Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

 

 

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

Mainokset

Pumppuhuoneen salaisuus – koskettavia kohtaamisia Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumassa

En minä ole ikinä sitä kuullut. Että ravintola Kaivohuonetta kutsuttaisiin Pumppuhuoneeksi.

Mutta siinä hän istuu, pieni harmaahapsinen herra pyörätuolissaan, vapaaehtoisen parturin käsittelyssä. Harmaat haituvat lentelevät ilmassa, kun hän silmät loistaen julistaa minulle:

–Kaikki nämä vuodet, ja vasta nyt ymmärsin, mikä on Pumppuhuoneen salaisuus. Nyt menee iltapäivälehden etusivu uusiksi, kun minä aion salaisuuden paljastaa!”

Sitten hänen ajatuksensa pysähtyy. Herra Harmaahapsinen katsoo minua. Pohtii pitkään ja kysyy lopulta:

–Vai olisiko otsikon sittenkin parempi olla ”Kaivohuoneen salaisuus”? Ehkä ne heinähatut eivät ole kuulleetkaan nimeä ”Pumppuhuone”.

Ei. Me heinähatut emme ole kuulleet Pumppuhuoneesta saati sen salaisuudesta.

Harmaata hiusta lehahtaa ilmaan. Intoa puhkuen hän tapittaa minua päästä varpaisiin.

–Niin tai te nuoret. Ei, ehkä on parempi, että otsikko onkin ”Kaivohuoneen salaisuus”, jotta paljastus koskettaa isompia yleisöjä.

Minä olen kymmeniä vuosia Herra Harmaahapsea nuorempi. Ei. En ole ikinä kuullut Pumppuhuoneesta, mutta tätä kertomusta minä kuuntelen nyt mykistyneenä.

img_8556

Vapaaehtoisvoimin loihdittiin kampauksia vanhuksille. Kuva: Maria Syväpuro

 

ON MARRASKUUN TOINEN PÄIVÄ. Muutamaa kuukautta aiemmin päätimme järjestää tapahtuman yksinäisille vanhuksille. Emilia, johon olin tuolloin vasta tutustunut, on idean äiti, kerran lounaan jo omin voimin järjestänyt, ja minä halusin auttaa häntä. Kirjoitin sinulle lähtöpisteestämme näin.

Yksinäisyys ja vanhukset on aihe, joka puhuttaa nyt paljon. Sanojen lisäksi kaivataan toimintaa, me totesimme yhdessä tuumin, ja päätimme järjestää Emilian rakentamalle konseptille perustuvalle Hyvän mielen lounas -tapahtumalle jatkumon, nyt Kaivohuoneella. Lahjoittajien ja yhteistyökumppaneiden avustuksella tapahtumasta on voitu rakentaa nyt isompi ja mukaan otettaisiin kampaamoketju ja hierojia sekä musisoijia tarjoamaan elämyksiä. Tällä kertaa kutsuisimme mukaan myös vapaaehtoisia jakamaan hyvää mieltä kanssamme.

 

NYT KATSON IKKUNASTA ULOS hämärään aamuun Kaivopuiston yllä. Talven ensilumi leijuu maahan. Vaikka olen sisällä läpimässä, voin tuntea kevyen lumipisaran viileyden, joka hetkessä iholle asettuessaan sulaa läikehtiväksi lämmöksi.

Siitä on kyse tänään.

Harmaat ja hennot hiukset putoilevat ajatusteni tahtiin ensin parturin kaavulle, sitten ne tömähtävät lattiaan. Vaikka ne ovat niin heikkoja hapsia, ettei niiden ääntä voi kuulla, minä tunnen putoavan hapsen voiman luissa ja ytimissä.

Siitäkin on kyse tänään.

Ahkerat vapaaehtoiset ovat saapuneet paikalle aamun hämärissä. Sihistään ja suhistaan. Kannetaan ruokia, lasketaan vettä kannuihin. Orkesteri virittelee soittimiaan, hierojat lämmittelevät sormiaan. Halauksia jaellaan ja nauretaan.

Siitä on kyse tänään.

Ja lopulta, kun valmistelut ovat valmiit, ovesta ovat alkaneet lipua sisään kunniavieraamme. Lumia kopistellaan kepeistä ja rollaattoreista. Huuleen sipaistaan kaunista punaa. Astellaan rollaattorit nättiin riviin lavan viereen ja istutaan pöytään. Hymyillään, tervehditään. Nautitaan.

Kohdataan.

Siksi täällä tänään ollaan.

Hyvän mielen lounas syntyi halustamme toimia ja tarjota konkreettinen mahdollisuus kohtaamisille. Sille, joka usein arjessa unohtuu; lähimmäiselle. Nyt paikalla on 170 vanhusta ja 40 vapaaehtoista. Ilmassa kytee kymmenittäin tilaisuuksia tavata ja tervehtiä. Vaikuttua ja välittää hyvää mieltä.

img_8256

Emilia jakaa vapaaehtoisten työtehtäviä aamuhämärässä

img_8276

Juuri ennen kuin vieraat alkoivat saapua, alkoi talven ensimmäinen lumisade. Siitä viis, säntäsimme ulos ottamaan yhteiskuvaa vapaaehtoisporukalla. Kuvat: Maria Syväpuro.

