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.

* * *

Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!

/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää

 

Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa…

 

Ja täällä tämä sama teksti englanniksi! Ja tästä jutustani voit lukea, mitä tapahtui kun hyppäsin ensikertaa mäkihypyn: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

*Onneksi viime metreillä kisaan mukaan porhaltaa myös toinen nainen, Salpausselän kisojen juontaja Tuija Pehkonen

Opitaan yhdessä hiihtämään: Vuorohiihdon tekniikka

Hiihtoprojektini etenee. Tällä kertaa opetellaan perinteisen vuorohiihdon tekniikkaa. Tervetuloa oppimaan kanssani, kun valmentajani Reetta jakaa meille tekniikan salat!