 

– HIRVEÄ KELI ON NYT KYLLÄ TUOLLA.

Sisän ulko-ovista rysähtää vauhdilla vanha rouva pipoaan lumesta puhdistaen.

–Tulin Pohjois-Haagasta bussilla ja huh kun meinasin ihan myöhästyä, hän selittää.

Jono narikalle on pitkä, moni muukin on muukin tulee viime hetkillä, sillä sää on yllättänyt tänään monet. Minä olen aina rakastanut pitkiä jonoja: niissä ehtii tutustua toisiin. Ja niin tutustumme mekin, minä ja Rouva Pohjois-Haaga.

Taksit jonottavat ovella kärsivällisinä. Osa tulee omin jaloin, osa kuljetuksella, osa yksin, osa avustajan kanssa. Mutta tämä rouva on tullut yksin. Bussilla Pohjois-Haagasta. Kerron hänelle ystävästäni, joka asuu Pohjois-Haagassa ja mietimme kuinka hassua olisi jos he asuisivatkin naapureina. Kyllähän niistä naapureista olisi hieno saada kahviseuraa hiljaisiin päiviin.

Hetkeä aiemmin ovesta on astunut sisään toinen vanha rouva – heitä tänään ovesta tulevista enemmistö on. Narikalla siesovat vapaaehtoiset auttavat takin hänen päältään, ja märässä lumessa kastuneen turkin alta paljastuu on kaunis keltainen paita.

–Vähän parempaa päälle tänään, toteaa hän, Rouva Keltapaitainen, jonka toinen vapaaehtoisemme on ottanut vastaan. Saa kuulla, että arki kulkee vailla ystäviä, on yksinäistä. Välillä keltapaitaisillakin on.

–Minä järjestän sinulle ystävän, on vapaaehtoisemme hänelle luvannut, huikannut minullekin tiedon lupauksestaan myös minulle ja ohjaa Rouva Keltapaitaisen lounaspöytään.

Ja nyt, Rouva Pohjois-Haagasta on astunut ovesta sisään ja minä tiedän: tässä on Rouva Keltapaitaisen uusi ystävä.

Pieni silmänisku toiselle vapaaehtoiselle, ja hän tulee hakemaan Rouva Pohjois-Haagan.

–Teille on täällä ystävä odottamassa, vapaaehtoinen sanoo ja Rouva Pohjois-Haagan silmät sulavat syvään hymyyn.

img_8384

Kuvat: Maria Syväpuro

img_8372

 

EMILIA KULKEE PINKISSÄ vapaaehtoispaidassaan, silmät loistaen, pöytien välissä kyselemässä kuinka lounas maittaa. Ajatella, miten yhden ihmisen pienestä ideasta voi lähteä liikkeelle isoja juttuja.

Aika kulkee tänään sukkelaan. Siirryn hetkeksi Herra Harmaahapsisen luota seuraamaan sivusta vieraiden ruokailua. Nykykansanmusiikkiyhtye soittaa lavalla. Vapaaehtoiset jakelevat lounaskeittoa käsittämättömällä sulavuudella. Kuinka ikinä tänne on voitu saada tällainen superporukka?

Keiton jälkeen pöytään kannetaan kahvit ja omenakakku. Sitten vietetään yhdessä hauska musiikkihetki kauniita, monia nuoruudesta muistuttavia lauluja laulaen. Rytmimunien suhinan ja Karjalan heilin lakatessa osa vanhuksista alkaa lähteä takaisin koteihinsa, osa jää vielä hetkeksi viihtymään.

Hymyilyttää. Kauempana Rouvat Pohjois-Haaga ja Keltapaitainen puhua pulputtavat keskenään kuin vanhat tutut. Katseet kiinni toisissaan, kädet heiluan ilmassa he höpöttävät jotain. Kunpa kuulisin tänne, mitä he toisilleen kertovat.

–Tää on ollut aivan ihana päivä. Siis A-I-V-A-N ihana päivä! jostain eteeni lehahtaa tyttämäistä iloa hehkuva rouva.

–Ni, arvaa mitä mä aion seuraavaksi tehdä, hän kysyy.

–No, mitä? Minä kuiskaan kyyristyen kiinnostuneeseen asentoon.

–Mä otan ratikan ja menen Stockalle katselemaan nuoria miehiä. Mutta ei liian nuoria, sellasia seitsemänkymppisiä, ne on parhaita! Siihen kun samppanjabaariin istuu, niin ei tartte kun hetki olla, niin siitä heti seuraa sitte kyllä.

–Mä oon vähän tällai iloluontoinen, hän jatkaa hymähtäen ilkikurisesti, ja yhtä äkillisesti kun hän on siihen lehahtanutkin, on hän jo poissa. Neiti Iloluontoinen.

Olen juuri tainnut kohdata itseni muutaman kymmenen vuoden päästä… Kuinka hän sattuikaan pyrähtämään minun luokseni?

img_8558

Olet ihana -kauneusstudio tarjosi vanhuksille hierontaa. Kuva: Maria Syväpuro

 

HAVAHDUN. HERRA HARMAAHAPSI ja lentelevät haituvat! On saatava tietää mikä on Pumppuhuoneen salaisuus.

Palaan parturipisteelle ja katson Herraa kysyvästi:

–No kato tossa vessamatkalla mä sen tajusin. Kato kun toi vesiklosetti on tuossa ulko-oven vieressä, tuolla mistä ei näe tänne saliin. Aikoinaan kundien kanssa laskettiin aina että mites monta baaritiskiä täällä on. Yks, kaks, kolme… Ja kato sit aina tuotiin kundien kanssa tänne gimmoja syömään ja viihtymään. Ja sit ne muut kundit lähti aina vessaan ja sit niil aina kesti kauheen pitkään ennen kuin ne tuli veke sieltä ja mä mietin et mikä siinä nyt sitten.

Hengitykseni alkaa muuttua tiheämmäksi, kohta on loppuratkaisu lähellä.

–Niin nyt kun menin vessaan! Tuollahan on vielä yksi baaritiski tuolla toisella puolella! Niin mä oon aina miettinyt, et miten ne kundit sitten aina haluskin tulla daamiensa kanssa ja miten ne aina niin täällä viihtyi.

Saksien kilahdus katkaisee keskittymiseni.

–Anteeks herra, mutta voisitteko te olla hetken paikoillaan kun näitä hiuksia on aika vaikea leikata, kun te heilutte niin kovin” parturi sanoo.

Herra Harmaahapsi pysähtyy kuin seinään ja sanoo:

–SE on Pumppuhuoneen salaisuus. Etusivu menee uusiks kun mä pääsen täältä kotiin. Mä soitan niille heti, Harmaahapsi julistaa.

Huolimatta siitä, onko meistä tarinaa kuulleista kukaan lopulta täysin tajunnut tätä suurta skuuppia, minä sulan siihen paikkaan.

Ikinä en olisi muualla voinut kokea tätä hetkeä. Jotenkin se kalpenee kovasti näin jälkikäteen siitä kirjoittaessa.

 

img_8506

Nykykansanmusiikkiyhtye Valma & Varsinaiset musisoi tapahtumassa. Kuva: Maria Syväpuro

 

HERRA HARMAAHAPSI, ROUVA ILOLUONTOINEN ja kymmenet muut vanhukset ovat poistuneet Pumppuhuoneelta. Kyllä, Pumppuhuone otsikon on oltava, olemme Harmaahapsen kanssa yhteistuumin todenneet vielä ennen kuin olemme hvyästelleet toisemme.

Silmäkulmassani näen vielä tutut hahmot. Rouva Keltapaitainen ja Rouva Pohjois-Haaga. He ovat poistumassa viimeisten joukossa, nyt narikalla yhdessä vetämässä takkeja päälleen.

Tulivat yksin ja lähtivät yhdessä hymyillen.

Ehkä tämä onkin se todellinen Pumppuhuoneen salaisuus! Ehkä meillä jokaisella mukana rinnassa sykkii oma pieni pumppuhuone, joka on tehty sykkimään lämpöä toisille ihmisille?

–Ja ehkä minun pitäisi lähteä nyt Stcokalle Neiti Iloluontoisen perään samppanjalasilliselle. Ehkä minun pitäisi nauttia hänen kanssaan lasi samppanjaa ja kuulla lisää hänen elämänoppeja, mietin mielessäni ja hymähdän ilkikurisesti painaessani Pumppuhuoneen ovea kiinni perässäni. Hieno päivä. Kerrassaan upea.

img_8538

Kuva: Maria Syväpuro

 

TÄNÄÄN KIRJOITTAESSANI TÄTÄ TEKSTIÄ ja palatessani muistoissani parin viikon takaiseen tapahtumaan sanoja kiitollisuudellani ei oikeastaan ole sanoja. Sain olla osa upeaa kokemusta; kohtaamista, joka jättää jäljet. Ihmiset ja voima, jota voimme toisillemme antaa. Yhteisten hetkien jakaminen, yhdessä kokeminen. Heikkoman auttaminen ja avun vastaanottaminen silloin kun on sen aika.

Tästä on kyse elämässä. Miksi se niin usein unohtuu arjen kiireiden keskellä?

Joka päivä on uusi mahdollisuus kohdata ja koskettaa. Aina ei tarvitse järjestää isoa tapahtumaa ja koota yhteen satoja ihmisiä. Tärkeintä on toiminta. Että tarttuu toiseen, koskettaa. Että jakaa omastaan.

Kenet sinä voisit juuri tänään kohdata?

* * *

Kiitos kaikki vapaaehtoiset, Eläkeliitto, Helsinki Missio, Tero Niinivirta, MRoom, Olet Ihana -kauneusstudio, V2B, Kaivohuone ja La Maison, että saimme kanssanne tehdä upean päivän vanhuksille!

Ja kiitos, rakas Emilia, että olet ja että olen saanut sinuun tutustua! Hyvää tulee, kun hyvää tehdään – yhdessä!

/Äm, pohtien nyt sitten vaan, että mitäs sitä seuraavaksi keskittäisiin uusien kohtaamisten edistämiseksi…

Lue tästä taustatarina tapahtuman synnystä

Perjantain paras päätös!

Perjantai! Mikä mahdollisuus tehdä paras päätös!

Minulla olisi sinulle yksi voimakas vaihtoehto; muistatko kutsumme, jonka esitimme Emilian kanssa pari viikkoa sitten?

Tervetuloa mukaan vapaaehtoiseksi rakentamaan kanssamme Hyvän Mielen Lounas -tapahtumaa yksinäisille vanhuksille. Kokoonnumme ensimmäistä kertaa ti 20.9. klo 18 Tapahtumahotelli Huoneella, Länsisatamankatu 16, Helsinki. Tämä on startti yhteiselle työlle, ja tapaamme ennen 2.11. varsinaisesti järjestettävää lounastapahtumaa vielä muutaman kerran. Jos et siis pääse tiistaina mukaan, ilmoita itsestäsi minulle kuitenkin, niin osaan tiedottaa tulevista tapaamisistamme.

Katso koko kutsu ja tarinamme tälle aloitteelle täältä!

Emilia_Maija

Ollaan rohkeita yhdessä ja tartutaan tänään toimeen!

/Äm

Veli Viikinkien taisto: Brother Christmas haastoi Tough Viking -kisaan

Suurimmissa painajaisissani juhannuksena taisin jo tietää tämän tapahtuvan. Sillä suotta en näyttänyt päälleni joulukuusenkoristeita pukevan* ja pyöräilevän 24 tuntia ja 305 kilometria lähemmäs joulua. On nääs tullut uusi HAASTE, jossa joulu näyttelee suurta roolia!

Joulu on näet kohta taas monta askelta lähempänä, kun minut on haastettu mukaan hyväntekeväisyyshahmo Brother Christmasin, Sokos Hotelsin ja Lappsetin joukkueeseen Tough Viking -estejuoksukisaan tulevana lauantaina.

Jos et jo tunne Tough Vikingia, voin kertoa, että se on sairas kisa. Mutta onneksi tämä koko keissi ei ole kuitenkaan niin painajaismainen; joukkueemme asia kun on mitä hyväntahtoisin, vähävaraisten perheitten tukeminen. Siksi on tietysti selvää, että minä otin haasteen vastaan.

Vähän pyytämättä ja yllätyksenä kisaan nyt lähdetään, mutta onneksi mukana on myös eräs uusi ystäväni. Hänestä kerron myöhemmin lisää.

Ja kuten aina, haaste otetaan vastaan, ah niin kevyellä valmistautumisella. Mutta kävin kuitenkin ihan vähän treenaamassa tänään (enempää en aio). Kiipesin tuonne ylös ja… en osannut tulla alas. Joku teistä voisi kertoa miten ihmeessä alas pääsee ilman että polttaa reitensä ja kätensä karrelle! Tälläinen este kisassa nimittäin on ja itkettää jo valmiiksi.

IMG_3545

 

Sillä välin kun minä tirautan pari kyyneltä ja odotetaan mitä Veli Viikinkien taistossa tuleman pitää, palataan nyt sitten takaisin juhannukseen ja hetkeen, joilloin joulu oli monta kierrosta kauempana kuin nyt. Nyt jäädään myös jännittämään saanko minäkin oman parran, vai laitetaanko päähän joulutähti.

Jos Veli Pukki on sinulle vielä tuntematon, Brother Christamasin löydät Facebookista – suosittelen tutustumaan hänen toimintaansa.

 

 

Villiä viikinkien viikkoa sinulle, ystäväni! Toivottavasti edessäsi on yhtä huima menoa kuin minulla!

/Äm, toivoen, että just SÄ tulet kannustamaan meitä lauantaina Helsingissä kisareitin varrelle!

 

*Ne joulukuusen koristeet nyt vain sattuivat löytymään majapaikkani kaapista ja minä päätin vetää ne kisa-asusteekseni.

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Sellaisesta pienestä se lähti. Vuosi sitten Suurmäen huipulla. Että jos minäkin…

* * *

”Tästähän alkaa tulla tapa”, ajattelen. ”Täällä minä taas istun Lahden Hiihtoseuran pukukopissa vetämässä mäkihyppypukua päälleni.”

Minulla on ollut unelma: mäkihyppy. Tavallaan ihan älytön ajatus, joka syntyi katsoessani alas Suurmäen laelta tasan vuotta aiemmin Salpausselän kisoissa. Ajatus, että tuotahan pitäisi kokeilla. Että kyllähän minä siihen pystyn! Kaksi viikkoa sitten olen käynyt harjoittelemassa, kirjoittanut sinulle päänsisäisestä mellakastani ennen elämäni ensimmäistä hyppyä, ja nyt olen taas tässä, osallistumassa mäkihyppykisaan.

Mutta tänään ei ole kyse minusta. Tänään on kyse jostain suuremmasta.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Kuvat: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Äiti, eikö me jo voida mennä, mä haluan päästä hyppäämään!”

Pikkumäkihyppääjättäret ovat vallanneet pukuhuoneen. Nanni 5 v, Heta 7 v, Emilia 8 v ja Sofia 9 v harrastavat mäkihyppyä ja  ovat tulleet näyttämään mallia meille nyt pukuhuoneessa jännityksestä täriseville aikuisille. Osallistumme lastenoikeusjärjestö Planin ja Lahti2017 MM-kisojen mäkihyppyhaasteeseen hyväntekeväisyyden nimissä. On Salpausselän kisojen perjantainen naisten päivä, ja nyt juhlitaan tyttöjä. Pukukopissa ei tosin lisäkseni muita naisia näy. Kahdeksan miestä ja minä*…

Tytöt odottavat malttamattomina pääsyään hyppäämään leikkimielisen kisamme koehypyt ja heidän iloinen puheensorinansa kirkastaa koko pukuhuoneen. He vetävät hyppypukujensa päälle vaaleanpunaiset t-paidat, joissa lukee ”Because I am a girl” ja ”Girls can”.  

Koska olen tyttö. Tytöt pystyvät.

Oikea asenne, ajatelen.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Pikkymäkihyppääjättäret Nanni, Heta, Emilia ja Sofia. Kuva: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

”Julia, tätä teiltä naisilta aina tivataan ja siksi minäkin sen sinulta kysyn: Voiko tyttö oikeasti hypätä mäkeä ja olla mäkihyppääjä?”, hyppykisamme selostava Antero Mertaranta kysyy tuomarina toimivalta, Suomen parhaalta naismäkihyppääjältä Julia Kykkäseltä.

Minä huokaisen.

Juliakin huokaisee.

Pikkumäkihyppääjättäret kiipeävät mäen laelle nauraen. Tsemppaavat toisiaan ja hihkuvat odottavaa intoa. Missä vaiheessa me aikuiset kadottamme tuon hengen, jään miettimään. Miksi jossain pisteessä elämästä tulee niin vakavaa, että tuo lapsekas innostus ja toisen kannustaminen unohtuvat?

Näillä tytöillä on unelma. He haluavat harrastaa mäkihyppyä, tulla esikuvansa Julian kaltaisiksi. Toivottavasti tuo halu tulla mäkihyppääjäksi voi toteutua maailmassa, jossa ei koko ajan ja joka suunnasta kysytä, voivatko tytöt tehdä sitä, tätä tai tuota.

Milloin noita kysymyksiä ei enää tarvitse esittää? Milloin kyseenalaistamiselle voidaan laittaa piste?

image1

Julia Kykkänen valmistautumassa Salpausselän kisojen hyppysuoritukseen

 

Julia on hypännyt aiemmin päivällä oman maailmancup-kisansa kotiyleisönsä edessä. Minäkin olen tuijottanu mäen alta naisten lentoa. Julia on tehnyt hienon suorituksen, ja on ollut koskettavaa nähdä videoscreeniltä suoraan hyppytornista tulevaa kuvaa, jossa Julian valmentajat, hänen oma isänsä mukaan luettuna, riemuitsevat hienosta suorituksesta. Se ei ole nyt riittänyt kärkipaikoille, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä Julia on hypännyt henkilökohtaisesti huippuhypyn samalla kun on tehty historiaa: naiset ovat juuri kisanneet ensimmäisen maailmancup-osakilpailunsa.

Se on iso juttu. Nämä mimmit edeltäjineen ovat tehneet suuren työn raivatessaan naismäkihypyn olympialaisiin ja nyt tänne Salpausselälle. He ovat uskoneet unelmaansa, ja askel kerrallaan se alkaa tuottaa tulosta.

Ja nyt, muutamaa tuntia myöhemmin oman kisansa jälkeen, Pikkumäkihypääjättärien kiivetessä kohti Salpausselän Karpalon K6-mäkeä, Julia katsoo Mertarantaa silmiin ja toteaa:

”No ei kai tytöt hyppäisi, jos he eivät voisi.”

Minäkin olen jo mäen laella odottamassa omaa hyppyäni, mutta huudan sieltä kovaan ääneen kannustukseni alas Julialle. ”Girls can!”

Oikea vastaus!

haastehyppy.jpg-large

”Nyt kun sä kaaduit sinne rähmällesi, niin luuletko, että puoli
Lahtea vihaa sua nyt?”

Olen juuri hypännyt. Joku amatöörin tuuri. Sekä koekierros että varsinainen kisahyppyni päätyvät rähmälleen mäkimonttuun, vaikka treeneissä pari viikkoa aiemmin alastulo on ollut mallikas. Elämäni huippuhetki päätyy kaatumiseen ja sitä seuraavaan Mertarannan veistelevään kysymykseen siitä miltä uskon rähmälleenmenoni tuntuneen koko Suomen kansan silmissä.

Naurattaa. Kysyn yleisön mielipidettä, ja saan valtavat aplodit.

”Ei. Ne rakastaa mua”, vastaan.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Kuvat: Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Pikkumäkihyppääjättäret pinkovat eestaas yleisön joukossa. Kuvia otetaan ja kannustuksia huudellaan. Kaikki kisaajat ovat hypänneet ja fiilis on taivaissa.

Katson Pikkumäkihyppääjättäriä.

Katson Juliaa.

Katson Mertarantaa.

Katson kannustusjoukkoja.

Palautan katseeni takaisin Mertarantaan ja mietin hänen kysymystään uudelleen. Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.

Katson yleisössä seisovia Pikkumäkihyppääjättärien vanhempia.

Julian isää.

Suomelippua heiluttavaa kisajärjestäjää ja tekstiä tyttöjen paidassa:

Koska olen tyttö ja tytöt pystyy.

Oikea vastaus.

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

Palkintojen jako Planin haastekisassa Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, By Iida Hollmén /LAMK

 

Tässä sitä taas ollaan. Pukuhuoneessa vetämässä mäkihyppypukua pois päältä. ”Tästä on pakko tulla tapa”, ajattelen. Kisavietti on herännyt, ja minä haluan oikeasti oppia hyppäämän kunnon hypyn, joka ei päädy rähmälleen.

Pikkumäkihyppääjättäret hyörivät pukuhuoneessa. Katson heitä ja hymähdän.  Toivon, että joku näistä työistä todella nähdään tulevaisuudessa Julian paikalla. Toivon, että ihan jokainen maailman tyttö saa kaiken mahdollisen tuen ja kannustuksen kotoaan, kouluistaan ja valmentajiltaan siihen, että jaksavat jatkaa unelmiensa polulla. Ja että ne, jotka eivät heikommista lähtökohdistaan tukea läheltään saa, saisivat apua muualta. Tämä vaatii meiltä aikuisilta jotain tärkeää: meidän pitää ymmärtää, että meidän asenteemme ratkaisee. Tytöilläkin on mahdollisuus tehdä ihan mitä vaan, päästä minne vaan!

20160219 Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

Lahti Ski Games 2016, PLAN, Juulia Kykkänen, By Iida Hollmén /LAMK

 

Salpausselän kisat, MM-etkot vuoden 2017 isoille kilpailuille mahdollistivan menneenä viikonloppuna monta unelmaa: minun, Julian ja Pikkumäkihyppääjättärien lisäksi lukuisten muiden. En ole koskaan aikaisemmin osannut ajatella, että urheilukilpailu voi olla kokonainen maailma – että urheilusuoritusten lisäksi täällä tuotetaan yhteistyöllä kokonainen joukko elämyksiä ja kokemuksia.

Yhteistyöstä kun tässä tyttöasiassakin on pohjimmiltaan kyse: tekisimmekö me yhteistyössä nyt päätöksen, että lopettaisimme kyseenalaistamisen ja että sen sijaan keskittyisimme kannustamiseen? Uskomiseen siihen, että tytöt pystyvät siihen mihin pojatkin. Satsaisimme oikeanlaiseen asenteeseen.

Ei kyse ole sukupuolesta, vaan siitä, mitä pään sisällä on.

Kyse on unelmista, ja jokaisen oikeudesta toteuttaa omiaan.

* * *

Monta unelmaa on maailmassa toteutettavana; myös Lahti2017-kisaorganisaatiolla, joka haluaa rakentaa yhteistyökumppaneineen Suomen suurelle 100-vuotisjuhlavuodelle 2017 koko kansan kisat ja hienon elämyksen. Yhteistyöllä sekin tehdään: toivottavasti me suomalaiset olemme yhdessä mukana rakentamassa tätä unelmaa heidän kanssaan!

/Mäki-Ämmäsi, joka odottaa jo innokkaana seuraavia haasteita! Jos haluat haastaa minut johonkin hurjaan ja rajoja rikkovaan juttuun, katso tästä lisää

 

Tällä videolla lisää kisastani, rähmälleenmenostani ja haastattelusta Mertarannan kanssa… Ja täällä tämä sama teksti englanniksi!

Ja tästä jutustani voit lukea, mitä tapahtui kun hyppäsin ensikertaa mäkihypyn: Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä

 

*Onneksi viime metreillä kisaan mukaan porhaltaa myös toinen nainen, Salpausselän kisojen juontaja Tuija Pehkonen

 

 

 

 

Vaellus syöpäsairaiden tueksi: 250 kilometriä jalan kolmessa päivässä

Muutama viikko sitten sain viestin nuoruudenaikaiselta ystävältäni. Se tavallinen tarina; olimme yhdessä vaiheessa elämää kovin läheisiä, mutta sitten aika ja etäisyydet sekä eri tavoin kulkeneet elämät erottivat meidät. Nyt hän otti minuun yhteyttä kertoakseen ikäviä uutisia: hän, äiti, oli sairastunut aggressiiviseen aivosyöpään.

* * *

Kun tällaisen asian kuulee… niin, sinä tiedät, ei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Eikä siihen ole nyt tarvettakaan. Voin vain lähettää kaiken rakkauden ja voiman hänen luokseen. Tällaisia tarinoita on ollut viime aikoina lähelläni suorastaan kummallisen paljon. Moni muukin lähellä oleva ihminen – kovin nuorikin – on sairastunut, ja jos useamman kerran olen joutunut pysähtymään tämän asian äärellä. Ehkä sinäkin? Onko syöpä todella näin yleinen sairaus?

Oli ystävälläni muutakin kerrottavaa. Kehotus, oikeastaan. Hän pyysi minua tutustumaan projektiin nimeltä ”Pekka kävelee”. Hän pyysi minua ottamaan yhteyttä Pekkaan – tässä blogissa tekemäni haasteet voisivat kenties saada uuden syvyyden hyväntekeväisyydestä.

kävelyhaaste kävelyhaaste2

Tein ystäväni toivomalla tavalla, ja tuo yhteydenotto Pekkaan todella johti kauneimpaan ja tärkeimpään haasteeseen tähän mennessä. Syövästä niskaotteen ottanut Pekka nimittäin kutsui minut hyväntekeväisyysvaellukselle: kulkemaan kanssaan 250 kilometriä jalan kolmessa päivässä.

Pekka kävelee -projekti on kävely syöpää vastaan. Pekka itse on sairastanut Glioblastoma Gradus IV-syövän, jonka ennusteena keskimäärin elinaikaa annetaan alle vuoden jopa hoitojen kanssa. Hänen diagnoosista on kuitenkin jo kaksi vuotta. Hän on saanut lääkäreiltään terveen paperit ja uuden mahdollisuuden. Jo vuosi extra-aikaa elämässä, ja Pekka haluaa nyt toteuttaa unelmiaan, joista yksi on pitkä vaellus. Kuluneena kesänä hän käveli 700 kilometrin matkan Turusta Ouluun ja tempauksella kerättiin rahaa Syöpäsäätiölle syöpätutkimusta varten.

”Osallistuin Movember-kävelyyn Helsingistä Järvenpäähän ja syntyi idea omasta, pidemmästä vaelluksesta. Kävellessä pidempää matkaa yhteen soittoon aivot heräävät uudestaan ajattelemaan kaikenlaista, sekä kanssamatkaajiin tutustuu ihan eri tavalla kuin muuten. Tyypillisesti jurotkin suomalaiset muuttuvat sosiaalisiksi. Tästä heräsi ajatus, tai oikeastaan tieto, että jos kävelisi tarpeeksi pitkälle, siis todella pitkälle, tapahtuisi jotain vielä kovempaa.”,  kertoo Pekka lähtökohdistaan kävelyyn.

IMG_1330

Kuva Pekan kesän vaellukselta

 

Hurjan 700 kilometrin matkan Pekka taivalsi yksin. Jo tuolla reissulla hänelle oli selvää, että vaellukset ja rahankeruu jatkuvat, mutta seuraavan kerran hän toivoo mukaansa myös muita ihmisiä. Siksi hän haastoi nyt minut mukaan. Vaikka haaste on kova, 250 kilometriä kävellen kolmessa päivässä, uskot varmasti, ettei minulla ole minkäänlaista tekosyytä olla yrittämättä.

Enkä usko, että sinullakaan on: me nimittäin haastamme nyt tällä yhteisellä vaelluksellamme niin yritykset kuin yksityiset lahjoittajat mukaan lahjoittamaan rahaa Syöpäsäätiölle per kävelty kilometri. Se kuinka paljon yhden kilometrin hinnaksi määrittää, on lahjoittajan päätettävissä. Eurokin on tärkeä! Lahjoitusvaroin toimiva Syöpäsäätiö tukee suomalaista syöpätutkimusta sekä auttaa sairastuneita ja heidän läheisiään. Tämä raha menee varmasti meitä kaikkia lähelle, ja siksi toivon, että voisimme yhdessä päästä lähemmäs Pekan keräysprojektin tavoitesummaa.

Kävelyhaaste on kova, suorastaan mahdoton, enkä ole ollenkaan varma kuinka siitä lopulta suoriudun. Mutta tuo kaikki on toissijaista: tässä haasteessa ei ole kyse näyttää kuinka minä jälleen kerran kokeilen omia rajojani. Tämä on tarina siitä kun kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä kohtaavat sattuman kaupalla ja lähtevät yhteiselle matkalle tärkeän asian äärellä – kertomus, jossa tutkitaan millaisia ajatuksia ja tuntemuksia päivämme vaelluksella synnyttävät. Ensisijaisesti tässä kyse on kunnianosoituksesta kaikille niille joka kolmannelle suomalaiselle, jotka sairastuvat josain elämänsä vaiheessa syöpään. Minä haluan auttaa avaamaan maailmaa, joka on itsellenikin täysin vieras. Haluan, että me (sinä ja minä) voimme oppia Pekalta sekä toisiltamme; yhdistyä heikkouden ja elämän peruskysymysten äärellä.

* * *

Itsellemme emme halua rahaa, vaan jokaisen sentin haluamme ohjata Syöpäsäätiölle. Jo nyt voit osallistua tukemaan Pekan rahankeraystavoitetta täällä. Mitä enemmän rahaa kerätään jo ennen kävelyämme ja harjoituslenkkien yhteydessä, sitä enemmän saamme voimaa suoriutua itse 250 kilomerin koetoksesta.

Jos kuitenkin haluat tukea kävelyämme, voit auttaa meitä hankkimaan parit hyvät vaelluskengät, kenties jotain muuta varustetta. Niitä tulemme tarvitsemaan, onhan tavoitteemme kulkea seuraavien aikojen saatossa treenilenkit mukaanlaskettuna 400 kilometriä jalan.

Itsellemme emme muutoinkaan tarvitse mitään, kävely kokemuksena ja yhteinen ajatuksenvaihto riittävät meille.

”Projektin tavoitteena on myös nostattaa tietoutta. Itse voin puolestani puhua aivosyövästä, mitä se on ja mitä se ei ole. Haluan omalla esimerkilläni näyttää, että vakavakin aivosyöpä (itselläni kaikista aggressiivisin tyyppi), ei tarkoita väistämättä kuolemantuomiota, tai sitä, että mitään ei enää pysty tekemään. Esimerkilläni haluan inspiroida niitä, jotka saavat vaikkapa nyt lääkärin diagnoosin, että kesä saattaa mennä hoidoissa (kuten minulla meni viime kesä), mutta siitä on mahdollista vielä kimmota takaisin ja tehdä vaativiakin asioita. 700 km kävely on vaativaa kenelle tahansa. Mutta kun viime kesällä kaikki oli kortilla, ja hoidotkin vasta loppuivat hetki sitten, todistan että mikään ei ole ohi, ennen kuin se on ohi; kaikki on mahdollista.”, kuvaa Pekka blogissaan.

Tässä tavoitteessa minä toivon voivani auttaa Pekkaa parhaalla mahdollisella tavalla. Raportoin ja dokumentoin haasteemme ja siihen valmistautumisen monin eri tavoin, ja otan tässä työssä ilolla vastaan apuasi ja idoitasi hyväntekeväisyyden hengessä. Tiedän, että MaiLifen seuraajissa ja ystävissäni on monta ihmistä, jotka varmasti voivat auttaa meitä esimerkiksi tiedonvälityksessä.

IMG_1289

Matka alkaa nyt. Pian lähdemme ensimmäiselle 50 kilometrin testilenkille. Tämän jälkeen edessä on 100 kilometrin treeni ja sitten myöhemmässä vaiheessa suuntaamme itse haastesuoritukseen: 250 kilometrin kävelyyn kolmessa päivässä. On harjoiteltava kunnolla, on testattava varusteita – on vielä paljon asioita, joita on varmistettava ennen matkaan lähtöä.

Sinä voit lahjoitusten lisäksi osallistua projektiin niin tietysti tätä blogia ja Pekka kävelee -Facebookryhmää seuraamalla kuin ehdottamalla meille reittejä. Missä voisimme treenata 50 ja 100 kilometriä ja missä taivaltaa 250? Kerron tarkemmin lähipäivinä mihin ajankohtiin kävelymme sijoittuvat. Ja tietysti siitä kuinka valmistaudumme ja millainen kokonaisuus itse villistä vaelluksesta syntyy.

Tämä herätti sinussa varmasti tunteita. Voit myös olla minuun yhteydessä mihin tahansa tämän haasteen herättämään kysymykseen tai ehdotukseen liittyen. Me ilman muuta otamme avosylin vastaan kaikki ideat ja ajatukset!

Katso vielä nämä kaikki linkit, jotta pääset kiinni siitä, mikä tämä haaste on

Pekka kävelee -Facebook
Pekan blogi
Pekan Syöpäsäätiö-keräys

/Ämmä, joka omistaa tämän kaikille teille lähellä oleville, jotka taistelette juuri nyt ❤

* * *

Faktaa: Gliooma

Glioomia eli aivojen tukisolujen kasvaimia todetaan vuosittain noin 400 suomalaisella. Glioomia on useita eri tyyppejä, jotka voivat käyttäytyä hyvinkin eri tavoin. Ne kasvavat ja leviävät aivokudoksessa.

Pahanlaatuisuudeltaan glioomat jaetaan luokkiin I–IV. Kaikista vuosittaisista glioomatapauksista noin 130 on glioblastoomia. Glioblastooma on pahanlaatuisin, luokan IV aivokasvain, ja sitä esiintyy kaikissa ikäluokissa.  Parantavaan hoitoon päästään vain harvinaisissa luokan I kasvaimissa, joita esiintyy yleensä vain lapsilla ja nuorilla. Glioblastoomia esiintyy enemmän miehillä kuin naisilla. Puolet glioblastoomapotilaista on alle 60-vuotiaita ja vain 5 % potilaista elää yli kolme vuotta (Risto Sankila, henkilökohtainen tiedonanto).

Keskushermoston kasvainten syntyyn ei voi itse omilla elämäntavoillaan vaikuttaa eikä myöskään tiedetä tapaa ehkäistä niitä. Kasvaimet eivät ole perinnöllisiä.

Lähde: Duodecim ja Terveyskirjasto